// Alaotsikko: slash, K-11, uni!fic.
Nimi: Siivenpoikaset
Kirjoittanut: Viivi eller Wiwiene
Paritus: Alvar / Amatson
Ikäraja: Korkeintaan K-11.
Tyylilaji: Kaihoilu, angstailu, romantiikka ja epämääräisyys
Tiivistelmä: ”Jotkut ihmiset käy kiskoille makaamaan ja katselee kun junat puhaltaa ylitse.”
Horinat: Jännä nähdä mitä ihmiset tästä pitävät - tämä tarina on itse asiassa uni, jonka kirjoitin ulos. Yritin välittää tässä myös unessa vallinneen tunnelman, mutta tiedä häntä.
Pidemmittä puheitta saanen esitellä:
Siivenpoikaset
Kun päästään ulos laitoksesta, on talvi. Kaduilla lumi on tamppautunut liukkaaksi kerrokseksi maahan ja oranssit katuvalot valaisevat rientoihinsa kiirehtivät ihmiset.
Mun käsi on Amatsonin ympärillä. Se tuntuu samalta kuin huopaan kääritty kissanpentu, vähän kuin pitäisi sylissä lasta. Amatson on surullinen; pojansormet ovat tarrautuneet lujasti minun takinliepeeseeni, ihan kuin se pelkäisi hukkuvansa. Ihan kuin vain minä voisin pelastaa sen. Kävelemme aika päämäärättömästi ympäriinsä, kumpikaan meistä ei välitä. On liian aikaista opetella piittaamaan. Saavumme rautatieaseman liepeille, sinne missä pääsee helposti aivan kiskojen luokse.
”Jotkut ihmiset käy kiskoille makaamaan ja katselee kun junat puhaltaa ylitse.”
”Ai näin vai?” Amatsonin silmissä on villi katse. Hän heittäytyy kiskoille poikittain, niin lujaa että varmasti käy kipeää.
”Ei, pöljä. Näin.” Asetan Amatsonin oikein, pitkittäin rautapalkkien väliin. Siinä maatessaan hän on kuin rautaisen äidin syleilyssä. Kaunis, pala talvista yötaivasta kasvoillaan, tummanruskeat hiukset puolipeittävänä verhona. Pöllömäisten silmien katse minussa oudon kiihtyneenä.
Taivaalla on tähtiä. Otan puhelimen taskusta ja valitsen äidin numeron.
”Hei äiti. Mä olen ulkona nyt.”
Jossain viheltää juna.
”Oletko sinä junassa?” Äidin ääni on oudon käheä ja epäselvä.
”Ei, Amatsonille tuli vaan paha mieli niin me tultiin asemalle katselemaan junia.”
”Jaa, onkos tämä Aleksei tulossa meille myös?” Äiti kuulostaa vihaiselta.
”Eikö niin olisi paras? Ei tarvitsisi olla yksin.”
”Alvar, sinä et nyt oikein tajua.” Äiti voihkaisee. ”Minä olen aikuinen! Minä olen vapaa, tajuatko? Sen vieminen minulta näiden vuosien jälkeen olisi kuin minä riistäisin sinulta sinun nuoruutesi! Se ei ole oikein. Nouse junaan, Alvar.” Äidin käsky on kylmä ja tunteeton. Puhelu katkeaa. Puhelinlanka humisee.
Juna puksuttaa lähemmäs, viheltää uudelleen.
Amatson tuijottaa minua suurin silmin. Hän nousee kiskoilta.
”Minne sinä menet?” Haparoiden, epävarmasti.
Amatson juoksee ratapihan halki, kadulle. Jättää minut seisomaan.
”Tule takaisin!”
Vastausta ei kuulu. Lähden juoksemaan Amatsonin perään, en näe häntä. Ei, sittenkin tuolla, kadunkulmassa. Hänen jalkansa ovat pitkät ja nopeat, hän jättää minut vieläkin helposti taakseen vaikka olenkin harjoitellut useita kuukausia.
”Amatson!”
Amatsonin pää kääntyy mutta hän ei pysähdy, tule takaisin, väistää vanhan pariskunnan, älä jätä, kiertää roskapöntön ja juoksee, älä mene, kylmä ilma pistelee keuhkoissa, et saa mennä, termiitit kaluavat lihaksia, älä mene, hengästyn, älä tee näin! Amatson ei saa mennä.
”AMATSON!”
Lataan huutoon kivun, epätoivon ja surun. Tämän sinä aiheutit.
”AMATSON, PYSÄHDY!”
Amatson pysähtyykin, melkein. Hän kompastuu, horjuu. Olen hänen luonaan, pujotan käteni vanhasta tottumuksesta hänen kainaloidensa alta ja puristan lujaa. Hän pyristelee. Kiihtyneiden hengitystemme jäiset höyrypilvet kumpuilevat hyiseen yöilmaan, huohotuksemme kumpuilee talojen seinistä.
Vihdoinkin on hiljaista.
Ymmärtäisitpä.
Painan huuleni Amatsonin hiusten sekaan, hänen ohimoilleen, en päästä irti. Annan käsieni nousta varovasti hänen olkapäilleen, rauhoittavina, älä lennä pois, kun etsin suullani hänen huulensa ja painaudun niitä vasten varovasti, pyytäen. Amatson henkäisee. Yllättyneenä? Hänen kätensä hiipivät lanteilleni, hänen suunsa vangitsee minut. Ei pyyntöjä.
Hän ymmärtää.
