Nimi: Kun aurinko ei enää nousekaan
Kirjoittaja: Annoy
Beta: myös minä
Ikäraja: K-11
Genre: angst, death
Fandom: Twilight
Päähenkiöt: Didyme, Marcus ja Aro
Disclaimer: Stephenie Meyer omistaa kaiken minkä tunnistat hänelle kuuluvaksi.
A/N: Mun Volturi-kausi jatkuu edelleen. Tiedän, tästä aiheesta on kirjoitettu monta ficciä ja ne ovat olleet loistavia, mutta teki mieli kirjoittaa oma versio. Ja nimen kanssa oli hirveä tappelu, mutta päädyin sitten lopulta tuohon. Kommenttia ois kiva saada, oli se sitten risuja tai ruusuja.
// Huom! Kirjoitin tämän osittain uusiksi, sillä en ollut kovin tyytyväinen alkuperäiseen versioon.
Kun aurinko ei enää nousekaan
Aurinko on juuri laskemassa. Viimeiset säteet maalaavat koko suuren puutarhan punakeltaiseksi, valaisten sen kauniisti. Tuuli humisee hiljaa puissa ja lehdet liikahtelevat hennosti. Koko puutarha on täynnä eksoottisen kauniita kasveja, jotka loistavat monissa erilaisissa väreissä.
Yliluonnollisen kaunis nainen kävelee puutarhaan. Hänen tukkansa on tumma, kuin pimein yö. Kasvot ovat lempeät ja punaiset silmät suuret. Auringonvalo hohtaa hänen valkoisella ihollaan, saaden sen kimaltamaan.
Hän on Didyme Volturi. Aron sisar, ja Marcuksen rakastettu.
Didyme menee istumaan omenapuun alla olevalle penkille. Hän pälyilee ympärilleen, ja hänen kätensä liikkuvat hermostuneesti. Hän odottaa rakastaan saapuvaksi, mutta tätä ei näy. Hän alkaa tuskastua, ja kädet alkavat repiä kukkia maasta.
Kuuluu kahinaa, ja puiden takaa ilmestyy mies, jolla on pitkä tumma tukka ja yhtä kauniit kasvot kuin naisella. Hän kasvoilleen ilmestyy hymy kun hän näkee naisen.
"Marcus, tulit viimeinkin", Didyme huokaisee.
"Anteeksi, Aro viivytti minua hetken", Marcus vastaa hiljaa.
Marcus menee Didymen luo ja ottaa tämän syliinsä, kietoen kätensä lujasti tämän vartalon ympärille. Didyme painaa päänsä Marcuksen kivikovaa rintaa vasten ja sulkee silmänsä. Rauhallisuuden tunne valtaa hänet, ja tuntuu kuin he voisivat olla siinä koko loppuelämänsä.
Tunnit kuluvat, mutta he eivät päästä toisistaan irti. Heidän suhdettaan ei hyväksytä, sillä se ei kuulemma ole hyväksi. He joutuvat tapailemaan salaa, mutta se on sen arvoista, sillä he rakastavat toisiaan niin paljon. He kuolisivat toistensa puolesta.
Kuu on kivunnut jo korkealle taivaalle, kun he lopulta irrottautuvat toisistaan. Marucs nousee ylös, mutta Didyme vetää hänet takaisin alas. Hän ei halua päästää häntä menemään, ja olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. He suutelevat intohimoisesti, ja lopulta Marcus lähtee. Didyme jää istumaan penkille, ja omituinen pelon tunne valtaa hänet. Kalpea valo valaisee hänen kasvonsa aavemaisesti, ja hän näyttää melkein kuin haamulta.
Hän poimii valkoisen ruusun käteensä, ja katsoo sitä hetken. Sitten hänen kasvonsa vääristyvät vihaisesti ja hän puristaa kätensä nyrkkiin. Kun hän avaa sen, ruususta on jäljellä on murskaantuneita lehtiä, ja ne muistuttavat häntä siitä millainen hänen elämänsä on nykyään. Hän oli ennen niin onnellinen, täynnä elämää ja iloa. Kuin säteilevä aurinko, joka pystyi tuomaan kaikille iloa ja onnea. Mutta nykyään hän on vain kuori entisestään. Hän tukahtuu täällä, sillä hän haluaisi olla vapaa. Ja kun hän on onneton, onnellisutta ei ole enää paljoa jäljellä. Mitä hyötyä on tehdä muut onnelliseksi jos on itse onneton?
Kaukana linnan sisällä mies istuu ikkunan ääressä ja katsoo puutarhassa olevaa Didymeä. Silmät kapenevat uhkaavasti ja huulet puristuvat tiukaksi viivaksi. Kasvot ovat vihaiset, sillä hän on nähnyt kaiken ja tietää että mies ja nainen aikovat pettää hänet. Mutta hänellä ei ole aikomustakaan antaa sen tapahtua. Hän ei aio antaa suurten suunnitelmiensa pilaantua kyyhkyläisten takia. Sillä hän on vampyyrimaailman valtias, hän yksin. Hän on Aro, Volturien johtaja. Marcus ja Caius ovat vain lavasteita hänen näyttämöllään, jossa hän ohjailee nukkejaan, kontrolloiden näiden liikkeitä ja tekoja. Häntä rakastetaan ja pelätään, ja kukaan ei saa suurempaa kunnioitusta osakseen. Hän on armo, hän on tuomio, hän on laki. Kukaan ei ole ylempänä kuin hän, ja se sopii hänelle mainiosti. Hän on kuningas, jolla on kaikki valta. Ja siksi hän ei aio antaa lemmenkipeiden typerysten tulla tielle.
Hän katuu sitä että muutti siskonsa. Hän oli luullut että Didymellä olisi voinut olla kyky joka olisi vetänyt vertoja hänen omalleen. Mutta mitä vielä. Didyme pystyy vain tekemään ihmiset onnellisiksi, mistä ei ole Arolle mitään hyötyä. Hän olisi tarvinnut vahvan ja hyödyllisen kykyn, ei turhaa. Ja ikään kun se ei olisi ollut vielä tarpeeksi, oli käynyt niin että Marcus oli rakastunut Didymeen. Aron suureksi harmiksi Didyme oli vastannut Marcuksen tunteisiin.
Vaikkei Aro ole koskaan sanonutkaan sitä, hänen mielestään Marcus on lemmenkipeä hölmö. Tämä on liian lempeä ja heikko. Ainoa syy, miksi hän on korottanut Marcuksen suureen asemaan, on tämän voima. Yhdysiteiden näkeminen on hyödyllinen taito, sillä siten Aro tietää kuka on hänelle uskollinen ja kuka ei, ketä voi uhata rakkainpansa hengellä ja kuinka yhteinäisiä vihollislaumat ovat. On sääli, ettei Marcus ole yhtään vallanhimoisempi. Hän olisi voinut päästä pitkälle.
Nerokas idea pälkähtää Aron mieleen, ja julma hymy kohoaa pölyisille kasvoille. Hymy, joka ei lupaa mitään hyvää. Sameat punaiset silmät hehkuvat kiihkeästi ja häneltä pääsee hiljainen nauru, joka kaikuu karmivasti seinissä. Tämä tulee päättymään hänen tavallaan.
***
Didyme kävelee rivakasti käytävällä. Hän vilkaisee ikkunasta ulos, ja näkee auringon olevan melkein laskemaisillaan. Hän kiihdyttää askeleitaan, ja ohi kulkevat ihmiset katsovat häntä kummissaan.
Hän saapuu puutarhaan, ja auringonvalo osuu häneen, saaden hänet kimaltelemaan kuin enkelin. Katse pälyilee ympärille, mutta ei näe ketään. Hän katsoo aurinkoa ja pieni hymy ilmestyy hänen kasvoilleen. Pitkästä aikaa hän tuntee taas toivoa.
Yhtäkkiä hän kuulee jotain ääntä, ja kääntyy salamannopeasti. Hänen takanaan seisoo hänen veljensä, Aro. Didyme yrittää peittää hämmästyksensä ja pettymyksensä, ja tervehtii Aroa. Tämä hymyilee hänelle lempeästi ja seesteisesti, huomaten siskonsa epämukavuuden. Didyme huomioi sisällään syttyvää epäluuloista tunnetta, vaan hymyilee takaisin, täysin tietämättömänä kaikesta.
He juttelevat hetken, ja koko ajan Didyme vilkuilee vaivihkaa ympärilleen. Hän alkaa tuskastua ja selittämätön pelon tunne ei hellitä. Hänellä on paha aavistus että jotain ikävää on tapahtumassa pian.
Aro katsoo siskoaan, ja päättää ettei jaksa enää esittää. Yhdellä sulavalla liikkeellä hän pujahtaa Didymen taakse ja painaa kätensä tämän suulle. Didyme ei ymmärrä mitä on tapahtumassa, ja hän yrittää pyristellä irti. Mutta Aro on paljon vahvempi. Hän kääntää Didymen itseään vasten, ja heidän silmänsä kohtaavat. Punaiset katsovat punaisiin, ja vihdoinkin Didyme ymmärtää kaiken.
"Sinun täytyy ymmärtää, että tämä ei ole mitään henkilökohtaista. Teen vain mitä minun täytyy", Aro sanoo kylmästi. "Sinusta ei ole enää hyötyä minulle, kun taas Marcuksesta on. Ja tämä on ainoa keino jolla saan hänet jäämään."
Hänen kasvonsa ovat täysin tunteettomat, kun hän repäisee Didymen pään irti. Valo sammuu tämän silmistä kun elämä jättää hänet. Auringonvalon viimeiset säteet tanssivat Aron iholla, kun hän repii loputkin Didymestä. Sitten hän sytyttää kasan palamaan, ja samalla hetkellä aurinko katoaa näkyvistä. Liekit valaisevat Aron kasvot ja hän hymyilee tyytyväisensä. Nyt kun häiriötekijä on poistettu, mikään ei voi tulla hänen suunnitelmiensa tielle.
Kasa kytee hetken ja sammuu sitten. Korkea savupatsas nousee ylös ja ilmassa on omituisen makea tuoksu. Aro luo viimeisen katseen kasaan, ja katoaa sitten silmänräpäyksessä. Hän menee sisälle suureen linnaan ja heti kun tornihuoneen ovet avautuvat, hän asettaa kasvoilleen surullisen ilmeen. Sitten hän kertoo musertavat uutiset siitä että heidän perhettään on kohdannut suuri menetys.
Oikeanpuoleisella valtaistuimella istuvalta Marcukselta pääsee äänekäs henkäisy. Hänen kasvonsa ovat kauhun jähmettämät ja punaiset silmät täyttyvät näkymättömistä kyyneleistä. Hän pudistelee päätään, yrittäen kieltää sen mitä juuri kuuli. Hän kompuroi alas tuoliltaan ja vajoaa polvilleen. Koko hänen vartalonsa tärisee ja tukahtuneet nyyhkäisyt täyttävät hiljaisuuden.
Aro kävelee toisen miehen luo ja laskee kätensä tämän olalle. Hän piilottaa hymynsä ja kuiskii myötätuntoisia sanoja. Mutta tyynen ulkokuoren alla hän melkein pakahtuu tyytyväisyydestä, eikä tunne yhtään surua tai katumusta.
Aro kävelee ulos huoneesta, ja muut seuraavat perässä. Lopulta huoneeseen jää vain polvillaan oleva Marcus, joka itkee rakastettunsa puolesta.
"Ei", hän sopertaa. "Tämä ei voi olla totta. Älä anna sen olla totta..."
Kun seuraava aamu valkenee, aurinko ei enää nousekaan.
