Kirjoittaja: Belus
Betaus: Sädekehä
Ikäraja: K-11
Paritus: Iiro/Mikko
Genre: Slash/Romantiikka
A/N: Tällänen jossain mielenkiintoisessa inspiraationhuuruisessa tilassa kirjoitettu äpöstys Iiron päivästä, jolloin hän halusi korjata virheensä. Kiitos betalle (Sädekehä). Nauttikaa! Tai yrittäkää edes...
Minulla ei ole mitään hävettävää
Nurmikko allani tuoksui kesältä, unelmilta ja mahdollisuuksilta. Käänsin katseeni sinuun. Sinä olit kesäni, unelmani ja mahdollisuuteni. Katsoit minuun vihreillä silmilläsi ja hymyilit. ”Sä oot niin erilainen”, nauroit ja pyyhkäisit hiukset otsaltani, johon tuuli oli ne puhaltunut. Olin onnellinen.
***
Havahdun.
Tuntia on mennyt alle puolituntia. Vasta. Yritän keskittyä, mutta tänään ei ole hyvä päivä. Ei sitten ollenkaan.
***
- Mennäänkö naimisiin, kysyit nauraen.
- Itse asiassa se ei ole mahdollista, vastasin hajamielisesti.
Nousit polvillesi ja työnsit kasvosi omieni ylle.
- Tiiät, mitä meinasin.
- No ehkä joskus, hymähdin.
Ja sinä suutelit minua tavalla, jolla kukaan muu ei ole minua suudellut. Niin sinä teit aina ja siksi rakastin sinua.
***
Kylmät väreet pudistava vartaloani. Kahvitauko, vihdoin.
- 75 senttiä, myyjä kahviossa sanoo ja hymyilee.
- Tässä, sanon ja väännän pienen hymyn kasvoilleni.
Kimi ja pari muuta meidän luokkalaista on jo tupakkapaikalla. Sytytän röökini yhdellä kädellä ja yritän olla läikyttämättä kahviani.
- Sä oot ollu kauheen hiljaa tänään, Kimi sanoo.
- Mitenni, kysyn.
- Emmä tiiä. Oot vaan, se sanoo.
Kimi ei tiedä mistään mitään. Se saatana luulee tietävänsä kaiken, mutta se ei tiedä mitään.
***
- Tiedäks mitä?
- No kerro.
- Sä oot parasta, mitä mulle on ikinä tapahtunut, hymyilit niin viattomasti, rakastan sua.
- Mäkin sua, sisälläni velloi.
***
Sen sijaan, että palaisin tunnille, päätänkin lähteä venaamaan bussia. 17 lähtee 15 minuutin päästä. Sillä mä pääsisin kotiin. 15 minuuttia kuluu ja bussi ajaa ohitse. Kuluu vielä viisi minuuttia, bussi numero 9 tulee ja minä nousen kyytiin.
***
- Mitä sun ja ton Mikon välillä on, Ari kysyi ja virnuili typerästi.
- Hä? Me ollaan kavereita, vastasin yrittäen näytellä hämmästynyttä, sen sijaa, että olisin näyttänyt säikähdykseni.
- Aijaa, se nauroi, te näytätte aika hinteiltä yhessä.
Minäkin naurahdin, vaikka oikeasti minua hävetti ja pelotti, että totuus paljastuisi. Näytin varmaan ahdistuneelta kuin mekkoon puettu sika ja sillä hetkellä Mikko katsoi minuun kauempaa ja hymyili. Jalkani olivat vetelinä ja tiesin, että maailmani romahtaisi pian, tavalla tai toisella.
***
Bussissa on vain muutama ihminen minun lisäkseni. En katso sen tarkempaa. Minua ei kiinnosta. Ei sillä ole väliä. Kaivan mp3-soittimeni taskustani ja laitan kuulokkeet korviini. ”I'm never gonna know you now, but I'm gonna love you anyhow”, Elliott Smith laulaa ja sisäinen myrskyni sen kuin pahenee.
Painan stop-nappia ja pian bussi pysähtyy pysäkilleni. Astun ulos. Ilma on lämmin. Lähden kävelemään. Rannalla on hiljaista, koska kaikki ovat töissä tai koulussa. Ilma olisi vielä sopiva. On vasta elokuun puoliväli.
Istun hietikolle ja etsin katseellani kohteita, laituri, pukukoppi, tuo puu... Pienet aallot keinuttavat järven pintaa. Kevyt tuuli kuin toisen ihmisen henkäys. Suljen silmäni.
Siitä on nyt tasan vuosi. Ilma oli lähestulkoon samanlainen; lämmin ja hentoinen tuulen vire kuin huokaili iholle.
***
- Mitä sä etsit, poika kysyi ja katsoi minua lempeästi silmiin. Hänen silmänsä olivat niin kauniin vihreät ja hänen hymynsä sai hymyn minunkin kasvoilleni.
- Ääh, en mitään... vastasin vain. En halunnut apua.
- No kyl sä vissiin jotain etit?
- Mun puhelinta vaan. Kadotin sen eilen muistaakseni täällä, naurahdin.
- Mä voin auttaa. Jos mä vaikka soitan siihen? Mikä sun numero on, innostuessaan hänen hymynsä oli vielä valloittavampi. En edes voinut sanoa ei, mutta en enää halunnutkaan.
20 minuutin jälkeen se löytyi. Loppuvaiheessa aloin toivoa, että emme löytäisi sitä ikinä.
- Ömmm, noh kiitos... Mikäs sun nimi olikaan?
- Mikko, poika hymyili valloittavasti ja vaaleita hiuksia tipahti vihreiden silmien eteen. Halusin siirtää ne pois ja tuijottaa niitä silmiä vielä hetken.
- Juu, no kiitos Mikko, sanoin ja käännyin. Ajattelin ehtiä vielä kouluun.
Yhtäkkiä Mikko tarttui käsivarteeni ja veti minut luokseen. Hän meni saman tien punaiseksi.
- Emh... Anteeksi, en tarkoittanut.. Mun piti vaan kysyä, mikä sun nimi on, se sopersi vaikeasti.
- Ei se mitään, vastasin ja katsoin hänen silmiinsä hymyillen rohkaisevasti, mä oon Iiro.
Yhtäkkiä poika ei tuntunut enää tietävän, mitä hänen tulisi tehdä.
- Mun täytyy mennä, sanoin ja lähdin.
***
- Ai moi, säkin täällä.
Havahdun ja katson hämmentyneenä ylöspäin.
- Mitä sä täällä teet, kysyn hämilläni.
- Teki vain mieli tulla käymään. Ite?
- Emmä tiiä. Jotenki vaan päädyin tänne.
- Jotenki päädyit? Noi sun selitykset on aina jotenki omalaatuisia, kuulen äänessä katkeruutta.
Mikko istuu viereeni ja olemme siinä hetken hiljaa.
-Kuule, aloitan, mä tein ehkä elämäni pahimman virheen sillon.
Mikko katsoo minua paheksuvasti.
- Ai milloin, se kysyy hivenen näsäviisaalla äänellä.
- No sillon pari viikkoa sitte, tuhahdan, etkö sä vois antaa anteeksi?
- Iiro, Mikko katsoo muhun tuimasti, mitä vittua?
- No kun tuota, änkytän, mä rakastan sua.
- Mitä! Ja nyt sä sit yhtäkkiä taas rakastat mua, se huutaa.
- Anteeks, sanon ja yritän silittää Mikon olkapäätä, mutta Mikko huitaisee käteni nopeasti pois ja katsoo tuimasti tummaan järveen.
- Mä en missään välissä ollu rakastamatta sua, sanon.
- No miks sä sit sanoit niin? Miks sä väitit, ettet voi olla mun kanssa, koska et rakasta mua? Miks, se karjuu. Kyyneleet kohoaa sen vihreisiin silmiin.
- Mä en uskaltanu sanoa totuutta, koska mä luulin, etten vois olla sun kanssa julkisesti. Mä häpesin meidän suhdetta ja pelkäsin et se tulee julki. Mä oon pahoillani. Sit mä aattelin, et mun on pakko jättää sut ennen ku muut saa tietää, selitin.
Mikko katsoo minua surullisen tuimasti, mutta hänen silmistään loistaa myös anteeksi annon hiukkanen.
- Mä aattelin, et jos sä voisit antaa mulle anteeksi, koska mä rakastan sua ja mä haluun olla sun kanssas, eikä mua kiinnosta vittuakaan, mitä muut siitä aattelee. Mikko, mä rakastan sua.
- Mä en tiedä, Iiro. Sä satutit mua, se sanoo ääni värähtäen.
- Mä tiedän, mut mä tiedän, etten ikinä enää halua satuttaa sua ja et haluun olla sun kanssas.
Mikko katsoo minuun. Pari kyyneltä valuu hänen poskellaan, mutta hän antaa minulle kuitenkin pienen hymyn. Pyyhkäisen kyyneleet hänen poskiltaan ja kiedon käteni hänen ympärilleen. Ensin halaan häntä kovasti, kunnes alan suudella hänen niskaansa. Samalla kun toinen käteni pitää häntä lähelläni, toinen käteni alkaa vaellella ympäri hänen vartaloa. Tunnen, kuinka Mikko ensin jännittyy hetkeksi, mutta rentoutuu sitten. Koskettelen häntä samalla hellästi ja vaativasti, ollen erityisen tarkka hänen heikkojen kohtiensa kanssa. Teen kaikkeni, että hän ei voi vastustaa minua. Siinä vaiheessa, kun kosketan hänen kivikovaa erektiotaan, tiedän, että tämä erä on voitettu.
Rakasteltuamme lämpimällä rantahiekalla ja Mikon maatessa kainalossani päätän vielä kerran kysyä:
- Voidaanko me palata yhteen?
- En kai mä tässä vaiheessa voi enää sanoa ei, Mikko nauraa.
