// Alaotsikko: slash, angst, fluffy k-11
Ficin nimi: Anna minun jäädä tähän
Kirjoittaja(t): Iiko-chan
Tyylilaji/Genre: drama, fluffy.
Ikäraja: nousee k-7:sta k-11
Paritus: Austin & Roku
Yhteenveto: Austin ja Roku ovat kaksi ehkä lässyintä tuntemaani hahmoa. Heidän ympärillään pyörii tiiviisti tämä tarina.
A/N: VAROITUS: Tämä tarina pursuaa fluffya. Jättimäinen varoitus. Varokaa oikeasti. Ö_Ö Hahmot on luotukin oikeastaan alle tunnissa, joten ne eivät ole mitään vuosisadan nerokkaimpia. Minä vain satun tykkäämään kunnon söpöstelystä, ja sitä tämä pari ainakin miulle tarjoaa qwq Jos jengi tykkää niin julkasen lissee o.o Tämä kerrotaan Austinin näkökulmasta.
_______________________________________
Anna minun jäädä tähän
Herään hiljaiseen rasahdukseen joka kantautuu jostakin ulkoa. Raotan hiljaa silmiäni ja kohotan katseeni ulos. Sade iskee vasten kattopeltiä. Olen jo aikeissa huokaista turhautuneena, sade on ehkä masentavinta mitä tiedän. Suruni keskeyttää vierestä kuuluva tuhina. Kohdistan uupuneen katseeni ääntä kohti. Sinä nukut vieressäni levollisena. Hymy hiipii hiljaa kasvoilleni. En enää piitannut siitä että ulkona satoi. Painoin pääni uudestaan tyynyä vasten ja keskityin muistelemaan eilistä.
-----------------------------------------
Iltapäivällä juoksin puistoon jalat väsyneinä. Olin juossut miltei koko matkan kotoa siihen puistoon, johon minä yleensäkin tulin istumaan. Nyt kaikki penkit olivat varattuja. Katselin hengitys puuskuttaen puistoa, joka tuntui olevan täynnä onnellisia ihmisiä. Astelin hiljaisena lähemmäs lampea ja istuuduin lopulta nurmikolle, loin katseeni kristalliselle vedenpinnalle. Näky ei kuitenkaan kauaa viipynyt silmissäni, kun kyynelet alkoivat virrata. Niitä tuli koko ajan lisää, aivan kuin olisin koko viikon yrittänyt pidätellä niitä. Sopersin hiljaisena ja niiskutin niin levottomasti, että se varmasti sai jonkun päivän pilalle. Minun oli pakko lopettaa vaikerrukseni, en tahtonut huonontaa kenenkään muun mielentilaa. Johan minulla itselläni oli tarpeeksi ongelmia, miksi häiritä muita?
"Austin?" kuulin äkkiä äänen takaani. Jähmetyin paikoilleni. Et se voisi olla sinä, ei nyt. Askelet tulivat lähemmäksi kostealla nurmikolla ja saivat minut vetäytymään pienempää sykkyrään. "Sehän olet sinä... Mitä sin-" äänesi vaimeni kun kohotin katseeni. Katsoit tarkkaavaisesti punastuneita ja läikikkäitä kasvojani, enkä tiedä mikä minuun iski. "... Ä-älä näytä noin säikähtäneeltä..." sain mutistua ja pyyhin sitten hieman kasvojani takin hihaan. "Mitä ihmettä on sattunut?" kysyit. Vaikenin. Ojensit kätesi, jotta pääsisimme molemmat seisomaan. "..." yritin aloittaa kertomisen, mutta siitä ei tullut mitään. Kohdistin avuttomana katseeni tummiin silmiisi ja puraisin huultani. 'Halaa minua...' ajattelin epätoivoisena ja kurotin toista kättäni omaasi kohti. Tartuin takkisi hihaan syvän punan hiipiessä poskilleni.
Lopulta vedit minut lähemmäs rintakehääsi ja rutistit syliisi lempeästi. Huokaisin hieman ja painoin pääni rintakehällesi, takkisi oli lämmin ja tuoksui rauhoittavalle. "Ei sinun tarvitse puhua siitä..." kuiskasit ja pitelit minua tiukasti sylissäsi. Äänesi lohdutti. Sinä olit todellakin joku, joka osasi lohduttaa. Rakastin sitä sinussa. Sait minut tuntemaan itseni tärkeäksi, vaikka enhän minä sitä oikeasti ollut.
Rakastin sinua. Olin jo pitkään rakastanut. Mutta enhän minä voisi sitä noin vain sanoa. Olet liian turvaatuova, ja jos menettäisin sinut, mitä minulle jäisi? Palanen ajatusta siitä, että joskus minulla oli joku jonka päivää en ainakaan ulkoisesti näyttänyt pilaavan? Aina, kun näin sinut, olet hymy huulillasi. Joskus ilmeesi valahti, kun itkin. Sekin sinussa oli ihanaa.
Mutta emme me voi olla tällä tavalla keskellä julkista puistoa. "... Roku?" kysyn aralla ja hivenen vapisevalla äänellä, nyökkäät. "V-voinko... tulla käymään luonasi? I-ihan v-vähän aikaa vaan..." jatkan ja tunnen, miten poskeni kuumottavat. Äkkiä tajuan, että minulla ei ole mitään paikkaa, minne mennä yöksi. "Totta kai... lähdetään saman tien." vastaat ja hymyilet hiljaa.
Asut ihan lähellä puistoa, matka ei kestä kymmentä minuuttia pidempään. Kotiisi päästyämme avaat etuoven ja katsot minua hieman pahoittelevasti. "Anteeksi... en ole siivonnut vähään aikaan", toteat ja hymyilet pienesti. "Ei sillä ole niin väliä", mutisen ja astun sisälle hieman niiskuttaen. Riisun päällysvaatteeni ja odotan, että saat omat maiharisi riisuttua. "Mennäänkö olohuoneeseen?" kysyt. Nyökkään arasti ja seuraan perässäsi. Asuntosi on pelottavan hieno. Olen aina tuntenut oloni kamalan alhaiseksi kun olen tarkemmin katsellut arkkitehtonisesti tyylikkäitä seinärakennelmia, pelkistettyjä mutta kauniita huonekaluja, upeita maalauksia siellä täällä... Nielaisen taas. Istahdan nolona tummanpunaiselle sohvallesi ja kohotan sitten katseeni sinuun päin. Katsot minuun ymmärtäväinen, mutta silti kysyvä ilme kasvoillasi. Huokaan syvään ja hieraisen silmiäni. "Oletko syönyt tänään mitään? kysyt lopulta. Pudistan päätäni ujosti. Nouset sanaakaan sanomatta ja poistut keittiöön. Jään istumaan sohvalle typertyneenä. En vieläkään oikein tajua, mitä ympärilläni tapahtuu; kuulen sinun huutavan jotain keittiöstä, mutta en vastaa. Istun sohvasi nurkassa hiljaisena ja tuijotan tahratonta materiaalia. En tunne olevani oikeassa paikassa, joten valun lattialle. Kova materiaali tuntuu jo paremmalta.
Saavut pian takaisin olohuoneeseen ja kohdistat saman tien katseesi minuun. Minä katson ensin takaisin, mutta painan lopulta pääni parkettilattiaan päin. Kuulen askelesi selvästi, käyt hiljaisena takaisin sohvalle istumaan. Et sano mitään, ojennat minulle hiljaisena lautasellisen nuudeleita. Tuijotan sitä hämmentyneenä, annos tuoksuu tainnuttavan hyvältä ja saa kurnivan vatsani valittamaan. Otan kulhon tärisevin käsin vastaan. "Kiitos..." saan kuiskattua ja alan syödä hitaasti. Katsot vierestä mietteliäänä, tullen lopulta viereeni istumaan. "Kuulehan..." aloitat lopulta. Nielaisen nuudelimöykyn hermostuneena. Pidän katseeni kulhon pohjalla. "N-niin?" Otan muutaman nuudelin hermostuneena suuhuni. "Minun.. tuntuu kurjalta katsella sinua noin surullisena. Enkö mitenkään voisi auttaa?" kysyt ja otat varoen kädestäni kiinni. Hätkähdän kosketusta, kehoni tuntuu muuttuneen yliherkäksi.
Kätesi kosketus lohduttaa minua taas, vaikka sormesi tuntuvatkin polttavan kuumilta omiani vasten. Katson sinua lopulta alahuultani purren. "Kyllä tämä tästä..." saan vastattua hämmennykseltäni. Tulet vielä lähemmäksi. "Varma?" kysyt lyhyesti. Yritän nyökätä vakuuttavasti mutta sinulta ei mikään tunnu jäävän huomaamatta. Kallistat päätäsi ja viet sitten kätesi hiljaa olkapäälleni. "... Anna anteeksi jos olen väärässä mutta kun... minä en usko että tämä menee ohi ihan hetkessä", sanot. Nielaisen epävarmana ja käännän todella varovasti pääni sinua kohti. Suuri virhe. Silmäsi porautuvat läpitunkevasti syvälle omiini, kasvoiltasi helposti luettavissa oleva huoli mielentilastani pistää sydämeni hakkaamaan kuin viimeistä päivää. Sanat katoavat suustani ja istun vain paikallani silmät suurempina kuin teevadit. Hengitykseni alkaa pikkuhiljaa muuttua raskaammaksi, tajuan että paniikkikohtaus tekee tuloaan. Kiroan sitä itsekseni, nyt sinä tietty säikähdät entistä enemmän ja pidät minua täytenä friikkinä. Suljen nopeasti silmäni ja kiedon vapisevat käteni ympärilleni. "Austin, mikä hätänä?" kysyt hiukkasen levottomammalla äänellä kuin aiemmin ja kiedot toisenkin kätesi hartioilleni. Kosketus saa minut vain pelokkaammaksi, joten yritän tönäistä käsivarret pois kimpustani.
"Minun on mentävä", saan huohotettua ja nousen sitten ylös niin hyvin kuin vain haparoivilla jaloillani kykenen. Kävelen kiireisenä eteistä päin, mutta turhaan. Olet tarrannut minusta kiinni kun olen hädin tuskin mennyt keittiön ohi. "Et lähde tuossa kunnossa yhtään minnekään", sanot vaativaan äänensävyyn ja vedät minut takaisin olohuonetta päin. Hengitykseni alkaa katkeilla yhä enemmän, käteni takertuu vaistomaisesti rintaani vasten ja tunnustelee tykyttävää sydäntä. Käännyt katsomaan minua kun hengitykseni alkaa rahista, ja ilmeesi muuttuu jo enemmän kuin huolestuneeksi. "Austin, mikä sinua vaivaa?!" kysyt, mutta turhaan. Minun päässäni alkaa katkeilla, ja lopulta huterat jalkani antavat vetovoimalle periksi. Valahdan polvilleni sinun arvokkaan näköiselle matollesi, otteesi kädestäni on kirvonnut. Heikko olo säilyy, mutta alkaa vähitellen laimentua. Nämä kohtaukset eivät yleensäkään kestä kauaa. Alan hengittää vapaammin, ja kun kätesi tarttuu omaani, en aja sitä pois. "A-anteeksi..." saan huohotettua viimeisilläni voimillani. "Mitä oikein tapahtui?" kysyt ja tulet epävarmana lähemmäs. "... Ei mitään vakavaa, älä huolestu", mutisen ja painan pääni alas.
Äkkiä käsivartesi etsiytyvät ympärilleni ja rutistat minua lempeästi. Puna hiipii poskilleni, kohotan katseeni ja kohtaan suljetut silmäsi. Vedät minua lähemmäs, syliäsi kohti. En pistä vastaan, halauksesi on liian lämmin laadultaan. Kiedon varoen käteni vyötäröllesi ja niiskaisen hiljaa. En osaa sanoin kuvata, miten tämä miltei tukahduttavan hellä syli minua lohduttaa. Painat pääsi omaani vasten ja pidät minusta kiinni kuin pelkäisit että minä muuten taas juoksen ovelle paniikissa. Rentoudun pikkuhiljaa ja suljen itsekin silmäni hivenen rauhoittuneena. Kätesi piirtelee pieniä ympyröitä hupparini selkään ja silittelee välillä aluetta lohduttelevan tuntuisesti. "Voi Austin..." mutiset huolestuneena ja lasket sitten päätäsi hieman jotta voit katsoa minua tarkkaavaisesti. Raotan hieman silmiäni ja katson takaisin arasti, pitäen edelleen tiukasti kiinni ohuesta t-paidastasi. "... Kiitos", saan kuiskattua heikolla äänellä, niin että se tuskin kuuluisi ellei tämä huoneisto olisi niin hiirenhiljainen. "Onko olosi parempi?" kysyt. En vastaa mitään, mutta nojaan sitten uudelleen rintakehääsi vasten ja pidän sinusta yhä kiinni. Tiedän että kuvittelen tilanteesta vähän liikojakin, mutta uskallan antaa itselleni tilaisuuden siihen.
Pitelet minua sylissäsi hiljaisena, silitellen hajamielisenä selkääni ja niskaani. Kätesi eksyy välillä hiuksiini, kosketus saa minut värähtämään kevyesti. "Austin...." mutiset lopulta, mutten tiedä puhutko minulle vai ovatko sanasi retorisia. "... No?" kysyn hetken hiljaisuuden jälkeen ja kohotan katseeni silmiisi. Katselet hiljaisena kasvoihini, silittelet edelleen hiuksiani. "Minulla... oli sinulle asiaa", lopulta aloitat ja lasket sitten kädet kyljillesi. Nielaisen. "Aijaa... sano vaan", totean hiljaa. "Kun en... tiedä miten sitä oikein sanoisi", sanot harvinaisen epävarmana. Kallistan päätäni. "Jotain vakavaako?" kysyn huolestuneena. "No.. kyllä oikeastaan", sanot ja käännät pääsi sivuun. "Voinko minä auttaa siinä jotenkin?". "No, ainahan sinä minua jotenkin osaat auttaa", toteat ja naurahdat hiljaa. Hymyilen ujosti, mutten siltikään tunne oloani helpottuneeksi.
Vien epävarmasti käteni olkapäillesi, varoen etten vain tule liian lähelle. "No... ongelmat selviävät yleensä sillä että niille tehdään jotain", tokaisen lopulta melko naiivisti ja yritän pusertaa kasvoilleni hymyn. "Niinhän niillä on tapana..." mutiset ja painat sitten katseesi maahan. Vaikenen, jääden sitten tuijottamaan kasvoihisi. Otsallesi on kohonnut muutama ryppy, ja hiuksesi ovat puoliksi valahtaneet silmille. "Kuule Roku..." sanon hiljaa, mutta et vastaa. Vaikenen hiljaa ja yritän sitten laskeutua sylistäsi lattialle. Kätesi kuitenkin pysäyttävät minut.
Hätkähdän, ja katsahdan levottomana silmiisi, jotka tuntuvat äkkiä tummenneen muutaman asteen. "M-mitä?" kysyn hämmentyneenä ilmeesi muuttumisesta. Sanani loppuvat siihen paikkaan kun tunnen pehmeiden ja hivenen kosteiden huulien painautuvan omilleni. Karahdan järkytyksestä ja hämmennyksestä punaiseksi. Huulesi jäävät viipyilemään omilleni lyhyeltä tuntuvaksi hetkeksi; kosketus on hellävarainen, lempeä, mikä tosin ei ole ihmekään. Peräännyt lopulta taaemmas, ensimmäistä kertaa epävarma ilme kasvoillasi. Tunnen täriseväni, ja tiedän että jos nyt alan puhua niin en kyllä osaa sanoa yhtään mitään selväjärkistä. "Siinä asiani", kuiskaat lopulta.
Hiljaisuus kääriytyy ympärillemme kuin verho. Minä kohdistan lopulta katseeni ulkoilmaan. Näyttäisi vähän siltä kuin alkaisi tulla pikkuhiljaa pimeä. "Tuota... minun pitäisi kai mennä", mutisen, mutta en sitten teekään mitään. Enhän minä voi tästä minnekään lähteä, kun ulkona odottaa vain pimeää ja liian kalliita majapaikkoja. "Onko sinulla paikka yöksi?" kysyt, ilmeisesti olet lukenut ajatukseni. Lasken katseeni lattiaan ja puraisen hiljaisena alahuultani. "... Tuota... Jos vaan haluat niin.. voit jäädä yöksi tuohon sohvalle", sanot hiljaa, eikä äänesi ole milloinkaan kuulostanut noin katuvalta ja alhaiselta. Nyökkään yhtä hiljaisena.
Nämä muutamat sanat vaihdettuamme jäämme yhä lattialle istumaan. Enimmäkseen se on minun syytäni, istunhan edelleen sinun sylissäsi. Et varmaankaan uskalla ottaa sitä riskiä, että pahoittaisit mieltäni enempää tönäisemällä minut lattialle. Lasken katseeni maahan ja pureskelen epävarmana peukalonkynttäni. "Austin?" sanot samassa hiljaa, nyökkään. "... Saanko... kertoa miksi tein niin?" kysyt ja tartut varoen käsivarrestani kiinni. Mietin hetken, mutta nyökkään sitten pienesti. Rapsutat mietteliäänä päätäsi, huoaten. Kätesi puristaa edelleen käsivarttani varovaisesti. Lopulta aukaiset suusi ja käännät katseesi silmiini. "... Tuota.. Se kaikki taitaa alkaa siitä sadepäivästä pari kuukautta sitten..." aloitat hymyillen. "Mennäänkö keittiöön istumaan?" ehdotat.
Lasket eteeni kupin kaakaota ja jäät nojaamaan apupöytää vasten. Otan kupin hiljaisena käteeni ja puhaltelen siihen ilmaa jotta se viilenisi vähän. "Muistatko sinä vielä sitä päivää?" kysyt lopulta. Siemaisen juomaa nopeasti. "... Hatarasti", mutisen. "Oli ihan kamala ilma. Sinä oli täällä käymässä, kun sade oli yllättänyt." Keskeytät hetkeksi, ihan kuin yrittäisit koota selitystä kokoon päässäsi. "Ja kun... Minä olin etsimässä sinulle vaatteita.. Niin satuin kuulemaan kun puhuit puhelimessa", kerrot. Melkein nielaisen kaakaot väärään kurkkuun. "En tiedä kelle puhuit, mutta.. Se mitä puhuit oli... kamalan suloista", sanot lopulta ja käännät päätäsi niin että pääset virnistämään minulle vinosti. Lasken katseeni takaisin mukin pohjalle. "Mieleeni jäi pyörimään se kun sanoit, että minä olen luotettavin ja... turvaatuovin henkilö jonka olet koskaan tuntenut", sanot. Mutristan suuni vinoon ja lyön itseäni mielessäni nyrkillä vatsaan. Milloin opin ajattelemaan mitä puhun puhelimessa??
"Austin." En pysty kohottamaan katsettani, kun tulet lähemmäs. Tunnen täriseväni hieman, kun kuulen askelesi. Lopulta seisot ihan vieressäni hiljaisena, ja aavistan että katseesi on pistävän terävä. "Austin", sanot uudelleen. Puristan käteni hermostuneena nyrkkiin. Äkkiä minua alkaa pelottaa, mitä seuraavaksi oikein tapahtuu. Ja minun pitäisi vielä jäädä yöksi. "Miksi et sano mitään?" kysyt hiljaa. Koska rakastan sinua, pahus vieköön. Koska tiedän että se on väärin. Koska en ansaitse sinua, siksi enimmäkseen. Tartun kuppiin ja juon siitä hetken, ennen kuin aukaisen suuni ja yritän sanoa jotain. Sanat eivät kuitenkaan ota tullakseen.
"Sano nyt jotain."
Kätesi koskettaa leukapieltäni ja nostaa päätäni hieman niin etten voi enää piiloutua kaakaokupin sisälle. Pidän suuni visusti kiinni, etten vain sanoisi mitään typerää. "Mitä tarkoitat sillä että olen turvaatuova?" kysyt miltei terävään äänensävyyn. Alahuuleni alkaa vapista tunnekuohusta, ja tunnen että silmiä kirvelee. Mutta olen liian hidas keretäkseni pyyhkimään itkuani. Ojennat varoen sormiasi ja pyyhkäiset alkavat kyynelpisarat kasvoiltani pois. Kosketus saa poskeni punoittamaan, eikä se jää sinulta huomaamatta. Kätesi laskeutuu varoen käsivarrelleni, kosketus hermostuttaa minua yhä enemmän. "Lopetanko?" kuiskaat, ja nojaat vasten korvaani. Nielaisen kovaan ääneen, hengitykseni on hetken aikaa miltei liian raskasta kestettäväksi. Kumarrut varoen vielä lähemmäs ja vedät hivenen hiuksiani sivuun silmieni edestä. "... Pahus vieköön, kun olet suloinen..." kuiskaat ääni hieman rahisten, kätesi valuu ylöspäin käsivarrellani.
"Roku......" saan lopulta henkäistyä raottuneiden huulteni välistä, kun hengityksesi kuuluu vain muutaman sentin päässä kasvoistani. ".... Älä vihaa minua tämän takia", huokaiset raskaalla äänellä ja kumarrut sitten suutelemaan minua. Minusta tuntuu, että voisin pyörtyä siihen paikkaan. Pysyttelen miltei halvaantuneena jakkarallani, kun tulet aiempaakin lähemmäs niin että vartalosi tuntuu sähköistävän omani. Huulesi hamuavat omiani levottomina, syvän epätoivon vallassa. Suudelma on hellä, intohimoinen, rakastava - täydellinen. Kun vielä kiedot kätesi suojelevasti ympärilleni, en voi enää estää itseäni. Minä raotan hieman huuliani ja painan niitä tiukasti omiasi vasten, täysin intohimon vallassa. Irrottaudut hetkeksi vetämään henkeä, mutta palaat sitten noine lempeine, välittävine huulinesi kohtaamaan omani niin, että minua alkaa pökerryttää entistä enemmän. Painan kokeilevasti toisen käteni poskellesi ja tunnustelen silkkistä ihoa haparoiden. Nostat minut seisomaan tuolilta ja painat tiiviisti ruumistasi vasten. Kurottaudun nopeasti varpailleni ja annan käsieni löytää paikkansa sinun kaulasi ympärillä. Nojaan jatkuvasti enemmän turvallista ja vahvaa rintakehääsi vasten, toivoen ettei minun enää koskaan tarvitsisi erkaantua tästä läheltäsi.
Otteemme kuitenkin kirpoaa hetken päästä, kun hengityksemme alkavat katkeilla. Irrottaudun huohottaen suudelmasta, joka on parasta mitä olen tähän päivään mennessä kokenut. Käteni laskeutuvat takaisin omille kyljilleni, mutta sinun otteesi säilyy. Meidät kietoo otteeseensa pitkä ja epätietoinen hiljaisuus. Se jää kummittelemaan ympärillemme, enkä minä tiedä oliko tämä sittenkään hyvä idea. Yritän levottomana pyristellä irti. "Ei, ei nyt..." mutiset hiljaa ja saat minut kohottamaan katseeni silmiisi. "Et saa lähteä siitä nyt", toteat ja vedät minua lähemmäs. Puraisen mietteliäänä alahuultani.
"Sinä suutelit takaisin", sanot hiljaa. Kätesi ovat nauliutuneet selkääni kiinni ja puristavat minua lähemmäs vartaloasi. Mutristan suuni levottomana. "Etkö suudellutkin?" kysyt ja kurotut korvani juureen. Äänesi tuntuu penäävän minulta vastausta itsepintaisesti. Tunnen täriseväni, lämmin hengityksesi kutittaa korvanlehteäni. "N-niin...." soperran lopulta ja annan pääni valahtaa alemmas. Jalkoja alkaa väsyttää. ".. Austin..." kuiskaat lopulta, kätesi löytävät pörröisiin hiuksiini ja alkavat silitellä niitä kevyesti. Hikkaan hiljaa, eikä itkukaan tunnu olevan kaukana. Ei kestäkään kauaa, kun pisarat löytävät tiensä silmiini ja siitä poskille. Alan niiskuttaa lohduttomasti, tarraten vain tiukemmin kiinni paitaasi. Annat kyynelteni kastella t-paitasi etumuksen, pysytellen täysin hiljaisena.
Tilanne alkaa vaivata minua. Tässä minä vain itken sinun rintakehääsi vasten melkein kuin tavallisesti, mutta nyt tilanne on ihan eri. Ihan äskettäin huulemme ovat olleet todella intiimissä kosketuksessa keskenään, ja rikkoneet tämän oudon jännityksen meidän kahden välillä. Poskeni palavat punervaa sävyä. Vasta nyt minua todella alkaa nolottaa, että vastasin suudelmaan ja vielä melkoisen halukkaasti. "Tu-tuota...." saan puserrettua huulteni välistä ja painan katseeni jälleen maahan. Kyynelet eivät suostu tyrehtymään. Keskeytät aikomukseni sanoa jotain asettamalla hellästi etusormesi huulilleni. Silmäni pyöristyvät hivenen, ja puna poskillani kasvaa yhä enemmän kun alat liikuttaa sormeasi pitkin täriseviä huuliani. Sydämeni hakkaa lujaa kylkiluita vasten ja tuntuu pian sinkoavan itsensä irti rinnastani, jos en rauhoitu. Suljen rauhattomana silmäni, ja yritän rentoutua. Sormesi tuntuu viileältä palamispisteessä olevilla huulillani, tunnen miten kehoni alkaa vapista. Hetken päästä asetat toisenkin sormen huulilleni ja raotat niitä hyvin varoen. Päässäni heittää pienesti, mutta sitten tunnen hengityksesi otsallani ja pystyn taas rentoutumaan. Sormesi vaeltavat uteliaina ja varovasti suuhuni, ja tunnustelevat hetken hammasriviäni. "... Raota vähän..." kuiskaat lempeästi. Nielaisen pelästyneenä, mutta annan sitten vaistojeni johdattaa minut eteenpäin. Avaan sinulle suuni kokonaan, ja kuulut naurahtavan onnellisena. Pidän jatkuvasti silmiäni kiinni. Pelkään että jos nyt avaan niitä vähääkään, tönäisen sinut pois ja pakenen. Sormesi hapuilevat varoen pitemmälle suussani, samaan aikaan kun toinen kätesi tarttuu minua vyötäisiltä ja lähdet kuljettamaan minua jonnekin.
Lopulta annat sormiesi soljua ulos suustani. "... Istu, Austin", kuiskaat korvaani. Istahdan varoen, ja tajuan että olemme taas sohvalla. "... Voitko avata silmäsi?" jatkat vielä ja tartut käsiini. Painan silmäni tiukemmin kiinni, mutta kun asetat kevyesti huulesi otsaani vasten hetkeksi, raotan ujosti silmäluomiani, laskien kuitenkin katseen saman tien sohvan verhoiluun. "Älä tee näin, Austin...." kuulen äänesi ja kohotan hetkeksi katseeni sinuun päin. "En kestä katsoa sinua tuollaisena", jatkat ja vedät minut vielä kerran hellästi syliisi. "M-mu-mutta kun..." soperran tietämättä itsekään, mitä oikein tahdon sanoa. "Austin, pyydän..." mutiset, kätesi kietoutuvat tiukasti selkääni. Vaikenen. Menetän täysin puhekykyni. Istun vain hiljaisena tiukassa ja lempeässä halauksessasi tekemättä itse yhtään mitään. Sinua tämä ei kuitenkaan näy hirveästi haittaavan. Lasket pääni hellästi olkapäätäsi vasten ja puhaltelet lämmintä ilmaa hiuksiini.
Hengitän syvään, rauhallisesti. Avaan silmäni varoen ja tuon ne kohtaamaan sinun tummat, lempeät silmäsi. Varovainen hymynkare kohoaa huulilleni, kohotan hiljaisena käteni ja kiedon ne kaulasi ympärille. Myös sinun huulesi taipuvat pieneen, välittävään hymyyn. Sipaiset otsatukkani sivuun silmiltäni ja annat toisen kätesi jäädä poskelleni. "Niin t-tuota... Siitä että olet turvaatuovan oloinen..." saan lopulta todettua. Nyökkäät, hymy säteilee edelleen kasvoillasi. Avaan suuni ennen kuin ehdin katua mitä aion sanoa. "Minä vain... en ole koskaan tuntenut itseäni... tärkeäksi. Millään tapaa. Ja.. tuota... olen alkanut huomata että sinä... tunnut välittävän", soperran vaimealla äänellä. Katsot minuun ymmärtäväisenä. "Ja siitä... olen tosi onnellinen. Kun... M-minäkin taidan välittää sinu...sinusta... ja... no..." jatkan hiljaa. Nielaisen jälleen, minua hävettää. Kohotat hellästi katseeni silmiisi. Et sano mitään, pidät vain minusta kiinni ja silittelet poskeani hellävaroen. "... Sinä olet tärkeä", kuiskaat ja sormesi siirtää hieman syrjään otsalleni valahtaneita hiuksia. Yritän pusertaa hymyn kasvoilleni, mutta epäusko jää kalvamaan sisintäni.
Suutelet minua jälleen, asettaen samalla varoen kätesi poskelleni ja lanteitteni ympäri. Suutelen ujostellen takaisin, yrittäen maistella huultesi ominaismakua omillani. Maistut manteleilta, ja jollain tapaa mereltä. Kohotan käteni jälleen niskaasi ja nojaan lähemmäs, antaen kielesi leikitellä varovasti huulillani jotka ovat nyt aavistuksen raollaan. Minun irtautuessa taas hetkeksi hymyilet leveästi, vetäen minut kanssasi sohvan selkänojaa vasten. "....... tulisitko nukkumaan minun viereen, Austin?" kuiskaat varoen korvaani vasten ja katsot minua edelleen hymyillen. Puraisen huultani. En ole varma mitä sanoillasi tarkoitat, mutta hymyilen taas arasti ja nyökkään sitten. Hymyillen edelleen, silität hiuksiani lempeästi ja annat toisen kätesi liikkua varoen lanteillani. Nojaan hiljaisena lähemmäs, sinun kämmeniäsi pienemmät käteni kutoutuvat toisiinsa niskasi takana kun upotan päätäni tyynenä rintakehääsi vasten. Annat minun vain olla siinä, hengittää sinua sisääni. Silittelet rentouttavasti selkääni samalla kun huulesi painelevat keveitä suudelmia niskaani, poskilleni, ohimolle. Hengitän vähän katkeillen noiden pehmeiden huulten hapuillessa ihoani, olen niin kauan kaivannut kosketusta että minua melkein heikottaa.
Minun ollessa jo niin raukeana kuin mahdollista, katsahdan sinuun vienosti hymyillen ja kosketan arkaillen huulillani poskeasi. Ymmärrät eleen omalla tavallasi ja käännät päätäni hieman voidaksesi taas suudella minua. En penää vastaan, olen jo ehtinyt rakastua suudelmiisikin. Hengähdän ohuesti ja halaan sinua tiukemmin, huulieni painautuessa vaativammin omiasi vasten. Kätesi valahtavat hetkeksi rennoiksi ja silittelevät hitaasti kylkiäni ja alkavat sitten varoen valua paidan sisäpuolelle. Värähdän pienesti, mutta suupieltäni kutittava kielesi kahlitsee huomioni. Se soljuu hellävaraisesti suuhuni, muttei tee sitten enää mitään. Vetäydyn vähän yllättyneenä kauemmas. ".......... Ö-öh... " mutisen punan kohotessa poskilleni jälleen. Kätesi on edelleen paitani alla, eikä minunkaan asentoni ole mistään viattomimmasta päästä. "...... anteeksi", toteat ja valutat kätesi saman tien loitommas. Nyökkään hiljaisena, jääden alta kulmain katsomaan sinua silmiin. Hymyilet vinosti ja halaat minua taas sanomatta mitään. Pidän silmiäni koko ajan auki, syvästi toivoen ettei tämä kaikki ole vain unta.
Hetken kuluttua huulesi painautuvat korvaani vasten. "Tahdotko mennä nukkumaan?" kuiskaat hellästi. Mutisen hiljaa myöntävän vastauksen ja irrotan väsyneenä otteeni sinusta. Kohoat istumaan, minä teen hiljaa sinulle tilaa nousta. Kätesi ojentautuu ympärilleni ja vedät minut kylkeäsi vasten, aloitat matkan makuuhuoneeseen. Kuljen askeltesi tahdissa ja nojaan uupuneena sinuun, antaen ujosti käsieni eksyä vyötäröllesi. Painat hellävaraisen suukon ohimolleni samalla kun aukaiset huoneeseen johtavan oven ja talutat minut sitten sisään. Mietin hetken miten olisin, mutta asettaudun sitten istumaan sänkysi reunalle ja ryhdyn tempomaan sukkia jaloistani.
Kuulen miten taustalla riisuudut, ja punehdun hieman. Ehkei tämä ollutkaan hyvä idea. "Mh.. Roku...... ehkä minä.. menen sittenkin tuota....." mutisen hiljaa, mutta tiedän että silti kuulet jokaisen sanan. Istahdat hiljaisena sängylle, ja tunnen miltei miten katseesi polttaa niskaani. Huokaiset hiljaa ja kurotut halaamaan minua takaapäin. "... Älä pidä minua sellaisena", mutiset ja käännät päätäni hivenen. Kohtaan silmäsi, jotka tiiviistii tuijottavat omiini ja puraisen vaivaantuneena huultani. "... N-no......" mutisen, mutta en osaa jatkaa. Irrotat kätesi ja katsot minuun hymyillen. "Tahdon vain nukkua vieressäsi, ei muuta", sanot. Nyökkään, haluten uskoa sinun sanoihisi.
Käyn hetken päästä sängylle pitkäkseni ja etsin peittoa päälleni. Olen vetänyt hiostavat verkkahousut jaloistani, vaikka ajatus siitä että nukkuisin samassa sängyssä kanssasi näin aikaisessa vaiheessa miltei vaatteitta vähän hermostuttaakin. Sammutat vielä pienen yövalon ja laskeudut viereeni makaamaan, katsellen hämärässä tutkivasti kasvojani. Katson takaisin ilmeettömänä, ja suljen lopulta silmäni. Painat kätesi kasvojani vasten ja nojaudut lähemmäs varovasti, kysyvästi. "Austin?", kuiskaat hetken päästä. Nyökäytän päätäni. On hetken hiljaista jälleen, mutta lopulta painaudut kylkeeni ja kiedot käsivartesi lantioni ympäri. "....... Sopiiko tämä?" kysyt samalla kun kurotut lähemmäs kasvojani.
Hymyilen vain ujosti ja avaan silmäni. "........ Joo.", mutisen ja asetan omat käteni rintakehääsi vasten kun muutakaan paikkaa en oikein keksi. Katselet minua edelleen tutkivasti ja nojaudut sitten koskettamaan hellävaroen huuliani. Suutelen varovaisesti takaisin, tahtoen vain pitää sinut tässä minun vierelläni niin kauan kuin mahdollista on. Huulesi ovat lämpimät, ja painaessasi minut lähemmäs vartaloasi, tuntuu myös oma kehosi hohkaavan lämpöä. Hetken päästä keskeytät suudelman ja hymyilet. "....... kauniita unia, surusilmä.." hymähdät korvaani vasten. Painan väsyneenä pääni tyynyä vasten ja alan hiljalleen uppoutua raukeaan uneen sinun kainalossasi, turvassa yksinäisyydeltä. Viimeinen asia minkä aivoni tunnistavat eleeksi on kun kätesi jää varoen silittelemään alaselkääni paidan alla.
-----------------------------------------------
Haukottelen vähän ja rapsutan uneliaana kasvojani, kun kuulen miten sinäkin taidat alkaa heräillä. "... taas sataa...." mutiset puoliunessa ja upotat kasvosi tyynyä vasten. Hymyilen surullisena ja nojaan epävarmana lähemmäs kasvojasi. ".... Mh... niin........" kuiskaan varoen, kun en ole varma muistatko että minä olen jäänyt viereesi illalla. Käännät saman tien uneliaat, kovin kauniit kasvosi minua kohti ja hapuilet kättäni omaasi, puristaen sitä sitten varovasti. Kurotun ujona kylkeesi ja jään vain kuuntelemaan sateen hiljaista pauhua koko keho rentona, jäsenet raukeina. Suljen uudelleen silmäni, ja tunnen miten hengityksesi rahisee samassa korvaani vasten.
"... Hyvää huomenta, surusilmä........"
