Alaotsikko: Kymmenen vuotta on kulunut siitä, kun Peter petti ystävänsä.
Nimi: Katumus
Kirjoittaja: Atrèju
Rating: K-11
Genre: angst, one-shot
Summary: Kymmenen vuotta on kulunut siitä, kun Peter Piskuilan petti ystävänsä.
Warnings: ihanaa kliseistä angstia.
Viitataan kuolemaan.
KatumusPeter Piskuilan makasi kerälle käpertyneenä pienessä pahvilaatikossa Ron Weasleyn huoneessa. Rotta avasi suunsa ja haukotteli makeasti terävät pienet hampaat välkkyen. Vatsa tuntui tyhjältä, joten Peter arveli kuluneen jo aika kauan siitä, kun hän oli laittanut nukkumaan.
Kuinkakohan kauan nukuin? Peter ei ollut pitkään aikaan elänyt kellon mukaan: hän heräsi, kun halusi ja nukkui, kun väsytti. Kohta kymmenen vuotta oli Peter jo viettänyt Weasleyden talossa. Ensin hän oli vanhemman pojan, Percyn, lemmikkirotta ja nyt nuoremman, Ronin, lemmikki. Peter oli niiden kymmenen vuoden aikana liikkunut vain muutaman kerran ihmisenä. Viimeisimmästä kerrasta hän arveli kuluneen jo peräti kolme vuotta. Ei ollut oikeastaan hassumpaa olla rotta: joskus Peter melkein unohti miltä tuntui kun omisti vain kaksi jalkaa ja häntäkin puuttui. Rottana Peter oli paljon vikkelämpi ja teräväaistisempi, joten miksi hän olisi kaivannut ihmisenä oloa?
Muutamia kertoja Peter oli kuullut Weasleyden ihmettelevän hänen pitkäikäisyyttään, sillä kaiken järjen mukaan Peterin - tai Kutkan, kuten häntä rottana kutsuttiin - olisi pitänyt kuolla vanhuuteen jo aikoja sitten. Peter ei enää jaksanut seurata päivien kulumista. Aika oli jo pitkään soljunut vain tasaiseen tahtiin ohitse. Hän oli jo kauan ollut unohduksissa. Tai niin hän ainakin toivoi. Peter kuitenkin arveli kuluneen noin kymmenen vuotta siitä yhdestä illasta, joka edelleen kummitteli hänen unissaan. Ne unet, painajaiset, olivat täynnä asioita, joita Peter yritti kaikin keinoin vältellä. Aivan liian kipeitä muistoja, joissa iloiset asiat olivat vääristyneet ja sellaisia tunteita, jotka Peter oli jo kauan sitten haudannut ja melkein unohtanut. Surua, katumusta ja pelkoa, suurta pelkoa siitä, mikä tulevaisuudessa kenties odottaisi. Hän oli nimittäin kuullut kuiskailuja, huhuja siitä, että isäntä ei olisikaan kuollut. Peter oli melko varma, että asia oli niin. Hän värisi aina muistaessaan sen. Peter ei halunnut edes kuvitella millaista olisi, jos isäntä palaisi. Häntä odottaisi rangaistus. Hirveämpi kuin kukaan normaali, tavallista elämää elävä ihminen, osaisi kuvitella. Eikä hänellä olisi enää ketään toisella puolellaan. Hän oli menettänyt ystävänsä. Peter pakotti ne ajatukset muuriin taakse ja yritti unohtaa, niin hän oli selvinnyt hengissä jo vuosia. Kuitenkin Peter tiesi, että jonain päivänä hän joutuisi lopulta kohtaamaan heidät. Eikä Peter tiennyt ketä hän enemmän pelkäsi, isäntäänsä vai ystäviä, jotka petti.
You’ve got a feeling lost inside
It just won’t let you goPeter oli aina kuulunut tavalliseen perheeseen, ei rikkaaseen, ei köyhään ja tottunut olemaan keskinkertainen kaikessa. Hän oli tavallinen ja mitätön, sitä hänelle oli aina hoettu. Sitten, saavuttuaan Tylypahkaan, hänestä oli tullut Kelmi. Ja se oli muuttanut hänen elämänsä täydellisesti. Hän oli saanut parhaat ystävät mitä poika voi toivoa, mutta silti aina hän oli ollut se vähäpätöisin. Se, joka oli huonoin taikomaan ja johon kiinnitettiin vähiten huomiota. Peter oli aina salaa vihannut sitä, vihannut ystäviään, jotka eivät uskoneet hänen kykyihinsä. Hänen kärsivällisyytensä kuitenkin palkittiin lopulta. Juuri hänestä oli seitsemännen vuoden jälkeen tullut jotain suurempaa kuin kenestäkään ystävästään: Peteristä oli tullut tärkeä Pimeyden lordille. Hänestä oli tullut isännälleen elintärkeä vakooja Killassa. Ja silloin Peter oli ollut ylpeä itsestään, ylpeämpi kuin koskaan ennen. Miksi hän siis nyt tunsi olonsa tyhjäksi?
Your life is sneaking up behind
It just won’t let you goPeter vinkui ja vääntelehti ahtaassa housuntaskussa. Pieni rotansydän hakkasi kivuliaan nopeasti ja kuononpää nytkähteli hermostuneesti. Etujalan puuttuvan sormen tynkää tuntui kihelmöivän.
Hän on elossa! Oli Peterin ensimmäinen ajatus, kun hän kuuli kymmenen vuotta sitten kuolleen äänen ihan läheltä taskun ulkopuolelta. Sydämessä oli hetken lämmin tunne, ennen kuin kylmä todellisuus pyyhkäisi sen pois kuin henkäisy untuvan pulpetilta.
Ei, näin kun heidät haudattiin. Olin siellä, katselin vierestä, kun valkoiset hauta-arkut laskettiin kuoppaan. Peterin mieleen tulvi hajanaisia muistikuvia mustista suruvaatteista ja kukista, sadoista valkoisista ja mustista kukista, jotka Dumbledore oli loihtinut hautausmaalle. Pitkä rivi vakavia ja itkeviä miehiä, naisia ja lapsia, kun Lily ja James Potter laskettiin viimeiseen lepopaikkaansa. Peter muisti sen kuin eilisen, oikeastaan paremmin kuin eilisen. Peter tunsi lämpimän käden kiertyvän keskivartalonsa ympärille ja pani vastaan kaikin voimin. Hän ei halunnut - hän ei uskaltanut - kohdata menneisyyden haamua. Lopulta Ron sai vedettyä Peterin ulos taskustaan ja Peter näki kymmenen vuoden menneisyyden pakenemisen jälkeen sen seisovan suoraan edessään silmälasipäisenä ja viattomana. Hetken hän kuvitteli itsensä takaisin yksitoistavuotiaaksi, kun kaikki oli ollut vielä hyvin. Niin rauhallista ja normaalia. Silloin kun vielä oli ollut pienet ilot ja pienet ongelmat. Mutta siinä hän seisoi, hymyillen hämmentyneesti ja muistuttaen niin kovin isäänsä. Lilyn ja Jamesin kuoleman aiheuttaja. Peter tiesi, että jos poikaa ei olisi koskaan syntynyt, James olisi edelleen elossa. Peter ei olisi koskaan joutunut siihen tilanteeseen, missä nyt oli. Itsepintainen ääni, jonka Peter oli vaientanut vuosiksi, heräsi hiljaisuuteen ja yritti sinnikkäästi kuiskailla kuka kuoleman oli oikeasti aiheuttanut… Mutta Peter hiljensi sen taas, kuten oli silloin halloween-iltana tehnyt vuosia sitten. Hän oli selvinnyt silloin, hän selviäisi nyt.
It just won’t let you go
No, it just won’t let you goPeter tunsi kylmän hopeisen käden kautta pojan kiihkeän sydämensykkeen. Käsi oli puristunut lämmintä kaulan ihoa vasten tukehduttaen, estäen ilman pääsyn keuhkoihin. Ristiriitaiset tunteet kulkivat Peterin lävitse, kun smaragdisilmät tuijottivat suoraan hänen omiin, likaisen harmaisiin silmiinsä. Hän näki kuinka sumuverho alkoi ottaa vallan pojan aivoissa, aivan kohta, ihan pienen hetken päästä kaikki olisi ohi. Peterin pitäisi kestää enää hetki ja sitten hän olisi isäntänsä pelastaja, sankari kuolonsyöjien joukossa. Peter hukutettaisiin kultaan ja kunniaan, kun hän olisi tuhonnut viimeisen esteen, ainoan virheen, joka saattaisi tuhota pimeyden lordin. Hän oli tappanut ennen. Hän oli tappanut aikuisia, lapsiakin. Hän pystyisi hoitamaan tämän loppuun tälläkin kertaa. Mitään muuta kuin kunniaa ja arvostusta hän ei ollut koskaan kaivannut, ja nyt hän saisi sitä enemmän kuin kukaan muu aiemmin, kun vain hoitaisi tämän pienen esteen käsissään. Miksi hän siis epäröi?
Olet velkaa minulle, MatohäntäEi, kaikista eniten maailmassa Peter halusi ystävänsä takaisin. Hän halusi takaisin sen yksinkertaisen onnellisen elämän, jonka hän joskus omisti ja jonka menetti lopullisesti sinä hetkenä, kun kuoleman merkki poltettiin hänen käsivarteensa. Hän halusi taas kuulla Jamesin ja Siriuksen huolettoman naurun ja nauraa itse mukana. Hän halusi palata ensimmäiseen hiippailuretkeen Tylypahkan tiluksilla ja nukahtaa taas Rääkyvässä röttelössä ihmissuden, hirven ja koiran viereen. Peter kaipasi iltoja, jotka he viettivät pelaten räjähtävää näpäystä, vaikka hän olikin aina se, joka hävisi ja poltti näppinsä. Ensimmäistä kertaa kymmeneen pitkään vuoteen Peter antoi itselleen luvan katua ja hopeakäsi hellitti otteensa kaulasta.
Saankohan minä hautapaikan teidän vierestänne?***
A/N: Siinäpä se oli, pitkään olen tätä väsännyt ja nyt se sitten tuli valmiiksi.
Tiedän, että Peter ei käyttäytynyt ihan noin dramaattisestii Viisasten kivessa kuullessaan Harryn, mutta se sopi tähän, joten antakaa anteeksi pieni ficcarin vapaus.
Olen jopa itseasiassa ihan tyytyväinen tähän, mutta mitäs mieltä te olette? Kommentit, olisivat jälleen erittäin mukavia! ♥