A/N: Nyt vasta sain kirjoitettua, kiitos betauksesta rakkaalle Felille! <3 Kommenteilla saa heitellä niin mukavilla ja musertavilla.
1.
Astuin ulos autosta jota sulhaseni Royce ajoi ja vedin kasvoilleni tutun tekohymyn jota itse sanoisin irvistykseksi. Se tekohymy oli tullut minulle jo tutuksi, en ollut hymyillyt aidosti aikoihin.
“Hei, Rose, nähdään sitten illalla kotona”, Royce sanoi ja painoi automme virta-avainta jotta punainen BMW välähti lukitsemisen merkiksi.
“Minne sinä menet?” kysyin vaikka tiesin vastauksen. Hän oli menossa juopottelemaan kuten edellisenä iltana ja sitä edellisenä - itse asiassa hän oli juopotellut nyt yhteen putkeen kuukauden ja jokaisen illan muistin kivun vuoksi.
“Käymme muutaman kaverin juomassa yhdet”, Royce sanoi epämääräisesti ja tiesin, ettei se jäisi vain yhteen tuoppiin.
“Hyvä on”, alistuin kuten aina, koska se oli parhaakseni. Kävelin mallien ovesta sisälle taloon jossa pidettäisiin illalla suuri muotinäytös, jossa minä olisin päämallina. Kävelin mallien huoneeseen ja riisuin suuret mustat merkkiaurinkolasini ja istuuduin omaan meikkaustuoliini.
“Kuinka kauan aiot kestää tuota?” taakseni ilmestynyt maskeeraaja, muistaakseni Alice nimeltään, kysyi minulta. Kohdistin katseeni häneen, tyttö oli aika siro mutta minua raivostutti jos joku puuttui asioihini, vaikka olisikin oikeassa.
“Anteeksi, mutta minä luulin että sinun kuului maskeerata”, sanoin ja heilutin käsiäni kuin puhuisin vähä-älyiselle.
“Rose, minä tiedän mitä hän tekee sinulle”, Alice sanoi hiljaa ja rupesi peittämään suurta sinistä mustelmaa silmäni alla.
“Sinä et tiedä mitään”, kuiskasin ja suljin silmäni kahdesta syystä, mustelmaan sattui ja muutoin kyyneleet olisivat virranneet yli näyttäen heikkouteni.
”Rooose!” eteisestä kuului Roycen humalainen ääni. Kuljin portaiden ylätasanteelle josta näki helposti avaraan eteiseen.
“Siellä sinä pikku huora olet! Arvaa mitä Mike sanoi? Se sanoi että sinä olit myynyt persettäsi kadulla“, Royce sanoi ja lähestyi minua uhkaavasti mutta horjuen.
“Se pikku nilkki ei tiedä mitä on sanonut! Tiedäthän itsekin että hän on jahdannut minua kahdeksanvuotiaasta asti“, päätin leikkiä uhkarohkeaa.
“Arvaapa kumpaa minä uskon? Mike, hän on paljon uskollisempi minulle kun sinä, pikku huora“, Royce karjui minulle päin naamaa. Hän oli nyt minua niin lähellä että sylkäisin hänen naamalleen.
“Tuo oli sinun viimeinen temppusi, Rose“, hän sanoi samettisen vaarallisella äänellä ja löi kovan nyrkkinsä vasten kasvojani. Lensin iskun voimasta takaperin rikkoen suuren intialaisen maljakon. Jäin paikoilleni nyyhkyttämään julmasta kivusta, joka levisi kehooni samalla kun tunsin kuinka Roycen jalka osui voimalla kylkiini. Suljin silmäni, ehkä minun olisi vain parempi kuolla kuin kestää tätä kipua. Liian pitkän ajan jälkeen Royce lopetti lyömiseni ja potkimiseni. Nousin maasta kun olin varma että Royce oli jo poissa. Siivosin lasinsirpaleet, pyyhin kyyneleeni ja tasasin ääneni soittaakseni äidilleni joka arvasi mistä oli kyse.
“Taasko?” äiti kysyi huolta äänessään. Nyyhkytin ja kerroin että tulisin heille yöksi. Äiti oli niitä harvoja, jotka tiesivät, millainen Royce oli kun oli juonut. Hetken päästä pihaamme kurvasi auto jonka ajajan paikalla oli äitini.
“Hei, äiti”, sanoin, mutten katsonut häntä vaan kalliita korkokenkiäni. Äitini nosti minun kasvojani jotta näkisi ne paremmin. Kastoin häntä silmiin, ne olivat kosteat kuten minunkin.
“En jaksa enää kauaa, äiti”, kuiskasin koska en saanut tarpeeksi ääntä kurkustani puhuakseni normaalisti. Royce ei yleensä mennyt näin pitkälle.
“Mikset sitten vain lopeta?” äiti kuiskasi. Hän oli elänyt liian hyvässä maailmassa tai maailma oli vain aina ollut todella hyvä hänelle.
“Etkö arvaa mitä hän minulle sitten tekisi?” kysyin kylmästi ja käänsin katseeni.
“Sinua suojellaan. Äiti suojelee sinua, aina”, äitini kuiskasi ja veti minut lämpimään halaukseen.
“Et voi suojella minua aina, äiti”, kuiskasin äidin pehmeää olkaa vasten ja suljin silmäni vetääkseni äidin turvallista tuoksua keuhkoihini.
“Ehken, mutta minä yritän. Minä yritän, kulta.”
Aukaisin silmäni ja näin Alicen katsovat minua ja sivelevän hellästi mustelmaani.
“Minun isäni hyväksikäytti minua, ne mustelmat eivät parane ikinä”, Alice kuiskasi minulle hiljaa ja näin että hänen silmäkulmastaan tipahti pullea kyynel. Syyllisyyden pisto piikitti minua.
“Olen pahoillani”, kuiskasin ja tunsin ensimmäisen kerran sympatiaa tuota outoa siroa tyttö kohtaan.
“Ethän sinä sitä voinut tietää”, Alice sanoi ja sipaisin kyynelen poskeltaan ja hymyili urheasti vaikka sinisistä silmistä kuulsi suru.
“Kuinka sinä selvisit?” kysyin uteliaasti toivoen että hän antaisi anteeksi minulle.
“Minun kaksois-veljeni auttoi minua mutta meidät sitten adoptoitiin vanhempieni kuoltua eriperheisiin. Tietojeni mukaan hän asuu Forksissa Olympian niemimaalla, olemmehan me nähneet mutta he muuttavat aika usein. Näen häntä joka kesä”, Alice kertoi ja näytti siltä että mikään muu kuin veljensä ajatteleminen ei saisi häntä iloisemmaksi.
“Kiva”, sanoin yksinkertaisesti ja jätin keskustelun sikseen.
“Rose!” muotinäytöksen vetäjä hihkaisi ja haroi platinablondeja hiuksiaan. Kiiruhdin hänen luokseen jotta minut puettaisiin ensimmäiseen pukuun, joka oli pitkä mekko josta näkyi hiukan läpi.
Astuin catwalkille ja lähdin kävelemään itsevarmoin askelin. Pyörähdin lavan päässä ja silloin näin Roycen. Roycen vikittelemässä uutta hakattavaa. Käännyin takaisin tulosuuntaani samalla kiroten Roycen alimpaan helvettiin.
Emmett Pov
Tunsin oloni mukavan kevyeksi ja leijuvaksi. Mikään ei mikään maailmassa voisi kumota tätä onnen hurmiota joka kupli sisälläni.
Nauraa räkätin veljelleni, tai no, eihän hän minun oikea veljeni ollut mutta ihan sama, koska hänen silmänsä harittivat ja puhe sammalsi. Ja taisi kirota erittäin kovaan ääneen juuri sitä että oli tehnyt itsestään pellen Bellan edessä.
“Tiedätkö, Em? Sit se vaa lähti ja käveli mun luota. Se vaa katos niiiku puf!”
“Tiedätkö mitä veliseni? Vettä väkevämpi ei sovi sulle yyyhtäään!” sanoin ja nauroin kovaäänisesti.
“Äh, ole hiljaa Em. Itse sinä minut tänne raahasit! Ei, eeen minä tänne halunnut yhtään!” Edward uskotteli itselleen, niin varmaan. Ihan kuin hän ei olisi juhlimassa joka toinen päivä. Rypistin kulmiani sillä yritin muistaa jotain. Tänään oli jokin tärkeä päivä, tieto iskeytyi minuun kuin puu selän takaa. Äh, mistä minä tuollaisenkin vertauksen keksin?
“VOI HELVETTI EDWARD! Muistatko mikä päivä tänään on?” kysyin kauhuissani.
“Ööö… Perjantai? Kuinka niin?”
“Voi helvetin helvetti!” kirosin kovaan äänen ja sain monelta ihmiseltä katseita osakseni.
“No mitää nyt?” Edward kysyi ja otti huikat kantamastaan pikkupullosta.
“Mun se lentokone lähtee huomenna neljän aikaan!” sanoin kauhuissani ja katsoin veljeni digitaalista kelloa, kello oli nyt viisi minuuttia yli yksi.
“Niin?” Edward kysyi, huoh, ja minä kun luulin että minä olin meistä se tyhmä.
“New York City? Muistuuko mieleen?”
“Täh?” Edward kysyi ja rypisti tuuheita kulmakarvojaan.
“No helvetti soikoon, menen pokaamaan naisia!” kiljahdin kuin pikkutyttö ja löin Edwardia nyrkilläni olkaan. Hän lensi iskun voimasta kuralammikkoon. Hupsista, pitäisi kai hiukan ryhtyä säätelemään näitä minun kauan treenattuja lihaksiani.
“Ai niin, Alice”, Edward mutisi kuin siskoni olisi juuri palannut hänen mieleensä.
“Niin”, voisihan häntäkin käydä moikkaamassa.
Olimme kävelleet jo kolmatta tuntia kotiin päin, ja matkaahan oli muistaakseni kuusi kilometriä. Suurimmat vaikeudet tiellemme toi nuo saamarin pikkukivet jotka kampittivat meidät vuorotellen.
“Hei Eddis bubbelis, minun mielestäni sinun kuuluisi mennä ikkunasta. Olethan sinä selvästi huonommassa kunnossa kuin minä”, sanoin ja tunsin oksennuksen makua suussani.
“No enpäs sanoisi”, Edward sanoi katselleessaan minun oksentavan itse huojuen paikoillaan.
Lopulta sovimme niin, että minä menisin ovesta kun taas Edward kulkisi ikkunan kautta.
Olin juuri ovella kun kuulin kuinka Edward lensi tikapuittensa kanssa maahan. Hah, oli hyvä idea silloin ruuvata yksi askelma löysäksi. Avasin edelleen hykerrellen ulko-oven. Samalla hetkellä kun pääsin ryminällä sisään, valot syttyivät ja näin, kuinka Carlisle istui valkonahkaisella sohvalla tuima ilme kasvoillaan.
“Emmett! Taasko sinä tulet humalassa kotiin? Nukkumaan siitä ennen kuin äitisi näkee!” Carlisle käskytti minua äkäisenä.
“Mary jätti minut”, mutisin kun tämänkertainen juopottelun syy palasi mieleeni. Mary, sinä ruskeahiuksinen ja -silmäinen kaunotar.
“Ja vielä mietit miksi”, Carlisle sanoi, mutta tuskin kuulin hänen sanomisiaan sillä verkkokalvolleni oli levittäytynyt kuva Marystä, naisesta joka jätti minut keskelle koulun käytävää.
Kävelin kuin horroksessa rappuset ylös omaan huoneeseeni, jonne päästyäni rämähdin petaamattomalle sängylleni ja huomasin kuinka väsynyt olinkaan.
