Nimi: Hetken vihreä
Kirjoittaja: Siisukka
Genre: fluffy
Ikäraja: sallittu
Hetken vihreä
Vihreää. Syvä vihreä, kuin joki, tai kuusen tuoksuva havu. Hänen katseensa tavoitti minut, kauan se olikin saanut jahdata. Komea hän toki oli, liiankin komea; kyllä hänenlaisensa tunnettiin. Joka tytön perässä. Hän ei minua saisi. Turha luulo.
Koko illan hänen silmänsä olivat seurailleet liikkeitäni. Seinän vieressä hän oli seisoskellut, vähän varjossa, eivät häntä olleet monetkaan tytöt sieltä huomanneet. Minä olin tanssinut jokaisen hakeneen kanssa, osaksi piruillakseen hänelle, osaksi kun kerrankin haettiin. Kotipuolessa ei haettu kuin kerran kohteliaisuudesta, ja sekin oli partneri. Sana kiiri, ei tuo välitä vaikka kauniimpia tanssittaa, siksi pyysivät pariksi. Mitähän ne minusta täällä näkivät, kai tämä oli vain uutuuden viehätystä.
Ilta läheni loppuaan, oltiin hitaiden osuudessa, eikä häntä vieläkään näkynyt tanssilattian valokiilassa. Ihme ettei kukaan ollut vielä kelvannut hänelle, kolme oli käynyt kysymässä ja tullut yksin takaisin. Minä tanssin päätä lyhyemmän kanssa, joka oli aikamoinen suoritus, kun olin itsekin niin lyhyt. Hänen hiuksissaan oli liikaa geeliä enkä oikeen välittänyt hänen tavastaan katsoa rintojani kasvojeni sijaan – ei pitäisi pyytää tanssimaan, jos pelkää niin paljon niskan kipeytymistä. Tuo vihreäsilmäinen oli minua pitempi. Salaperäinen herra seinänvierustassa.
Kappale loppui viimein. Hymyilin lyhyelle pojalle valjusti, hän näytti tarkemmin katsottuna hyvin nuorelta, ja pyyhin nihkeitä käsiäni mahdollisimman huomaamattomasti kylkiini. Ulkopuolisen silmistä näytti kuin olisin vain silitellyt lähikontaktissa rypistynyttä asuani. Vanha, erittäin tarpeellinen suvussa kulkeva niksi. Joku avasi ulko-oven päästäen sisään raikasta syysilmaa. Tuoksui kylmyydelle, kastepisaroille ja puusta irronneille lehdille. Ilta oli jo hämärtymässä yöksi. Himmeä suikale kuuta kajasti ohuen pilven takaa.
Äkkiä tunsin hänet takanani. Tanssit päättävän kappaleen ilmoitettiin alkavan ihan pian, viimeinen tilaisuus pyytää ihastusta parketille, hah hah, vihjailevaa hyrinää päälle. Käännyin nähdäkseni hänen kuuluisat silmänsä. Nyt oli minun vuoroni kurkotella ylöspäin niska kenossa, tuumin toinen suupieli hymyssä.
”Salli tää tanssi mulle.”
Hänen vaaleat hiuksensa olivat pörrössä, vasemman korvan juuresta löysin luomen. Hän odotti vastaustani kasvot vakavina. Äkkiä minusta tuntui, että saattaisin olla väärässä. Tai sitten hän oli jo saanut minut leikkiinsä, kuinka vain, menin siihen mukaan. Nojauduin hänen paitaansa vasten, lukitsin käteni hänen kaulaansa. Vedin sisääni hänen tuoksuaan.
Me liikuimme hitaasti kohti seinän varjoja, sulauduimme pimeydessä yhdeksi. Suljin silmäni nauttiakseni jokaisesta hetkestä, jonka hän minulle soi. Viimeisten sävelten värjyessä liikuntasalin tunkkaisessa ilmassa pitkitin taianomaista hetkeä, ihan vain ollakseni valmis päästämään irti.
Seisoimme hetken vastatusten. Hänen silmänsä, joita en näköjään voinut olla ajattelematta, näyttivät varjossa miltei mustilta. Pidin niistä enemmän vihreinä. Se oli paljon kotoisampi väri.
”Niku Aarnio.” Nyt hän hymyili. Mistä hän saattoi tietää, että olisin kysynyt hänen nimeään seuraavaksi?
”Aino Metsäjärvi”, vastasin kohteliaisuuden opettamalla rutiinilla. Ajatukseni viipyivät yhä hänen nimessään.
Sitten hän halasi minua. Tuosta vaan. Yllättäen. Halasi ja tyrkkäsi minut lempeästi kohti ovea, väentungokseen.
Vasta kotona löysin taskustani lapun, jossa luki todennäköisesti suloisimmat koskaan kuulemani sanat. Se oli Nikulta, tietenkin. Herra Metsänvihreältä.
Anna mun nukkua sun sylissäs kaikki päivät maailman loppuun asti.
