Title: Herätyksiä sateessa
Author: Karakuriningyou
Fandom: Kommissar Rex / Poliisikoira Rex
Genre: Angst, H/C, romance, slash
Pairing: Alex/Christian (=Alextian)
Rating: K-11
Disclaimer: Niin surullista kuin se onkin, nämä kaksi ihastuttavaa herrashenkilöä eivät kuulu minulle.
Summary: ”En halua menettää sinua.”
A/N: Tällä kertaa hieman enemmän Alextiania.
Taustoista sen verran, että satuin tässä katselemaan youtubesta yhtä musiikkivideota (Sonique - It feels so good), jonka miestanssijoita joku haukkui homoiksi ja herjasi muutenkin ja tuli kamalan katkera olo. Tämä on siis minun kannanottoni homovihaan ja sen järjettömyyteen. Synkkää, mutta kun tahtoo pistää vihaksi.
Kommenttia?
Herätyksiä sateessa
Kuulin askeleet takaani ja vahva käsi tarttui minua käsivarresta kääntäen ympäri. Sadevesi oli kylmää, mutta pystyin lähes näkemään ja kuulemaan kuinka se nousi höyrynä vartaloiltamme. Huusin hänelle ja yritin rimpuilla irti. Kyyneleet eivät olleet läheskään niin kylmiä kuin sadepisarat, ne tuntuivat kiehuvan kuumilta poskillani. Hän ei päästänyt irti vaan kiersi kätensä ympärilleni ja piteli minua tiukasti itseään vasten. Paljon lyhyempänä ja muutenkin pienikokoisempana, minusta ei ollut vastusta hänen jäntevälle vartalolleen, mutta se ei estänyt minua yrittämästä.
”Minä en tiedä pystynkö tähän, tämä on liian raskasta”, nyyhkytin vasten hänen rintakehäänsä ja vihasin itseäni ja jokaista kyyneltä.
”Shh, kaikki on hyvin, me selviämme kyllä”, hän puhui pehmeästi korvaani ja minua suututti aina vain enemmän. Voimattomasti löin käteni vasten hänen rintaansa.
”Etkö sinä ymmärrä? Ihmiset eivät tule koskaan hyväksymään meitä. Joudumme aina tapaamaan piilossa ja jos tämä tulee ilmi, saamme mitä luultavimmin vilkuttaa hyvästit sekä työpaikoillemme, että asunnoillemme”, puhuin täristen vasten hänen rintaansa ja puristin hänen kauluspaitansa rinnuksen nyrkkeihini. Meillä kummallakaan ei ollut takkia, ne jäivät ravintolaan hänen sännätessään perääni, kun en enää kestänyt ihmisten arvostelevia katseita. Sinne jäivät siis puhelimeni, lompakkoni ja kaikki muu pikkuroina, mitä haalin taskuihini. Ja autonavaimet. Hemmetti.
”Minä en välitä hittoakaan siitä, mitä muut ihmiset sanovat tai ajattelevat. He voivat sanoa mitä tahtovat, se ei estä minua rakastamasta sinua”, hän sanoi tiukasti työnnettyään minut kauemmas itsestään, jotta pystyi katsomaan suoraan silmiini.
”Kyse ei ole vain sanoista! Etkö sinä lue lehtiä? Ja sinun pitäisi olla murhaetsivä! Kuinka monta kertaa olemme törmänneet murhiin, joiden ainoa motiivi on ollut seksuaalinen suuntautuminen? Liian monta! Minä pelkään, Alex. Joka ainoa kerta pelkään kävellä uhrin luo, pelkään näkeväni sinut makaamassa siinä, rikottuna, tapettuna, kuolleena. Tai että kävellessämme jossain, joku äkkiä hyökkää kimppuumme ja joudun katselemaan vierestä kuinka joku…” aloitin huutaen mutta päädyin lopulta haukkomaan henkeä. Minuun sattui, olin kauhuissani, ajattelin asioita, joita en olisi ikinä halunnut joutua ajattelemaan.
Hän ravisti minua kevyesti.
”Christian! Minä rakastan sinua, ymmärrätkö? Siihen ei pysty kukaan puuttumaan, eikä sitä voi mikään muuttaa. Minä en anna kenenkään ikinä vahingoittaa sinua”, hänen äänessään oli pieni epätoivoinen sävy, kai hänkin pelkäsi, mutta muuten se vastasi hänen tiukkaa ilmettään. Siniset silmät olivat lukkiutuneen minun turkooseihin silmiini.
”Sinä et ymmärrä. En minä itseni takia pelkää. Minä pelkään, että sinulle tapahtuu jotakin ja minä jään jälkeen. Kai sitäkin voi pitää itsensä puolesta pelkäämisenä, mutta helvetti, sitten minä olen itsekäs. Minä en halua jäädä yksin! Minä en halua menettää sinua”, sanoin kiivaasti, lähes huutaen ja naurahdin välillä ilottomasti jatkaen raivoamistani. Kun olin saanut viimeisen lauseen suustani, tuntui kuin jokin olisi kolahtanut paikoilleen sisälläni. Jos nyt pistäisin suhteellemme pisteen, menettäisin hänet. Kohotin katseeni hänen silmiinsä.
”Minä en halua menettää sinua”, toistin hiljaa, kyyneleet valuivat pitkin kasvojani ja hän hymyili lempeän surumielisesti.
Käteni tuntuivat kylmiltä hänen lämpimillä kasvoillaan, kun painoin ne hänen poskilleen.
”En halua menettää sinua”, hoin kuiskaten ennen kuin hän kumartui lähemmäs ja murskasi huuleni huulillaan.
”Älä sitten menetä. Me selviämme kyllä”, hän huohotti vasten suupieltäni hengästyttävän suudelman jälkeen.
”Sinun on sitten parasta olla menemättä minnekään”, tokaisin yhtä hengästyneenä ja hamusin hänen huuliaan huulillani. Sade pieksi maata ympärillämme ja meitä, kun seisoimme siinä, keskellä pimeää kujaa suudellen toistemme huulia, kasvoja ja mitä tahansa paljasta ihoaluetta, jolle vain pystyimme painamaan huulemme epätoivonmakuisin suudelmin. Ehkä me olisimme nuhaisia tai kuumeessa seuraavana aamuna, mutta kumpikaan ei jaksanut välittää.
Keskustelumme ei ollut saanut pelkoani katoamaan, olin yhä kauhuissani, mutta vielä enemmän pelkäsin hänen menettämistään. Maailma ja kaikki sen ihmiset, joilla oli jotakin meitä vastaan, saisivat rauhassa painua vaikka helvettiin, juuri sillä hetkellä en jaksanut välittää tippaakaan. Ainoa, millä oli vähääkään merkitystä sillä hetkellä, oli edessäni seisova mies, hänen vahvat käsivartensa ympärilläni, vartalonsa vasten vartaloani ja huulet huulillani. Jos jotakin tapahtuisi, minä en antaisi periksi ilman kunnon taistelua. Helvetti, minulla oli ase vyölläni ja ampuisin vaikka aivot seinälle jokaiselta, joka edes yrittäisi kajota sormenpäälläänkään rakastamaani ihmiseen. Sillä niinhän se on, me olemme vain kaksi ihmistä, jotka sattuvat rakastamaan toisiaan.