Nimi: Azkabanin tunteja
Ikäraja: mielestäni sallittu
Paritus: Lily/James, James/Sirius
Yhteenveto: Mitä ihmettä Sirius ajattelee Azkabanissa ollessaan?
Oma sana: Joo, mun eka ficci, toivottavasti luettavaa. Oon uusi täällä, enkä ole vielä oikein perehtynyt finin asioihin. Toivottavasti tää on hyvä. Ite ainakin pidän.
Azkabanin tunteja
Istuin penkillä, pienellä hyvin homeisella penkillä, kasvot käsiin painettuina. Ankeuttajat vartioivat minua yötäpäivää. Se oli turhaa. En pääsisi pakoon, ennen kuin joku tajuaisi, että olen... Olen syytön. Syytön.
Ei auta, vaikka kuinka huudan sanaa ääneen. Vaikka kuinka vaikeroisin. Ei auta. Minun on pysyttävä täällä, kunnes romahdan ja kuolen. Kunnes päädyn helvettiin. Tai Jamesin luokse.
Juoksemme yhdessä, minä ja James. Hirvi ja koira, Kielletyssä metsässä. Välillä virnistämme toisillemme. Puhumme eläinten kieltä. Muutumme ihmisiksi ja käperrymme kiinni toisiimme. Olemme yhdessä, eikä kukaan voi meitä erottaa. James suukottaa poskeani ja minä hymyilen hänelle.
Ei, en halua. En halua muistella Jamesia. En halua muistella. Haluan unohtaa. Haluan olla jossain... Haluan olla missä tahansa muualla kuin täällä.
"Ruoka-aika, Musta", Azkabanin yksi vartijoista sanoo ja heittää kaltereiden läpi pienen homeisen leivänkalikan. Tämä virnistää toiselle velholle ja he nauravat yhdessä.
"Eikö täällä ole parempaa ruokaa? Kana ei olisi pahitteeksi", yritän vitsailla ja huomaan pelon velhojen silmistä. Virnistän vahingoniloisena.
"Vangit-", toinen heistä aloittaa, mutta toinen keskeyttää:
"Vangeille ei puhuta."
Vangeille ei puhuta... Ellei ole pakko. Sitä nuo tyhjänpäiväiset idiootit aina hokevat. Ei, ei saa puhua vangeille. Huokaisen ja ryhdyn nakertamaan leivänkalikkaa.
"Katso, aurinko!" James huudahtaa iloisena ja nauraa. Virnistän hänelle ja sanon:
"Sä oot mun aurinko."
"Ootpas sä tunteellinen", James virnistää, mutta huomaan, että hän on tyytyväinen sanoihini.
"Etkö sä muka oo?" minä kysyn.
James hiljentyy hetkeksi.
"En. Kuule Sirius.. Mä...", James aloittaa.
"Mitä?" kysyn hyväntuulisesti, enkä edes ajattele pahinta.
"Mä meen Lilyn kanssa naimisiin."
"EI!" huudan taas unissani. Jälleen kerran, vuosien jälkeen, herään hikisenä ja kuulen muiden vankien vaikerruksia.
"Musta, turpa umpeen. Täällä yritetään nukkua!"
"Hiljempaa nyt!"
En välitä heidän äänistään, vaan käperryn sellini nurkkaan ja pyyhin kyyneleitäni.
"Anteeksi, James", kuiskaan. "Anteeksi, etten rakastanut sinua silloin niin paljon."
Anna anteeksi.
-----------------------------------
Kommentteja?
