// Alaotsikko: K-11, angst
Nimi: Tuntematon suuruus
Kirjoittaja: Narksu
Tyylilaji: Angst
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Viittauksia itsemurhaan
Tuntematon suuruus
Sinä luulit aina olevasi jotain suurta, kuolematon. Elit tuhatta ja sataa, eikä kukaan selväjärkinen pysynyt mukana mielenliikkeissäsi. Et ollut tyhmä, et missään nimessä. Sinä tiesit tasan tarkkaan mitä tahdoit, ja yleensä myös keksit keinon saada haluamasi. Ainoa ongelma oli, että mielihalusi vaihtelivat pyörremyrskyn silmään loukkuun jääneen tuuliviirin lailla.
Sinä lähdit samoin kuin tulit ja olit, oman pääsi mukaan ja ainutlaatuisesti. Arkkusi laskettiin jäiseen multakuoppaan vuoden lyhimmän päivän sinisenä hetkenä. Kuun varjo oli viipynyt taivaalla koko lyhykäisen päivän ja kirpeä pakkanen kimalsi talvilevolle asettuneiden puiden paljailla oksilla. Illan ensimmäinen tähti syttyi tummenevalle taivaankannelle tarkalleen hautakummun yläpuolelle.
Minä laskin mustan ruusuni viimeisenä kummulle. Se näytti hieman orvolta upeiden liljakimppujen rinnalla, mutta se oli sinun toiveesi. Vain yksi musta ruusu, sinä muistutit hymy vadelmanpunaisilla huulillasi, silmät täynnä piilotettua surua ja puristit kättäni kylmissä kämmenissäsi. Silloin minä naurahdin epävarmasti vastaukseksi. Lupasin muistaa sen sitten joskus, kun se olisi tarpeellista. Naiiveissa kuvitelmissani siis ehkä miljoonien vuosien kuluttua.
Sinä näytit minulle maailmasta toisen puolen, jollaista en ollut aikaisemmin voinut edes aavistaa olevan olemassa. Se oli sinun puolesi, välillä nurja ja epätasainen, mutta aina kovin ainutlaatuinen. Kanssasi yksikään aamu ei noussut samanlaisena edellisen kanssa, enkä oikein koskaan osannut lakata hämmästelemästä, kuinka silmät ummessa olin siihen asti tieni kulkenut. Jokainen uusi päivä, jokainen tienristeys, jokainen juna pohjoiseen tai takaisin ja jokainen avaamaton ovi oli sinulle mahdollisuus. Sinulle ja mielikuvituksellesi rajan asetti vain taivas.
Siellä sinä makaat, hangen alla, siihen saakka kun kultainen kevätaurinko sulattaa sen ja taittuu lopulta lämpimiin kesäsateisiin. Syksy varistaa lehtensä päällesi, kunnes uusi, jäätävä talvi lankeaa niiden peitoksi. Niin tulee käymään vuosi vuoden jälkeen, ehkä ikuisesti. Minusta tuntuu niin pahalta puolestasi, sillä tiedän sinun ahdistuvan joutuessasi pysymään liian kauan paikoillasi.
Muu hautajaisväki on jo aikoja sitten liuennut paikalta seurakuntasalin halogeenivaloihin hörppimään höyryävää kahvia posliinikupeista ja päivittelemään, kuinka väärin nuoren ihmisen poismeno on. Heistä tuskin monikaan tietää sinun tahtoneen tätä itse, lähteneen juuri silloin kun sinun mielestäsi aika oli oikea. Tapahtui onnettomuus, heille sanotaan ja katsotaan, kuinka peittelemättömän uteliaat ilmeet valahtavat tyytymättömiksi, kun he huomaavat odottavansa turhaan meheviä, hurmeisia yksityiskohtia. Minä en tuntenut heistä ketään, koska sinäkään et välittänyt tuntea. ”Turha tuhlata aikaa pinnallisiin ihmisiin, kun aitoja ja vaivan arvoisiakin on löydettävissä”, sinä sanoit udellessani sukulaisistasi. Siihen minä tyydyin ja olin hyvilläni löytäessäni rivien välistä kohteliaisuuden.
Sinä vihasit jäähyväisiä. Siksi annan anteeksi, kun jätit kertomatta minulle lopullisen lähtöpäiväsi. Sanoit nähdään ja annoit minun odottaa tunteja turhaan hyytävässä tuulessa. Lähdin kotiin turhautuneena, jopa vihaisena. Kuinka paljon kaduinkaan ajatuksiani tajutessani, että ’nähdään’ tarkoittikin ’hyvästi’.
En itkenyt vanhempieni erotessa myrskyisästi, en itkenyt ensirakkauteni pettäessä ja jättäessä, en itkenyt haudatessani isäni. Mutta tänään tämän utuisen sinisen taivaan alla, loputtomien hautakivirivien ja koskemattomien luminietosten keskellä, vuotavat kuumat kyyneleet kastelemaan pakkasen puremia poskiani. Tuntuu kovin väärältä jättää sinut sinne. Lopulta pyyhin kuitenkin kosteat silmäni kuluneen talvitakkini hihaan ja käännyn lähteäkseni. Pohjoiselle taivaalle syttyy vielä yksi tähti, kirkkain kaikista.
