Nimi: Lentää kattojen päällä
Kirjoittaja: turkinpippuri
Beta: raitakarkki
Ikäraja: K-11
Paritus: Suvi/Raita
Genre: drama, angst, fluff, femslash, one-shot
Yhteenveto: Lisäksi hän käytti yleensä kahta tai useampaa teepussia yhdessä mukissa, sillä tavalliset maut olivat kuulemma liian tylsiä.A/N: Pitkään aikaan en ole kirjoittanut mitään, mutta sain silti tällaisen aikaiseksi. Tekstissä esiintyvät lyriikat ovat Scandinavian Music Groupin biiseistä
Elena, Ota minusta puolet ja
Kun tuuli oli viilee. Kiitokset raitikselle betaamisesta, inspaamisesta ja olemisesta muutenkin aika kiva tyyppi <3
*
Ilta-aurinko paistoi ja loi niitylle kauniin hehkun. Raidan kasvoja kehysti kihara hiussuortuva. Hän nauroi, kaatui lehtikasaan, nousi ylös ja kaatui uudestaan. Hyppäsin hänen eteensä ja heitin sylillisen keltaisia koivunlehtiä ilmaan. Asetuin Raidan viereen. Pian alkoi tihkuttaa vettä, mutta emme siirtyneet, vaan makasimme hiljaisina lehtien seassa ja lähdimme vasta auringon laskettua.
Seuraavana aamuna heräsin siihen, kun Raita koputti ikkunaani ja vaati päästä sisään. Katsoin häntä epäuskoisena,
ei kai kukaan ole näin aikaisin ylhäällä?, mutta nousin silti ja kävin avaamassa ulko-oven. Raita marssi uhmakkaana huoneeseeni ja avasi ikkunan.
”Katso, näin ikkunasi saadaan auki.”
”Et sinä kuitenkaan olisi siitä mahtunut” sanoin, mutta Raita naurahti. Kyllähän minä tiesin, että hänellä oli taito saada pikkuruinen kehonsa läpi pienimmistäkin raoista. Hän oli edellisessä elämässään ollut todennäköisesti hiiri.
Kävin suihkussa sillä aikaa, kun Raita laittoi minulle teetä ja paahtoleipää. Hänellä oli oma hupsu tapansa keittää teetä: ensin pistettiin vesi kiehumaan ja sen kiehuessa piti kehittää pieni laulu, muuten tee ei kuulemma maistuisi hyvältä. Lisäksi hän käytti yleensä kahta tai useampaa teepussia yhdessä mukissa, sillä tavalliset maut olivat kuulemma liian tylsiä. Hän lauloi laulunsa tarjoillessaan, tällä kertaa se kertoi eläinten muotoisista pilvistä violetilla taivaalla.
”Lähdetäänkö uimaan?” Raita ehdotti yhtäkkiä.
”Raita. Nyt on syksy. Ulkona on
kylmä.”
”No mutta vesi on kuitenkin kylmempää, sen jälkeen ilma tuntuu jo lämpimältä! Suvi, olisit kiltti, minä niin haluaisin uida vielä ennen kuin järvi jäätyy.”
Yleensä en jousta päätöksissäni, mutta Raidan katseessa oli jotain sellaista, että minun oli pakko myöntyä: ”Hyvä on sitten. Mutta saat kyllä tarjota minulle kaakaot sen jälkeen, en halua menettää varpaitani!”
Vesi oli jopa kylmempää kuin olin pelännyt. Upotin sinne varpaani ja puistatus kävi kehoni läpi.
”Raita, minua et tuonne saa…” Lopetin, kun kuulin molskahduksen. Raita oli riisunut itsensä alasti, juossut laiturin päähän ja hypännyt. Päästyään pintaan hän kiljui niin, että vesi varmastikin kantoi äänen järven toiselle puolelle asti.
”Ei tämä ole edes kylmää, mukavan virkistävää vain!” Tyttö nousi vedestä ja tarttui minusta kiinni.
”Ei, ei!” kiljuin, mutta turhaan. Löysin itseni vedestä vaatteet vielä päälläni. Enkä tietenkään ollut laittanut vaihtovaatteita reppuun.
Kummallista aikaa, sydäntalvella
Odottelen Elenaa, joka on aina myöhässä
Sillä Elena tietää Kreikassa aikaa on enemmän
Ja että se mikä on tärkeää
on tärkeää myös myöhemmin***
Tuuli oli viileä. Kävelin Raidan kanssa pitkin likaisen valkoista katua. Jalkamme liikkuivat samaan tahtiin, mutta huomattuaan sen Raita sekoitti rytmin tahallaan. Hän oli muuttunut syksyn jälkeen, enää hän ei ollut oma itsensä. Hänen kasvonsa eivät enää säteilleet vaan olivat oikeastaan melko harmaat.
Tein lumesta pallon ja tähtäsin Raidan selkään.
”Mitä hittoa teet? Tuo sattui!” Hän ei nauranut.
”Anteeksi, ajattelin vain, että voisit vähän piristyä.” Raita katsoi minua happamasti ja jatkoi matkaansa.
Tietenkään Raitakaan ei aina voinut olla ylipirteä, mutta näitä hetkiä, jolloin en enää tiennyt, kenen kanssa seurustelin, oli tullut paljon lisää, mielestäni jopa liikaa. En ollut varma, mitä minun pitäisi tehdä. Olin päätynyt siihen uskoon, että tämä oli ohimenevää, Raita vain tarvitsisi minua enemmän. Ja totta kai aioin olla hänen tukenaan.
Hiljaisuus jatkui vielä silloinkin, kun olimme päässeet huoneeseeni. Kaivoin suklaakätköstäni levyn tummaa suklaata ja annoin palan Raidalle. Katsoimme sen ainoan elokuvan, jonka omistin. Se oli ainoa elokuva, joka kannatti omistaa. Se kertoi pojasta, joka osasi lentää ja joka ei halunnut kasvaa aikuiseksi.
Suljettuamme television ainoa valo tuli sen vieressä palavasta kynttilästä. Tunsin Raidan hengityksen niskassani, hän silitti hiuksiani kapeilla sormillaan. Käännyin ja suutelin häntä. Raita istui syliini ja kietoi kätensä ympärilleni. Yritin asettaa hänet lattialle makaamaan, mutta Raita kuiskasi: ”Näin on hyvä.”
Vedin Raidan lähemmäs itseäni.
”En aio päästää sinusta koskaan irti”, sanoin ja halasin häntä lujemmin. Raita vastasi haikeana: ”Sinä et tule koskaan saamaan minusta kunnolla edes kiinni. Et koskaan voi olla tarpeeksi lähellä. Anna anteeksi.”
Toisinaan kaipaan aikaa
jolloin auringonnousu sattui
ja sydämeni oli missä lie
Sillä silmäkulmassani on jäljet
joista näkee että
silmillänikin joskus hymyilin ***
Kreikassa juhlitaan talojen katoilla. Kreikassa tervehditään vastaantulevia. Kreikassa vietetään siestaa keskellä päivää, koska on liian kuuma työskentelyyn.
Raita oli aina halunnut käydä Kreikassa. Hän ei suostunut aurinkomatkaan, sillä hänen mielestään rannalla makaaminen ja hiekan tuijottaminen ei sisältynyt oikeaan matkaan. Hän halusi herätä ajoissa ehtiäkseen katsomaan auringonnousua hotellihuoneen pienelle parvekkeelle kahvikuppi kädessään. Hän kulki pitkin kapeita katuja ottaen salaa kuvia vastaantulevista. Välillä hän pysähtyi juttelemaan vanhojen pelkkää kreikkaa puhuvien miesten kanssa tai puhaltelemaan saippuakuplia yksinäisten pienien tyttöjen kanssa. Raita oli onnellisempi kuin koskaan.
Olin lähtenyt tytön mukaan, koska en ollut enää pitkään aikaan nähnyt hymyä hänen huulillaan. Tiesin, että tämä oli viimeisiä hetkiä, jotka saisin viettää hänen kanssaan. En halunnut hänen olevan surullinen.
Kävelimme monta kilometriä päästäksemme merelle. Raita nauroi, kun hänen jalkansa lipesi märällä kalliolla ja sai hänet kaatumaan. Hänen naurunsa kuitenkin loppui pian. Käännyin katsoakseni, mitä tapahtui, ja näin Raidan nostavan maasta kuolleen linnun.
”Katso, miten veltto se on”, hän sanoi.
Ehdotin linnun hautaamista maahan, mutta Raita ei suostunut.
”Se on tottunut lentämään koko ikänsä, ei se haluaisi tulla vangituksi maan alle.”
Veimme sen kallion reunalle.
”Se eli varmaan paremman elämän kuin me. Se oli vapaa.” Tämän sanottuaan Raita tiputti linnun. Pudotuksen aikana se sai viimeisen kerran tuntea ilman vastuksen, ainoan asian, joka koskaan oli rajoittanut sen elämää. Se kellui hetken veden pinnalla, kunnes vajosi pohjaan. Raidan poskelle valui kyynel.
”Suvi, kai tiedät, että rakastan sinua aivan järjettömästi?” Nyökkäsin ja halasin häntä.
Seuraavana aamuna heräsin puhelimen soimiseen. Minut pyydettiin pikaisesti sen saman kallion luokse, jolla eilen hyvästelimme maailman kauneimman linnun. Arvasin jo, mitä oli tapahtunut. Päästyäni perille en osannu surra maassa omituisessa asennossa makaavaa Raitaa. Pystyin kuvittelemaan hymyn Raidan kasvoilla hänen tuntiessaan tuulen hiuksissaan. Ja hymyilin itsekin, koska tiesin Raidan lentävän nyt pilvien päällä muiden enkeleiden kanssa.
Kun halusin sinne,
missä kadut kulkee lujempaa,
sä et määrännyt mua pysähtymään.