Title: Kuolema ei saa meitä erottaa
Author: Tikkis
Genre: angst, drama
Rating: sallittu
Paring: -, henkilöinä Lily ja Petunia
Warnings: Itsemurhayritys
Disclaimer: Rowling omistaa kaiken, minkä tunnistatte hänen omakseen.
Summary:"Miten hän yritti tehdä sen?" kysyin kuiskaten.
"Hän oli juonut huomattavan paljon alkoholia ja oli varastanut unilääkkeitä, joita hän otti yliannostuksen viime yönä", äitini sanoi katse polviinsa kohdistuen.
Kuolema ei saa meitä erottaa
Rakas Lily, toivomme sinun tulevan pian kotiin. Petunia ei voi hyvin. Hän on yrittänyt itsemurhaa ja on nyt sairaalassa. Hän ei ole herännyt vielä kertaakaan. Tule niin pian kuin on mahdollista.
Istuin järkyttyneenä ruokasalissa. Katsoin pientä paperinpalasta kädessäni ja olin tukehtua leipäpalaan, joka oli suussani. En saanut henkeä ja haukoin ilmaa suuhuni niin, että leivänmurut kulkeutuivat henkitorveeni. En voinut uskoa, että Petunia olisi todellakin yrittänyt tappaa itsensä. En vain voinut. Katsoin avuttomana ystävääni, joka yritti kysyä, mikä oli saanut minut sellaiseen kuntoon, mutten kyennyt vastaamaan. En kyennyt sanomaan mitään ja katseeni oli lasittunut. En tiedä, kuinka kauan oikeastaan istuin siinä ja yritin itse pysyä hengissä. Ystäväni oli napannut lapun kädestäni ja lukenut sen nopeasti läpi.
"Tule", hän sanoi ja nosti minut ylös tuolistani, koska itse en kyennyt nousemaan.
"Meidän täytyy mennä rehtorin puheille. Hän varmasti antaa sinun lähteä vaikka heti kotiisi", ystäväni jatkoi ja minä vain katsoin tyhjyyteen ymmärtämättä, mitä tulisi tehdä tai sanoa.
Kuulin korvissani, kuinka ystäväni selitti tilanteen rehtorillemme. He puhuivat vain pienen hetken, mutta minusta se tuntui ikuisuudelta kuin sekunnit olisivat muuttuneet minuuteiksi ja minuutit tunneiksi. Katseeni harhaili epätoivoisena läpi Suuren salin ja jalkani melkein pettivät. Rehtori tarttui käteeni ja vei minut hakemaan tavaroitani tyttöjen makuusalista. Hän otti minua kädestä kiinni ja ilmiinnyimme kotiini. Vanhempani säikähtivät kolahdusta, joka meidän saapuessamme kantautui heidän korviinsa. Kun näin äitini kasvot, purskahdin sellaiseen itkuun, ettei siitä meinannut tulla loppua. Äitini tarrasi minua kädestä ja veti hellään syleilyynsä. Isäni vaihtoi muutaman sanan rehtorin kanssa ennen kuin tämä katosi takaisin Tylypahkaan.
Istuimme vanhempieni kanssa pitkän aikaa hiljaa kotimme olohuoneessa.
"Miten hän yritti tehdä sen?" kysyin kuiskaten.
"Hän oli juonut huomattavan paljon alkoholia ja oli varastanut unilääkkeitä, joita hän otti yliannostuksen viime yönä", äitini sanoi katse polviinsa kohdistuen.
"Miksi?" kysyin hämmentyneenä ja yritin katsoa vanhempiani silmiin.
"Emme tiedä", isäni vastasi hiljaa.
"Johtuuko se minusta?" mietin ääneen.
"Mitä sinä kulta pieni tuollaisia ajattelet? Ei se tietenkään sinusta johdu!" isäni melkein huusi.
"Mutta kun minä olen tällainen! Siitä asti kun Petunia sai tietää, että olen noita, hän on vihannut minua ja haukkunut minua! Hän... hän...", en osannut jatkaa enempää.
"Älä ole typerä!" isä kivahti.
"Menisimmekö katsomaan häntä?" äiti kysyi, jotta saisi huutomme loppumaan.
Sairaalan seinät olivat ankeat. Ne olivat pelkkää valkoista betonia ja lattiat olivat lähes yhtä valkoiset. Kuljimme käytäviä pitkin sairaanhoitajan perässä ja katselin täyttä valkeutta, joka tulvi vastaan joka puolelta. Jopa ovet olivat valkoiset, ja kun katsoi ikkunoista sisään, myös niiden toisella puolella olevien huoneiden seinät olivat valkoiset. Vihdoin tulimme ovelle, josta pääsi Petunian luo. Näin sairaalavuoteella makaavan hahmon, joka oli melkein yhtä valkea kuin huone hänen ympärillään. Katsoin surullisin silmin siskoani. En voinut uskoa, että tuo tyttö oli todellakin oma siskoni. Menin hänen viereensä istumaan, enkä poistunut siitä hetkeksikään. En edes silloin, kun vanhempani lähtivät hakemaan kahvia.
"Petunia. Miksi sinä teit sen?" kuiskasin siskolleni, joka tuskin kuuli, mitä puhuin.
"Johtuuko se minusta? Siksi, että olen erilainen kuin sinä ja vanhempamme? En tahtoisi, että se johtuisi minusta", jatkoin puhumista veltolle hahmolle vieressäni.
Katsoin vetistävin silmin Petuniaa ja mietin, miten itse olisin reagoinut, jos olisin ollutkin aivan tavallinen tyttö ja hän olisikin ollut noita. En osannut kuvitella itseäni isosiskoni asemaan. Olisinko ollut kateellinen hänelle, jos hän olisikin osannut tehdä asioita, joita muut luulisivat vain saduiksi? Kyllä minä varmaan olisin ollut.
"Oletko kateellinen siitä, että minä elän aivan toisenlaista elämää? Älä ole. Sinäkin saat varmasti upean elämän. Joskus olisi helpompaa olla vain normaali tyttö", puhelin elottomalle hahmolle, joka kuitenkin oli vain unessa.
"Petunia, minä tarvitsen sinua. Minä ihan oikeasti tarvitsen. Ja minä rakastan sinua hyvin paljon", sanoin itkuisella äänellä.
Siskoni ei vastannut mitään. Hän vain makasi samassa asennossa koko päivän, eikä heräämisen merkkejä näkynyt laisinkaan. Seuraavana päivänä hän oli avannut silmänsä ja oli kyennyt puhumaan. Vanhempani pyysivät, että jäisin vielä, mutta en tahtonut. Olin samalla aikaa vihainen ja surullinen siitä, että siskoni oli saattanut tehdä niin ikävän tempun. En osannut käsitellä tunteitani ja tunsin tarvitsevani koulua, jotta voisin ymmärtää, mitä mielessäni liikkui. Lähdin seuraavana iltana takaisin omaan maailmaani.
Oli kulunut jo kuukasi ja hieman enemmänkin. Petunia oli päässyt sairaalasta jo hyvin pian lähtöni jälkeen, ja hän oli jatkanut normaalia elämäänsä erittäin nopeasti. Kun söin aamupalaa Suuressa salissa ystävieni kanssa, pöllö tuli luokseni ja sydämeni jätti yhden lyönnin lyömättä. Avasin tärisevin sormin paperin. Siinä luki vain kolme sanaa.
Niin minäkin sinua.
A/N2: Kommentit olisivat kivoja.
