// Alaotsikko: Angst, Deathfic, Femme
Nimi : Sä kuljet taas kanssani
Kirjoittaja : Minähän se, eli Cirr
Ikäraja : K-11
Genre : Angst, Deathfick, viittaus Femmeen.
Varoitukset - viitataan henkilöön, joka on jo kuollut
A/N : Tämmöinen aine, puolitoista konseptia, tuli äikäntunnilla kirjoiteltua. Päätin sitten sen tännekin lätkäistä, lukemaan vaan ^^
Sä kuljet taas kanssani
Mä kuljen sen ränsistyneen slummin ohi, taas kerran, joskus mä tulin tänne ihan omasta tahdosta. Se punatiilinen talo kerrostalojen välissä, yhtä ränsistynyt portti kuin kaikki muukin täällä. Mutta joka kerta, kun sä avasit sen portin mulle, ja astuin sisään, mä yllätyin. Sä aina hoidit sun pihas todella hyvin, kaikki kukat hohti väreissään, eikä mullasta noussut ainuttakaan rikkaruohoa. Nyt kun mä katsoin portin yli, kaikki oli nuutunut, vain muutama leskenlehti kurkisti kirkkaana viime syksyn lehtien alta. Mä näen sun iloiset kasvot, lyhyeksi kynityt ruskeat hiukset mielessäni. Sä kiljut onnesta sateessa, kuin pikkulapsi. Mä ensin aina nauroin sulle, mutta kyllä sä mutkin villitsit. Ja kun sitten mentiin läpimärkinä sisään, ruvettiin miettimään, mitä kursseja pitäisi ottaa. Sä opiskelit sairaanhoitajaksi, mä en vielä tiennyt, kävin vaan kaikki kiinnostavat luennot.
Mä pysähdyn hetkeksi portin luo, muistan sun silmäs. Jokin niissä sanoi:
"Älä mee, mä en halua jäädä ilman sua..." Silti mä lähdin. Enkä voi enää tehdä sitä tekemättömäksi.
Mä astun sisään portistas, ensimmäinen kerta, kun sä et ole avaamassa sitä mulle. Mun silmiä kirvelee, pyyhin kiukkusesti kyynelet pois, mähän en itke. Tunnen hetken kätes kädelläni, mutta kun käännän katseeni, se on vain oksa, joka hipaisi mua. Silti mun mieleni on piirtänyt sun kuvas siihen, sä seisot portin toisella puolen ja sun surulliset silmäs katsoo mua. Sitten sä huokaat, oot poissa.
Mä jatkan, pakotan itseni kulkemaan kohti kuistia ja etuovea. Kuistin maali lohkeilee, illan auringon viimeiset säteet kultaavat maalipinnan. Niin sä sen ajattelit, halusit maalata kuistin kultaiseksi, koska aurinko paistoi siihen ja sai sen hohtamaan. Näen sut taas, istut kaiteella ja katselet aurinkoa kohti. Sä et näe mua, etkä tiedä, että mä näen. Näen mitä ei ola, ja kun käännät katsees, oot taas hävinnyt.
Poskelle valuvat kyynelet putoavat maalipinnalle, en jaksa välittää. Mun on vaan tehtävä tää nyt. Ovi aukeaa narahtaen, hileitä maalista varisee mun hiuksiin saaden nekin hohtamaan auringon himmeässä valossa.
Kun mä katson sisään, pöly peittää kaiken. Näen pienen tuulahduksen, joka nostaa kevyen tomun ilmaan ja pyörittää sitä ympäri, ympäri. Sä olet siinä, tanssit pölyn pyörteissä. Sä olet yhtä kaunis kuin silloinkin, ottamatta huomioon mustelmia, joita kehosi on täynnä. Niin.. Niitä mustelmia, jotka mä olisin voinut estää, kuolema sun ihollas, mä olisin vaan ollut paikalla etkä sä olis nyt poissa... Haalistut taas silmissäni, katoat jälleen. Mä nousen portaat, yksi pettää alta. Sä olet pian vieressä, tarjoat käteäs. Tartun siihen, humahdan susta läpi, sä häviät ilman liikkeen aaltoihin.
Mä punnerran itseni ylös portaiden kuopasta, nousen loput raput varoen. Nää portaat on vaaralliset, saithan säkin sen yöllä huomata. Katson veren jättämiä tummumia lattiassa, mä en puhdistanut niitä silloin, en voinut siivota mitään, mikä jäi susta. Seison pitkään sun huonees ovella, kaikki, mitä mä haluan on mennä pois, lopettaa tähän. Sä seisot kuitenkin vierelläni taas, katsot mua hiljaa, pyydät taas silmilläs jäämään. Mä painan kahvan alas, hengähdän syvään ja astun sisään. En katso sänkysi suuntaan, en halua nähdä, mitä tiedän siinä olevan. Mä kuljen nurkkaan, sun peilis on siinä, pölyisenä.
Mä pyyhin siitä kämmenen kokoisen alueen kiiltäväksi, näen omat kasvoni, pitkät mustat hiukset ja kyynelistä kiiltävät silmät. Pyhin toisen alueen, sun kasvosi ovat siinä. Hymyilet haikeasti, katsahdat pölyhuiskaa kaapin päällä. Mun käsi tärisee kun nostan huiskaa, joudun kokoamaan kaikki voimat pystyäkseni koskettamaan sillä peilin pintaa.
Hitaasti koko huone selkäni takana paljastuu, lopulta sänkysi. Käännyn, kuljen sitä kohti, erotan pian hahmosi siitä. Mustelmainen ruumis, silti olet kaunis, kalpea. Ja kun istun sängyn reunalle, muistot nousee mun mielessä.
Mä kävelin sinä syksynä taas kohti taloas, portti oli auki. Pihassa kukat olivat kuolleet, lehtiä ei ollut kukaan haravoinut pois. Mä juoksin kuistille, ovelle, ja kun se aukesi mun edessä, se paljasti sut makaamassa portaiden alapäässä, ja susta näki, että olit maannut siinä jo päiviä. Mä nostin sut käsivarsilleni, nousin portaat, vein sut sänkyysi. Siinä sä olet maannut puoli vuotta, ennen kevättä mä en voinut tulla takaisin. Kosketan sun hiuksia, pyyhin kasvoille laskeutuneen pölyn pois. Katson hiljaa kasvojasi, ja kun kohot6an katseeni, sä seisot toisella puolella sänkyä ja katsot itseäsi. Mä kumarrun sun puoleen, suutelen huulias hetken, kyyne´let putoavat valkeille kasvoillesi. Kun taas nostan katseeni, kuvajaisesi on poissa. Mä nousen, suljen oven katsomatta enää takaisin. Kuljen portaat, ovesta, katson kuistin kultaista maalia, astun portista.
Suljen portin, pysähdyn siihen hetkeksi. Ja kun mä kuljen pois, sä kuljet mun kanssani.
