Nimi: Tääl on niin kuuma
Ikäraja: K-11
Paritus: Pansy/Hermione
Genre: modernisoitu sekamelskaromanssihöpinä
Yhteenveto: Jos joku olisi eilisaamuna kertonut hänelle, että hän tulisi tuomaan itse Hermione Grangerin baarista kotiin, hän olisi varmaan nauranut.
A/N: Tämä ficci on ollut tekeillä yli vuoden päivät, mutta nyt vihdoin Spotify Wrapped -haasteen deadlinen kolkutellessa sain tämän kirjoitettua loppuun. Oma suhteeni Pottereihin on viime aikoina muuttunut aika paljon Rowlingin erittäin typerien kommenttien takia, mikä osaltaan hankaloitti kirjoitusprosessia. Olisi kuitenkin tuntunut tyhmältä hylätä teksti, johon olen käyttänyt näin paljon aikaa, joten tämä pääsee nyt vihdoin näkemään päivänvalon. Kommentteja otan aina vastaan mielelläni, kritiikkiä en kuitenkaan tarvitse 
Osallistuu Spotify Wrapped -haasteeseen Lorden The Louvre -kappaleella.
Tääl on niin kuumaPaahtava kuumuus on valloittanut Lontoon jokaisen kolkan, ja Pansyn asunnon ikkunat ovat auki. Hän makaa alasti sängyssä meritähtiasennossa, peitto puolittain päällään, käyttäen aivokapasiteettiaan lähinnä kylmästä margaritasta haaveilemiseen. Tequilaa hänellä olisi, kuten myös limeä, mutta aamuyhdeltätoista juominen muistuttaisi häntä liiaksi äidistään. Mikään, mikä muistuttaa Pansya äidistään, ei ole toivottavaa, joten hän hylkää ajatuksen margaritasta. Alkoholiakin on tullut nautittua oikein olan takaa viimeksi edellisyönä, mutta se sentään saa hänet virnistämään. Perinteinen perjantai-illan baarikierrros oli ollut alkoholintäyteinen ja muutenkin yllättävällä tavalla tuottelias. Jos joku olisi eilisaamuna kertonut hänelle, että hän tulisi tuomaan itse Hermione Grangerin baarista kotiin, hän olisi varmaan nauranut. Niin vain se oli käynyt toteen, eikä Pansy edes katunut tapahtunutta. Toisin oli varmaan Grangerin laita, sen verran nopeasti nainen oli kerännyt sukkahousujensa rippeet ja kadonnut kuin tuhka tuuleen.
Kyllähän hän oli tiennyt Grangerin eronneen siitä ärsyttävästä Weasleystä – koko klaanissa on tasan kaksi siedettävää jäsentä, eikä Ron tosiaan kuulu heihin – mutta ei Pansy silti ollut uskonut törmäävänsä naiseen Viistokujan homoimmassa yökerhossa. Harmillista kyllä tequilashotteja kiskoneen Pansyn voi yllyttää melkein mihin vain, etenkin jos yllyttäjänä on yhtä lailla tequilaa nauttinut Daphne. Pansylla on erittäin paha tapa innostua jopa niistä Daphnen huonoimmista ideoista, joista täydellisenä esimerkkinä toimii vastaeronneen ex-vihollisen iskeminen. Hän ei ollut edes ehtinyt ajatella sen mahdollisuutta, että Granger suostuisi, mutta niin vain elämä oli onnistunut yllättämään ja aamukolmelta Pansylla oli ollut jo kiire repiä sukkahousuja pois petikumppaninsa yltä.
Mitään kaduttavaa hänellä ei ole, he ovat molemmat aikuisia ihmisiä ja Granger oli todella ollut suostuvainen. Sen Pansy oli tarkistanut – useasti. Hänen moraaleistaan voi olla montaa mieltä, mutta ei hänellä kuitenkaan ole tapana naida vastentahtoisia kumppaneita. Vapaaehtoisia halukkaita kun on helppo löytää, ja jos Granger olisi ollut vähän ennalta-arvattavampi ja kieltäytynyt, olisi Pansy löytänyt jonkun toisen. Granger oli kuitenkin yllättänyt hänet, ja siinä vaiheessa oli ollut helppo vain vastata haasteeseen ja painaa nainen seinää vasten. Eikä se ollut haitannut Pansya lainkaan: tätä nykyä hän voi jo myöntää itselleen Grangerin olevan juuri hänen tyyppiään ja no, tilanteessa oli ollut jotain erittäin kiihottavaa.
Kaikki on siis hyvin lämpöaaltoa lukuun ottamatta. Pansy voi siis jatkaa elämäänsä kuten ennenkin, eli tiedossa on ällöttävän rutiininomaista vaihtelua töiden ja sängyn välillä. Perjantaiset baari-illat ovat usein hänen viikkonsa kohokohta, mutta tällä viikolla tapahtuu jotain yllättävää. Aivan liian usein Pansy huomaa ajatustensa hairahtavan Grangeriin, mikä on epätavallista. Ongelmaksi se muuttuu keskiviikkoon mennessä. Hän on täysin viattomasti töissä, yrittäen miettiä miten helvetissä saisi ensi viikolle suunnitellun suklaasammakkomainoksen mahdutettua puolta pienempään tilaan, kun hän yhtäkkiä huomaakin pohtivansa tilanpuutteen sijaan sitä, mahtaakohan Granger pitää suklaasammakoista. Se jos mikä on huolestuttavaa. Pansy ei ole sen tyyppinen ihminen, jonka viikonloppupanot jäävät mieleen kummittelemaan. Tämä sattuu olemaan itse asiassa ensimmäinen kerta, ja se saa Pansyn kulmat kurtistumaan.
Toki hän ajattelee sen olevan vain tilapäinen häiriö, jonka saa korjattua heti perjantaina uuden sänkykumppanin kanssa. Suunnitelma on täysin kelvollinen ja sen onnistumismahdollisuudet ovat korkeat, mutta se kohtaa erittäin kohtalokkaan ongelman. Nimittäin lauantaiaamuna se on jälleen Granger, joka herää hänen sängystään, eikä nainen ole tällä kertaa edes luikkinut karkuun aamun pikkutunneilla. Sukkahousut ovat kylläkin ihan yhtä rikkinäiset kuin viikko sitten.
Aamu on ihan yhtä hikinen kuin viikko sitten, mutta nyt Pansy ei osaa kaivata drinkkiä hämmennykseltään. Hän tuijottaa kiharapörröä sänkynsä toisella laidalla ja miettii, mikä meni vikaan. Selkeästi illan aikana hän oli tehnyt useammankin virheen, joista ensimmäinen oli ollut ehdottomasti se, ettei hän ollut vaihtanut yökerhoa heti Grangerin nähdessään. Toiseksi virheeksi Pansy valitsee Daphnen tarjoaman vodkashottilautasen, joka oli johtanut hänet sujuvasti virheeseen numero kolme, eli Grangerille puhumiseen. Pansy muistaa virnistäneensä naiselle ja kysyneensä puoliksi leikillään, oliko tämä etsimässä uusintakierrosta. Ei hän ollut sitä kysymystä tosissaan esittänyt, mutta Grangerin vastaus oli pyyhkinyt virneen hänen kasvoiltaan.
”Entä jos olenkin?”
Mitäpä siihen voi nainen vastata? Joku vahvempi olisi varmaan vain vittuillut, ja niin hänen olisi ehdottomasti pitänytkin tehdä, mutta sen sijaa siitä oli seurannut illan neljäs virhe, eli Grangerin intohimoinen suuteleminen. Lieventäviä asianhaaroja toki oli, kuten esimerkiksi ne vodkashotit ja se, että Granger oli käytännössä yllyttänyt häntä, mutta oli se silti ollut virhe. Kohtalokas sellainen, sillä he olivat jälleen päätyneet Pansyn sänkyyn. Heillä oli kyllä jälleen ollut hauskaa, sitä ei käy kiistäminen. Granger on notkea ja nopea oppimaan, mikä on sinänsä vaarallista. Hänhän voi pian oppia sen, miten sitoa Pansyn ranteet sängynpäätyyn ja Pansy epäilee, ettei sen jälkeen olisi enää paluuta entiseen.
Ei, hän ei saa pohtia yhteisen tulevaisuuden mahdollisuutta tai heidän kahden yön juttunsa hyviä puolia. Pansyn pitäisi tietää paremmin. Heistä ei voi tulla mitään, joten turha edes haaveilla mistään isommasta. Sitä ei nimittäin tule tapahtumaan. Ainakaan missään muualla kuin Pansyn pään sisällä, mutta minkäs sille voi: hänellä on aina ollut vilkas mielikuvitus, ja Granger sitä paitsi on tällä hetkellä umpiunessa hänen sängyssään. Nainen on kaiken lisäksi täsmälleen hänen tyyppiään, fiksu, nokkela, menestyvä ja kauniskin vielä. Joskus se raastoi Pansyn sisintä, mutta nyt se jättää jälkeensä vain omituisen tyyneyden ja jotain ihastusta muistuttavaa.
”Mitä kello on?” Sanat sängyn toiselta puolelta keskeyttävät Pansyn katastrofaalisen puolelle sortuneen ajatustyön. Hän myös hämmentyy kysymyksestä sen verran, ettei ehdi vastata ennen kuin Granger nousee istumaan pälyilläkseen kelloa. Hän oli valmistautunut krapulan kourissa äksyilevään ja nopeasti poistuvaan Grangeriin, ei suinkaan mihinkään tavanomaiseen lauantaiaamuun perjantain viihdykkeen kanssa. Täysin normaali kysymys ei sovi siihen, millaiseksi Pansy ehti jo aamun kuvitella, mutta ilmeisesti Grangerin erikoisominaisuuksiin kuuluu Pansyn elämän mullistaminen.
”Kymmenen.” Pansy ehtii vastata vasta Grangerin jo noustua sängystä, vaikka hän hämmentyy jälleen enemmän siitä, miten Granger kävelee hänen kylpyhuonettaan kohti ikään kuin se olisi täysin normaalia. Hän jää katsomaan oviaukkoa kuin mikäkin epävarma teinityttö ensimmäisen petikumppaninsa kanssa, mutta onneksi tajuaa ajoissa sen olevan ihan helvetin typerää. Hän siirtää katseensa kattoon, ja miettii mitä oikein tapahtuu. Grangerin normaali käytös on suorastaan vaarallista, sillä se huijaa Pansyn aivot ajattelemaan, että heidän välillään olisi jotain muutakin kuin vain seksiä. Hänen on tarkoitus ärähtää jotain tarpeeksi pisteliästä karkottaakseen naisen, mutta se idea tuhoutuu samalla hetkellä, kun Granger hymyilee hänelle palatessaan kylpyhuoneesta hiukset sekaisella nutturalla.
”Minä pyytäisin sinua aamiaiselle kanssani, mutta näytät siltä, että juoksisit karkuun, jos oikeasti pyytäisin.” Granger toteaa hyväntuulisesti poimiessa vaatteitaan lattialta. Sanat hämmentävät Pansya entisestään, ja hän pohtii miltei tosissaan aivotärähdyksen mahdollisuutta. Lievä aivovamma on ainoa selitys tälle normaaliudelle, pirteän Grangerin täytyy olla vain hänen kovia kokeneiden aivojensa aikaansaama hallusinaatio eikä oikeasti totta. Missä todellisuudessa Granger muka pyytäisi häntä ulos? Ajatuskin siitä on niin absurdi, että Pansy ei enää voi vaieta.
”Aamiaiselle? Granger, minusta tuntuu – ”
”Kulman takana on myös hyvä brunssipaikka. No, olkoon, ehkä ensi kerralla.” Pansyn vastaväitteet kuolevat hänen huulilleen Grangerin keskeyttäessä hänet. Onneksi Granger on sentään ymmärtänyt, että brunssille hän ei Pansya saa raahattua, sillä nainen kerää tavaransa Pansyn silmien seuratessa häntä tiiviisti. Krapula ja hämmennys estävät Pansyn prosessoimasta tapahtuvaa, joten oven kolahtaessa kiinni Grangerin perässä, hän ei ole vieläkään varma siitä, mitä oikein on tapahtunut. Hän ei ole yhtään lähempänä ymmärrystä edes kuuden terästetyn kahvikupin tai parin krapulanpoistoloitsunkaan jälkeen.
Faktojen listaaminenkaan ei auta, sillä nekin tuntuvat uskomattomilta. Niin, Pansy oli jälleen tuonut Grangerin kotiin baarista. Hän oli uskonut Grangerin katoavan jälleen aamulla, mutta nainen oli herännyt hänen vierestään, ollut ystävällinen ja jopa pyytänyt hänet aamiaiselle kanssaan. Seksin Pansy vielä pystyy käsittämään, mutta Grangerin käytös ei käy järkeen. Pansy ei ole ihminen, jonka luokse jäädään yhden illan jutun jälkeen, ei varsinkaan, jos petikumppanina on ollut Hermione Granger, ikäluokkansa paras noita ja velhosodan sankari. Mutta niin oli käynyt, eikä Pansylla ole aavistustakaan, miksi Granger oli niin tehnyt. Viimeinen naula hämmennyksen arkkuun on keittiön pöydälle jätetty paperilappu, joka sisältää hymynaaman ja puhelinnumeron.
Pansy ei pidä asioista, joita hän ei ymmärrä, kaikista vähiten ihmissuhteissaan. Sen hän oli tajunnut viimeistään sen yhden jästifilosofin kanssa ollessaan. Naisen jutut olivat olleet hänelle kuin muinaisia riimuja ja hän oli kuunnellut niitä suunnilleen yhtä isolla mielenkiinnolla, mutta yhden naisen oppitunneista hän muistaa. Nainen oli kuunvalossa selittänyt Pansylle teoriasta, jonka mukaan yksinkertaisin selitys on useimmiten se oikea. Teorialla oli ollut jokin tyhmä nimi, ja ehkä juuri sen takia se onkin jäänyt asumaan hänen aivojensa sopukoihin. Nyt se tuntuu yllättävän sopivalta tähän tilanteeseen: mikä olisi yksinkertaisin syy Grangerin käytökselle?
Ehkä tämä on Grangerin monimutkainen kosto kaikesta siitä pahasta, jota Pansy on elinvuosinaan aiheuttanut. Se olisi helppo ymmärtää, mutta jokin kertoo hänelle, että siitä ei ole kyse. Jos Granger haluaisi kostaa, hän olisi kironnut Pansyn heti ensinäkemältä eikä suinkaan olisi päätynyt harrastamaan villiä seksiä hänen kanssaan. Ei, kostosta ei ole kyse. Seuraava vaihtoehto on kenties se kaikkein yksinkertaisin, mutta Pansyn on vaikea uskoa siihen. Se on miltei yhtä absurdi idea kuin se, että Granger olisi kostoretkellä.
Entä jos Granger yksinkertaisesti pitää hänestä? Entä jos nainen ei vain ollut pystynyt unohtamaan häntä heidän ensimmäisen yhdessä vietetyn yönsä jälkeen, samaan tapaan kuin Pansy ei ollut voinut unohtaa häntä? Pelkästään sen ajatteleminenkin tuntuu typerältä, mutta ajatus ei suostu jättämään häntä rauhaan. Jos Pansy oli luullut ajatustensa olleen täynnä Grangeria edellisviikolla, seuraava viikko on kahta kauheampi. Hän hypistelee paperilappua sormissaan ja on tahtomattaan opetellut sen sisältämän numerosarjan ulkoa. Eräänä heikkona hetkenä suklaasammakkomainosten lomassa hän pohtii, suostuisiko Granger hankkimaan kotiopettajattaren heidän hypoteettisille lapsilleen, vai onko nainen liian jästi sellaiseen. Suklaasammakko päästää raakkuvan äänen hänen työpöydällään, ja samalla Pansy tajuaa olevansa pulassa. Miksikö? No, hän on aivan helvetin ihastunut Hermione Grangeriin.
Merlinin kurttuiset pallit sentään, miksi ihmeessä hänen pitää olla niin tyhmä? Olisihan hänen pitänyt tietää, että siitä toisesta yöstä ei seuraisi mitään hyvää. Kahdessa viikossa hän on onnistunut ihastumaan aivan väärään ihmiseen, mikä on tyhmintä mitä hän on vuosiin tehnyt. Kotiin päästyään Pansy tekee itselleen ensi töikseen margaritan, vaikka lämpöaalto onkin hieman hellittänyt. Jos drinkkiin lorahtaa liikaa tequilaa, ei häntä voi siitä syyttää. Hän lysähtää sängylleen, silmät kattoon kiinnittyneinä, ja pohtii poispääsyä tilanteesta. Ei vie kauaa tajuta, ettei sitä oikeastaan ole. Pansy on sellaista tyyppiä, joka ihastuu tulenpalavasti, erittäin syvästi, ja mikä pahinta – vuosiksi. Dracosta yli pääseminen vei häneltä ainakin neljä vuotta, ei hänellä ole niin paljon aikaa tai energiaa investoitavaksi Hermione Grangeriin.
Tilanne vaatii radikaaleja tekoja, ja perjantain koittaessa Pansy on jälleen lähdössä viihteelle. Daphne osoittaa jälleen olevansa ”universumin paras ystävä”-tittelin arvoinen, kun hän ei millään tavalla kyseenalaista Pansyn toivetta valita Viistokujan vasta toisiksi homoin yökerho heidän kantaklubinsa sijaan. Pansy lupaa mielessään muistaa tämän ja olla vinoilematta seuraavalla kerralla, kun Daphne raahaa kotiinsa jonkun Puuskupuh-raukan. Pansy onnistuu jopa hetkeksi unohtamaan Grangerin jonottaessaan sisään yökerhoon, sillä hänellä on liian kiire sadatella Lontoon tavanomaistakin surkeampaa kesäsäätä (lämpöaalto parin viikon takaa oli ilmeisesti ollut jokin virhe universumin järjestyksessä). Sisään päästyään kaksikko marssii suoraan baaritiskille, ja Pansy saa jälleen hihittää vieressä Daphnen tilatessa kaksi Orgasmia, tuplana tietysti. Tilaus on huono vitsi vuosien takaa, mutta siitä on muodostunut heille perinne ja Daphnen eleettömän napakka äänensävy yksinkertaisesti huvittaa Pansya.
He siirtyvät tyhjään pöytään juomiensa kanssa, ja heidän seuraansa liittyy nopeasti joitain Daphnen tuttuja. Siinä missä Daphne on Pansyn paras ystävä, hän on valitettavasti myös Lontoon seurapiirielämän kirkkain tähti. Välillä Pansysta tuntuu, että Daphne pyrkii kohti kosmopoliittielämää vain vittuillakseen Astorialle, mutta eipähän se hänelle kuulu – Daphne voi käsitellä asiaa terapeuttinsa kanssa. Lasin pohja alkaa hiljalleen näkyä, ja Pansy kääntää huomionsa siitä heitä ympäröivään baariin. Ihmismassasta on vaikea erottaa mitään tai ketään, mutta Pansyn ylivirittyneet aivot onnistuvat havaitsemaan hänen ajatuksissaan lakkaamatta pyörineen siluetin myös yökerhon pimeydessä.
Spontaani kirosana karkaa Pansyn huulten välistä, hänen sydämensä laukkaa tuhatta ja sataa ja hänen korvissaan humisee. Yllätykset eivät ole koskaan olleet hänen mieleensä, eikä tämäkään kerta ole poikkeus. Tehostevalo osuu hänen näkemänsä naisen kasvoille, eikä hänen henkilöllisyydestään ole enää epäilystäkään. Se on Hermione, eikä esimerkiksi Pansyn aivojen aikaansaama hallusinaatio. Hän ei ole aivan varma siitä, kummasta vaihtoehdosta hän pitää enemmän. Hermione ei ole toistaiseksi nähnyt häntä, mistä Pansy on naurettavan kiitollinen. Hän vajoaa hiukan syvemmälle penkkiinsä, manaten omaa, typerääkin typerämpää käytöstään.
”Mikä homma, Parkinson?” Daphnen huomio kääntyy Pansyyn, ja jälleen kerran hän kiroaa Daphnen ärsyttävän hyvää huomiokykyä. Hän ei kuitenkaan halua käsitellä tätä nimenomaista ongelmaansa tuntemattomien seurassa, joten hän vain ehdottaa nopeaa vessareissua, hymyillen samalla parasta tekohymyään. Daphnen kunniaksi on sanottava se, ettei hän vastustele lainkaan ja hän pelottelee jopa mulkaisullaan karkuun itseään vessan peilistä ihailevan noidan. Pansy nojaa seinää vasten ja huokaisee syvään.
”Minä olen vienyt Grangerin baarista kotiin kaksi perjantaita putkeen ja nyt näyttää pahasti siltä, että se oli ihan helvetin huono idea.” Yllättävää kyllä, asian tunnustaminen ääneen saa hänet tuntemaan olonsa paremmaksi. Daphne on ilmeisesti terapiassa oppinut hallitsemaan reaktioitaan, ja naisen kasvoilta ei voi oikein lukea mitään, mikä hermostuttaa Pansya ja se saa hänet jatkamaan miltei paniikinomaisesti. ”Hän halusi mennä brunssille minun kanssani? Mitä helvettiä? Miksi?”
”Noh, ei hän minun tyyppiäni ole, mutta tavallaan silti ihan ymmärrettävä juttu. Miksi se on huono asia? Ei brunssi ole koskaan huono idea. Ja miksi ihmeessä sinä nyt tästä jauhat, minulla oli kesken hyvä keskustelu Raquelin kanssa?”
”Miksikö se on huono asia? Daph, me käytännössä yritimme tappaa hänen porukkansa koulussa? Hän on velhosodan sankari ja minä jouduin hitto soikoon melkein vaihtamaan nimeni sodan jälkeen niiden kaikkien tappouhkauksien takia! Pitääkö vielä jatkaa?” Hänestä on melkein ärsyttävää, miten tyynesti Daphne suhtautuu koko asiaan.
”Muttet joutunut, kiitos Potterin. Jos itse Poika-joka-on-pysynyt-elossa pystyy antamaan sinulle anteeksi, niin eiköhän neiti Kaikkitietäväkin pysty. Ja rakas, sodasta on jo vuosia. Sinä et ole enää seitsemäntoistavuotias äitisi myrkyttämä räkänokka. Sinulla on ura, asunto ja olet ollut Me Noitien kannessa. Kahdesti. Sinä ansaitsisit kenet tahansa, vaikka sitten nörtti-Grangerin.” Daphnen ilme tuimenee hänen ryhtyessään palopuheeseen. ”Mutta ihan oikeasti, miksi tämä nousi nyt esille? Ei sillä, ettenkö haluaisi antaa sinulle tsemppipuheita baarin vessassa ihan milloin vain, mutta nyt olisit kyllä voinut valita paremman hetken.”
”Hän on myös täällä.” Pansy myöntää, yrittäen samalla käsittää Daphnen sanoja. Hänestä on hirveän epäreilua, että Daphne valitsi rationaalisen kannustuksen tien vanhan kunnon pessimismin sijaan. Toki sitä, miksi Pansy olisi halunnut Daphnen torppaavan hänen haikailunsa heti alkuunsa, voisi varmaan analysoida muutaman terapiaistunnon verran, mutta terapiaan hän pääsee vasta sunnuntaina, eikä hänellä ole varaa odottaa siihen asti. Pessimismi ei yleensä petä, eikä Pansy ole tottunut toisenlaisten skenaarioiden mahdollisuuksiin.
”No siinä tapauksessa.” Daphne pysähtyy hetkeksi, korjaa huulipunaansa ja kääntyy sitten takaisin Pansyn pariin. ”Minä en ymmärrä mikset vain voi antaa asioiden edetä niiden omalla painollaan. Onhan se pelottavaa, mutta mennyt on mennyttä. Granger on selkeästi tarpeeksi fiksu tajutakseen sen, ja se tekisi selvästi hyvää sinullekin.”
Varmasti tekisi, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Pansy on selvinnyt jokseenkin kasassa kaikki nämä vuodet sodan jälkeen, mutta sen hintana on ollut muiden sulkeminen ulkopuolelle. Daphne on käytännössä ainoa ihminen, johon Pansy näinä päivinä luottaa ja jolle hän harvoin uskaltautuu avautumaan myös niistä henkilökohtaisemmista asioista. On hänellä ollut liuta erinäisiä parisuhteita, mutta erityisesti ne astetta romanttisemmat ovat ajautuneet karille aina samasta syystä: Pansy on liian sulkeutunut, eikä suostu luottamaan salaisuuksiaan muille. Noidat ymmärtäisivät häntä paremmin kuin jästit, mutta ne samat noidat myös tietäisivät sen, miten hän seitsemäntoistavuotiaana oli ollut valmis taistelemaan taikamaailman historian pahimman diktaattorin puolesta. Taikuuden piilottelu tekee jästien kanssa seurustelusta hankalaa, mutta se on silti Pansylle se helpompi vaihtoehto.
Hermionen kanssa hänen ei tarvitsisi pelätä toisen tajuavan hänen olevan itse asiassa melko hirveä ihminen. Hermione on jo nähnyt hänet kauheimmillaan, sillä krapulasta kärsivä nälkäkiukkuinen Pansy ei ole mitään verrattuna kouluaikaisen Pansyn sisällä asuneeseen rumuuteen. Nyt vuosia myöhemmin hän on ehdottomasti paras versio itsestään, mutta menneisyyden haamut varjostavat edelleen sitä kaikkea, mitä hän nykyään on. Hän on jo kauan yrittänyt painaa kaikki kivuliaat muistonsa jonnekin syvälle ja elää ikään kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan, mutta Daphnen sanat saavat hänet tajuamaan jotain ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan.
Pansy huokaa ja painaa päänsä kylmää kaakeliseinää vasten. Normaalitilanteessa häntä ärsyttäisi se, miten Daphne suorastaan murskasi hänen argumenttinsa atomeiksi, mutta ärsytyksen tunne on piiloutunut puhtaan helpotuksen taakse.
Mennyt on mennyttä. Vuosikausiin hän ei ole kyennyt sisäistämään sitä yksinkertaista ajatusta – nyt hän kokee eksistentiaalista kriisiä Viistokujan toiseksi homoimman baarin vessassa. Jestas.
”Voin melkein nähdä miten aivosi raksuttavat. Minäpä kerron mitä sinä seuraavaksi teet, Parkinson. Korjaat huulipunasi ja menet tilaamaan yhden vodkashotin. Sitten etsit Grangerin käsiisi – sen ei pitäisi olla liian vaikeaa, sitä tukkapehkoa ei voi olla huomaamatta – ja menette sinun kämpillesi. Ja hitto vie aamulla menet brunssille hänen kanssaan. Loppu sujuu sitten itsestään.” Daphnen katseesta näkee, että nainen on tosissaan. Pansy irvistää, mutta koska hän tietää paremmin kuin olla noudattamatta Daphnen eksplisiittisiä ohjeita, hän kaivaa huulipunansa laukustaan.
Kaikki menee hyvin aina baaritiskille asti. Pansy naputtaa tiskin pöytää odotellessaan baarimikon huomaavan hänet, mutta baarimikon sijaan hänet huomaakin Granger. Naisen ruskeissa silmissä välähtää jotain, jota Pansy ei osaa nimetä, mutta joka saa perhoset lepattamaan villinä hänen vatsassaan. Se on samaan aikaan aivan hirveää ja uskomattoman ihanaa. Granger siirtyy häntä kohti ja Pansyn pulssi hakkaa tuhatta ja sataa. Tämä on ehkä se syy, miksi Daphnen suunnitelmassa Grangerin etsimistä edelsi vodkashotti. Kaiken kauhunsakin keskellä Pansy ehtii huomata, miten uskomattomalta Hermione näyttää. Kultainen glitter kimaltaa hänen luomillaan ja hänen yhtä lailla kultaa kimaltava mekkonsa miltei sokaisee Pansyn.
”Joku voisi melkein luulla, että olemme tarkoituksella pukeutuneet yhteensopivasti tänään.” Hermione toteaa hyväntuulisesti asettuessaan Pansyn viereen baaritiskille. Se pitää paikkansa. Siinä missä Hermione kimmeltää kultaisena, Pansyn mekko hehkuu hopeisena – tosin Pansyn mekon kutsuminen mekoksi on miltei loukkaus kaikkia maailman mekkoja kohtaan, sen verran lyhyt se on. Pansy naurahtaa, yrittäen kuulostaa kevyen välinpitämättömältä. Se ei kuitenkaan onnistu, sillä siinä hetkessä Pansy
välittää enemmän kuin pitkiin aikoihin.
”Sinun mekossasi on varmaan kaksi kertaa enemmän kangasta kuin minun mekossani, mutta muuten ihan hyvä suoritus.” Pansy toteaa, antaen katseensa kulkea häpeilemättä Hermionen vartalon kaarilla. Se saa Hermionen suupielet kohoamaan virneeseen, jota Pansy voisi hyvällä omallatunnolla kutsua lupaavaksi.
”Huomasin.” Pansy tuntee sormenpäiden hennon kosketuksen paljasta reittään vasten ja se saa hänen selkänsä hermopäätteet kihelmöimään tavalla, joka tuntuu vaaralliselta mutta myös vastustamattomalta. Hän ei enää muista, miksi koskaan olisi edes halunnut unohtaa Hermionen. Oliko siihen jokin syy? Jos oli, se on hautautunut syvälle sen tunnemyrskyn alle, joka on valloittanut hänen mielensä ja kehonsa joka kolkan. Katse Hermionen silmissä kertoo hänelle sen, ettei Pansy suinkaan ole ainoa, joka on miltei epätoivoinen. He molemmat osaavat peittää todelliset tunteensa tarvittaessa, mutta siinä hetkessä he tietävät, mistä on kyse.
”Mitäs teille saisi olla?” Baarimikon lausahdus varastaa Pansyn huomion hetkeksi. Hän oli miltei unohtanut sen, että he tosiaan ovat baaritiskin äärellä eivätkä vaikkapa Pansyn asunnossa. Todellisuuteen palaaminen tuntuu aina yhtä shokeeraavalta, mutta toisaalta se auttaa häntä selkeyttämään ajatuksiaan. Juoman tilaamisen sijaan Pansy heilauttaa kättään kertoakseen baarimikolle, ettei hänen palveluksilleen ole enää tarvetta. Vaikka vodkashotti maistuisikin, hän tietää pärjäävänsä ilman sitäkin.
Pansy tarttuu Hermionen käteen ja hiljaisessa yhteisymmärryksessä he raivaavat tiensä ihmismassojen läpi. Rauhallisen ilmiintymispaikan etsiminen on aina tuskallista, joten Pansy on erittäin tyytyväinen siitä, että he ovat Viistokujalla. Sen ansiosta mikään ei estä heitä ilmiintymästä suoraan Pansyn etuovelle vain sekunteja sen jälkeen, kun he astuvat yökerhon ulkopuolelle. Pansy ehtii uhrata hetken tai pari velho-Lontoon arvostamiselle avatessaan ulko-oveaan, mutta ne ajatukset katoavat salamannopeasti oven sulkeutuessa heidän takanaan. Hän pystyy käsittämään vain Hermionen kädet ympärillään ja naisen huulet metsästämässä hänen kaulansa herkimpiä kohtia.
Sänkyyn pääseminen vie heiltä hetken, mutta se ei juuri Pansya haittaa. Se on nimittäin sen arvoista.
Muutamaa tuntia myöhemmin aurinko kajastaa läpi hämähäkkisilkkisten verhojen suoraan Pansyn silmiin yhtä ärsyttävästi kuin aina ennenkin. Hän pyörähtää toiselle puolelle patjaa nauttien leveän sänkynsä tarjoamasta tilasta, kunnes yhtäkkiä muistaa, että hänen sänkynsä ei oikeastaan kuuluisi olla tyhjä. Ikävä tyhjyyden tunne on jo leviämässä läpi Pansyn kehon ja kirosanat melkein jo kaikuvat asunnossa, kun hän kuulee omituista kolistelua jostain keittiön suunnalta.
Pansy avaa silmänsä kunnolla ja nousee istumaan sängyllään. Auringonvalon määrä saa hänet siristelemään silmiään, mutta se ei silti estä häntä näkemästä Hermionea. Kolistelun syykin selviää samalla – Pansy todistaa Hermionen laskevan tuoremehulaseja pöydälle, jolla on jo höyryävä lautanen pannukakkuja ja pullollinen kuohuvaa. Tyhjyys hänen sisällään korvautuu humahtaen miltei ällöttävän lämpimällä tunteella, eikä hän voi estää itseään hymyilemästä.
”Huomenta. Ajattelin tuoda aamiaisen tällä kertaa sinun luoksesi. Se kävi kyllä mielessä, että aiotko potkia minut ulos, mutta muistelin sinun pitävän pannukakuista. Joten jos vaikka syötäisiin ennen kuin teet mitään radikaaleja päätöksiä?” Hermione sanoo, hymyillen samalla hivenen ilkikurisesti.
Ei, Pansy ei todellakaan aio heittää Hermionea ulos. Oikeastaan Hermione saisi jäädä pidemmäksikin aikaa, mutta ehkä hänen ei kannata ryhtyä kosintapuuhiin ennen aamiaista. Tai edes ennen ensitreffejä. Pansy siis vain hymyilee takaisin, typerästi tietysti, mutta se ei varmaankaan Hermionea haittaa.
Aamiaisesta on hyvä aloittaa, Pansy toteaa ja nousee ylös. Ainakin silloin, jos se sisältää pannukakkuja ja täydellisesti sekoitetun mimosan.
