Nimi: Viimeinen kevät?
Kirjoittaja: Furoxrea
Ikäraja: S
Varoitukset: Lievästi kiroilua
Yhteenveto: Vanhuutta ei ole nujertanut kukaan, eikä tule koskaan niin käymäänkään. Vanha lohikäärme voi jo pohdiskella, milloin aika hänet taakseen jättää.
Tekijänoikeudet: Kaikki on minun päästäni repäisty~
A/N: No wohoo, löin varmaan oman ennätykseni, kun sain kirjoitettua tämän yllättävän nopeasti valmiiksi. Ja vieläpä rättiväsyneenä. Mutta minkäs sille inspikselle mahtaa?
Jooh... Sain idean tähän, kun katselin piirrettyjä ja jossain kohtaa vilkaisin ulos. Ja voe että minä hämmästyin, kun yhtäkkiä kaikkialla oli niin vihreää, en ollut lainkaan huomannut kun puihin oli ilmestynyt lehtiä, ruohosta tullut jälleen vihreää ja että rentukat olivat alkaneet kukkimaan. Olin aikas yllättynyt. Hiukan myöhemmin minulle selvisi, että yhden yön sade ja seuraavana päivänä täydeltä terältä paistava aurinko olivat saaneet ihmeitä aikaan. En siis ole vielä semmoinen vanhus, jolta menee kaikki ihan ohi.
Tuon tapauksen lisäksi minua innoittivat vanha kunnon Tabaluga ja satu rumasta ankanpoikasesta.
Osallistun tällä
Kevättä ilmassa-haasteeseen.
Viimeinen kevät?Olinko minä vain kiireinen vai yksinkertaisesti tullut liian vanhaksi?Totta hemmetissä olin huomannut jo aikoja sitten, kuinka ennen kauniin kiiltävät, hopeanharmaat suomuni olivat menettäneet loistonsa ja muuttuneet likaisenharmaiksi, siipieni kalvo haalistunut niin, että siitä näki läpi, toinen päätäni koristava sarvi oli katkennut, näköni heikentynyt ja alaleukaani oli kasvanut pitkiä, paksuja haituvia. Myöskin pitkä kaulani taisi olla jo aika raihnainen, sillä roikotin päätäni ikään kuin se ei jaksaisi kunnolla kannatella sitä kaikkea päässäni muhivaa, vuosien varrella keräämäni tietoa. Olin huomannut, että vanhuus oli saanut minutkin kiinni. Mutten ollut tajunnut, että olin jo
niin vanha.
Vielä hetki sitten oli ollut lunta maassa, ja sitten yhtäkkiä puut jo koreilivat vihreillä lehdillään. Luonto oli vehreyttä pullollaan, enkä ollut huomannut sitä kuin vasta äsken. Joka samperin vuosi olin seurannut talven vaihtumista kevääksi ja pitänyt silmällä kevään merkkejä, mutta nyt koko juttu oli mennyt minulta ohi. En ollut pettynyt, mutta säikähdin aika tavalla, kun yhtenä päivänä huomasin puiden kasvattaneen lehdet – etenkin, kun en muista huomanneeni lainkaan hiirenkorvia. Enkä ollut huomannut lainkaan useimpien muuttolintujen paluuta, hämmästyin suuresti kuullessani yhtenä päivänä pääskysten lirkutusta. Myönnän, että luulin sen aluksi olevan pelkkää kuvitelmaani, mutta kun kysyin pääskysten paluusta eräältä ystävältä, hän sanoi niiden palanneen hyvän aikaa sitten.
Olinko minä sittenkin vain niin hidas, etten huomannut, mitä ympärilläni tapahtuu?Maata röhnötin vihreällä nurmella metsän läpi kiemurtelevan joen äärellä. Kapeahko pitkä häntäni oli puoliksi vedessä. Katselin virtaavaan veteen, ja takaisin minua toljotti ikäloppu liskonketale. Huokaisin. No, ainakin vesi oli vielä viileää. Nostin häntäni pois vedestä ja laskin sen laiskasti maahan. Olin elänyt tämän maan päällä yli kaksi vuosituhatta. En edes muistanut, milloin olin syntynyt. Tuntui melkein siltä, kuin olisin iäisyyden huolehtinut tästä seudusta. Minä olin tuomari, joka piti tällä seudulla järjestystä yllä ja huolehti, että paikka pysyisi ihmisten katseilta piilossa. Täällä ei muita lohikäärmeitä lisäkseni ollut, vaan seutua kansoitti monenmoiset muut luontokappaleet.
Nostin katseeni kohti korkeuksia kuullessani joutsenten laulua. Parvi joutsenia lensi sinisen taivaankannen halki kohti järveä. Silmäni eivät ehkä olleet entisensä, mutta tunnistin heti erään, joka erkani tuosta joukosta ja syöksyi minun suuntaani.
”Wiqen, pikkuiseni, miksi tulit takaisin vasta nyt? Pääskysetkin ovat jo kerinneet muuttamaan tänne”, utelin joutsenelta, kun tämä oli tullut tarpeeksi lähelle. Lintu laskeutui maahan aivan viereeni.
”Äh, meillä vain oli ongelmia Sysilieskan kanssa matkallamme tänne. Hän ei meinannut millään päästää meitä pois alueeltaan, kun olimme sinne eksyneet”, Wiqen kertoi. Hymähdin. Sysilieska, piruileva typerä lohikäärme se vain jaksoi aiheuttaa mielipahaa. Mikään häijy tyranni hän ei ollut, kunhan vain huvikseen kiusasi muita.
”No, kuinka selvisitte hänestä?” kysyin uteliaana. Sysilieska ei järin välkky ollut, joten häntä oli helppo jymäyttää.
”Eräs nopeimmista lentäjistä valittiin kääntämään Sysilieskan huomio itseensä ja sillä välin loput lähtivät tähän suuntaan. Usko pois, se limanuljaska ei kauaa jaksanut seurata sitä nuorukaista”, Wiqen kikatti. Hymy levisi kasvoilleni. Voi kuinka ikävä minulla olikaan ollut koko talven ajan Wiqeniä…
”Hienoa, että pääsitte perille asti. Pelkäsin niin kovasti, että sinulle sattuisi jotakin matkallanne”, sanoin.
”Isä, älä turhaan murehdi minun perääni. Kyllä minä pärjään”, Wiqen sanoi. Helppo se sinun oli sanoa. Tiesin kyllä, että osaat jo pitää huolen itsestäsi, mutta sydämeni ei juuri järkeä kuuntele. Kaiketi kaikki vanhemmat tunsivat samoin, kun lapsi lentää ulos pesästä.
Kuten arvata saattaa, en ole Wiqenin oikea isä. Minä vain kasvatin hänet. En tiedä, miksi niin oli käynyt, mutta eräänä päivänä löysin järven rannalta yksin jätetyn munan. Se oli ollut lämmin, joten se oli vasta jätetty oman onnensa nojaan. Varmuuden vuoksi jäin kuitenkin odottamaan äitiä ja pidin munaa lämpimänä. Kun seuraavaan aamuun mennessä ei kukaan ollut kaivannut munaa takaisin, otin sen huostaani. Pidin Wiqenistä huolta ja opetin hänelle joutsenten tapoja. Kunnes koitti se aika, kun joutsenten oli siirryttävä etelänpään talvea pakoon.
Minä olin Wiqenille isä ja hän oli minulle kuin oma tytär. Se asia ei ollut muuttunut vuodenaikojen vaihtuessa. Eikä toivon mukaan tulisi muuttumaankaan.
”Menehän siitä, Wiqen”, totesin hetken kuluttua. ”Sinun olisi hyvä unohtaa tämä vanhuudenhöperö ja perustaa oma perhe.”
”Tyhmä!” Wiqen huudahti ja lehahti siivilleen. ”Älä unta näe, että
unohtaisin sinut!”
”Hyvä on, hyvä on”, nauroin. ”Mutta joka tapauksessa, lennä omilla siivilläsi.”
”Että sinä olet hölmö. Olen tehnyt niin jo koko talven ajan.”
Naurahdin lyhyesti. Niine hyvineen Wiqen otti lisää korkeutta ja lensi sitten tiehensä. Katselin hänen lentoaan niin kauan, kunnes hän katosi näkyvistä. Huokaisin jälleen. Kai minä sitten olin jo pelkkä muinaismuisto. Mietitytti vain, kauanko aikaa minulla olisi jäljellä, ennen kuin siirtyisin ajasta ikuisuuteen.
Olisiko tämä viimeinen kevääni?
