Nimi: Traditio
Kirjoittaja: Melodie
Ikäraja: K-11
Varoitukset: insesti
// Ikärajaa nostettu ja lisätty varoitus. :> - Renneto
Tyylilaji: Angstailu
Paritus: Sirius/Regulus
Vastuuvapautus: En omista hahmoja, en ansaitse rahaa.
Tiivistelmä: Sodat on tehty voitettaviksi, mutta kaikki eivät voi onnistua.
Reguluksen näkökulma! Ajattelin viimein hiukan lisäillä juttuja FF100ni, joten tässä öö no lähinnä angstia. (Sanalla viholliset!)
-
Traditio
No tässä sodassa on noin kaksi puolta. Minä olen aina sillä toisella. Eikä tämä ole ensimmäinen, tietenkään, mutta tämä on suurin. Varmaankin minun pitäisi nöyrtyä – sitten voisin saada anteeksi.
Vain tällä on väliä.
Minun ihooni painettu: pääkallo. Minun omaa vertani, minun lihaani. Hänkin on, samasta luusta veistetty. Hän on teräväkulmainen, hän on sumusilmäinen.
Hän tönäisi minut alas portaista kepeinä kesäpäivinä. Minä varastin hänen taikajuomakirjansa.
Eromme on se että hän ei välitä mistään. Hän osaa nauraa, haljennen huulin, hänen ivansa kuluttaa kaiken mitä koskaan onnistutaan rakentamaan.
Minä olen aina huonompi; minun tupani, minun sydämeni. Mutta äiti, hän painoi lempeimmän suudelmansa minun veljeni poskelle. Enää hän ei tee sitä, sillä minun veljeni lähti. Hän teki kaikesta mitä hänellä on parempaa, vaikka minun on se mikä on aina ollut meidän.
Minun selkärankaani tallennettu.
Ja siellä, ihon ja verisuonten ja herttaisten pienten lihasten alla on myös viha, jota tässä suvussa on vaalittu jo vuosisatoja. Terve kamppailu, lievä sotatila: jotain pitämään aistit virkeinä ja refleksit kunnossa. Lyö tai tule lyödyksi.
Sitten aikuisena voi tapailla teen merkeissä, mutta me emme elä niin pitkään. Tarkennan: toinen meistä ei.
Kasvojahan täällä on paljon, mutta kellään ei ole hänen silmiää. (Eikä hänen kosketustaan. No, ainahan voi yrittää.) Me luulimme että voisimme murtaa kaiken sen, ne vitun vuosisatoja kestäneet vihamielisyydet ja kaiken sen tuskan. Mutta kun meitä ei saatu kasvatettua toisiamme vastaan, sattuma korjasi tilanteen.
Rohkelikko.
Hänen silmiensä oh niin kepeä tuli, mikä vallankumous mikä voitto, oi kuinka hienoa se onkaan kuinka kauniita ihmiset.
Taisin jäädä toiseksi. Ja jos jotain olen oppinut, niin inhoamaan häviämistä. Epäilen että se kiertää verisuonissani; että sydämeni pumppaa tätä ajatusta. Likaista ajatusta.
Arvelen häviäväni vielä, ja juuri sellaisten ajatusten takia en ole vahva.
Hän ilmeisesti pystyi unohtamaan. Kuumat kesäyöt, katkonaisen hengityksen, minun kovinkin vikkelät sormeni. Enkä silti saa mielestäni hänen hampaitaan jossain kaulani tienoilla, valtimoilla – kaipaan hänen kynsiään repimään ihoa rikki selästäni.
Tosiaan luulin että voisimme voittaa.
Nyt vain näyttää siltä, että olemme eri puolilla.
