// Alaotsikko: S, Molly ja Ginny
Otsikko: Liian samasta puusta
Kirjoittaja: Marlene McKinnon
Tyylilaji: Angst, drama, mitä lie
Ikäraja: S
Henkilöt: Ginny, Molly, mainintana Ginny/Harry
A/N: Rowena, nimikiitos <3. Tämä ficci lähti siitä, että tahdoin kirjoittaa jostain muusta ihmissuhteesta kuin parisuhteesta. Pohdin Ginnyn asemaa perheessä. Ja sitä, että sillä sekä Mollylla on molemmilla aika tuliset luonteet. Sitten tekstailin Rowenan kanssa, se auttoi lopettamaan ajattelun ja aloittamaan kirjoittamisen.
Ginny istui kotonaan huoneensa lattialla. Hän oli tullut eilen kotiin opintojensa parista joululoman viettoon, mutta hän oli jo saanut aivan tarpeekseen äidistään. Kiukun kyyneleet valuivat poskilta lattialle, mutta Ginny ei siitä välittänyt. Hän sai itkeä, jos halusi, ja ihan niin paljon kuin hän halusi. Hän itki muuttunutta suhdettaan äitiin. Ennen heillä oli ollut niin hyvät välit. Olivat he toki riidelleet, eikä äiti ollut aina ollut tyytyväinen kaikkiin hänen tekemisiinsä.
Hyviä hetkiä oli kuitenkin aina ennen ollut hänen suhteessaan äidin kanssa paljon enemmän kuin niitä huonoja. Ginny ei ollut koskaan ymmärtänyt niitä ihmisiä, jotka valittivat äideistään ja puhuivat pahaa heistä. Monet ystävät kertoivat tulevansa vanhempiensa, erityisesti äitiensä kanssa toimeen niin huonosti, että suhde oli olematon, tai sitten täynnä irvistyksiä ja inhotuksia. Ginny oli noihin keskusteluihin osallistunut kehumalla omaa äitiään, heillä oli ainakin hyvät välit. Ginnyn ja Mollyn suhde oli kuitenkin muuttunut kovasti kuluneen vuoden aikana, ja siitä Ginny oli kovin pahoillaan.
Aina ennen hän oli tullut niin mielellään kotiin. Yhä edelleen hän rakasti kotiaan, omaa huonettaan ja perhettään. Hän olisi halunnut voida olla onnellinen kotona, mutta ei hän enää pystynyt siihen kuin hetkittäin, vaikka kovasti yritti. Se oli hänestä surullista, ja vihastuttavaa. Hän oli nyt niin noiden molempien tunteiden vallassa, että tunsi tarvetta purkaa niitä jotenkin. Siksi Ginny päätti kirjoittaa kirjeen ystävälleen Lunalle.
Niin Ginny aina teki, kun tunsi olonsa kurjaksi, oli kurjuuden aiheuttaja sitten äiti tai kuka tahansa. Luna ei ollut Ginnyn ystävistä se, jonka kanssa Ginny lähti juhlimaan, kun tunsi siihen tarvetta. Ei se, jonka kanssa Ginny nauroi eniten, eikä se, jonka kanssa tahtoi viettää eniten aikaa. Luna oli se, jolle Ginny uskoi asiansa. Hän tiesi, ettei Luna koskaan vähättelisi hänen ongelmiaan tai nauraisi niille. Hän myös tiesi, että Lunalta saisi aina lohduttavia sanoja. Luna tuntui ymmärtävän ihan kaiken.
Rakas Luna!
Minä en oikeasti jaksa enää olla kotona! En, vaikka vasta eilen tulinkin tänne joululomaa viettämään. Kerroin äidille eilen, että olen aikeissa viettää uuden vuoden Harryn kanssa, ja että Tapaninpäivänä olen menossa tapaamaan ystäviäni Leahia ja Melissaa. Kaikki oli mennyt äidin kanssa hyvin tuohon hetkeen asti, olimme jutelleet yhdessä ihan sopuisasti, ihan niin kuin ennenkin. Mutta kun kerroin nuo suunnitelmani, silloin äiti räjähti. Minun pitäisi hänen mielestään ilmeisesti raportoida kaikki tulevat tekemiseni jo puoli vuotta sitten, muuten olen inhottava ja itsekäs, enkä ota häntä muka ollenkaan huomioon. Eikö äiti ymmärrä, että olen jo aikuinen, eikä minun tarvitse kertoa ihan koko ajan, missä minäkin minuuttina olen.
Minä olen oikeasti niin onnellinen siitä, että Harry ja minä olemme muuttamassa yhdessä Lontooseen vuoden päästä. Sitten minulla on aina paikka, jossa viettää vapaa-aikani, ei tarvitse tulla kotiin. Minä en oikeasti jaksa kuunnella äidin valitusta ja ulinaa. Olen koko ajan ihan hirveä ihminen ja enkä tee yhtään mitään. Billille ei kyllä ole koskaan valitettu samoista asioista ollenkaan. Fred ja George sekä Ron minun lisäkseni ovat eniten moitteita saaneet. Mutta Bill, hän on oikeasti niin suosikkilapsi, voi tehdä ihan mitä vaan, eikä hänen tosiaan tarvitsisi tehdä yhtään
mitään. Äiti myös kysyi, aionko Harryn kanssa tulevaisuudessa asuessani vain istua ja komennella kotitonttuja. Ja että aionko itse siivota tai laittaa ruokaa lainkaan. No, en aio, en osaa, enkä halua. Harrylla on varaa palkata meille kymmeniä kotitonttuja (kuulisitpa, miten kovasti Hermione vastustaa tätä ideaa jo nyt). Minä aion kuitenkin mennä töihin. Ja mitä sitten, vaikken menisikään? NIIN MITÄ SITTEN?!! Minä saan ihan itse päättää, mitä teen!!
Äiti suhtautuu oikeasti niin alentuvasti kaikkeen mitä teen, mitään ei voi pitää hyvänä. Oikeasti, äiti ei ole sanonut minulle koskaan mitään hyvää, niin että ainakaan muistaisin. Minä vaan olen surkea ja laiska ja typerä. Pojat kuulemma kyllä aina auttavat, ja tekevät kaiken minun puolestani. On oikeasti ihan kauheaa, että minuun suhtaudutaan noin alentuvasti, ja kaikki mitä teen, on huonoa.
Minä en jaksa, en jaksa kuunnella!! Kun sanoin niin, niin äiti sanoi, etten jaksa mitään muutakaan. AAAAAAARGHHHH. Ja siitäkin se on valittanut koko ikäni, että itken. Miksi se sitten puhuu minulle koko ajan noin, jos haluaa, etten itke? En todellakaan ymmärrä, mitä pahaa on itkemisessä!! Entä sitten?!!! Ei se, että itkee, tarkoita että joku asia välttämättä olisi maailman huonoiten. Toiset nyt vain itkee helpommin kuin toiset, eikä itkemisessä todellakaan ole mitään pahaa! Sitä paitsi, osaan minä olla kovakin, kova ja viileä.
Olen onnellinen siitä, kaikki tulevat huomenna meille jouluaatoksi, kaikki veljeni, Harry sekä Hermione ja Fleur, se kana. Minulle ei ehkä valiteta ainakaan koko päivää siitä miten saamaton, typerä ja surkea ihminen olen, äiti on vielä tarpeeksi vieraskorea Hermionen, Harryn ja Fleurin suhteen. Tuskin enää kauaa, mutta olen onnellinen siitä, että vielä ainakin on. Kyllähän hän voi rähjätä, mutta ei ole ilkeä heidän kuultensa. Mutta minusta nyt ei vaan tunnu kovin jouluiselta.
Minä en halua riidellä, enkä kuunnella selitystä sitä, miten kauhea olen. Miksi kaikkea, mitä minä teen pilkataan? Mikään ei ole hyvä. Tuollainen valitus on niin turhaa ja hyödytöntä. Äiti olisi varmaan onnellinen, jos olisin koko loppuelämäni kotona hänen vahdittavanaan ja orjanaan, vaikken minä sitten olisi onnellinen. En ymmärrä!
AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄRHHFGHH!
Rakkaudella, Ginny
Kirje oli valmis. Se oli hätäinen ja ankara, mutta mitä sitten? Ginny sai kertoa tunteensa sellaisina kuin ne olivat, jos hän tahtoi. Ginny taitteli kirjettään kasaan, ja kiljaisi yhtäkkiä. Lattialla käveli hämähäkki. Lapsena hän ei ollut koskaan pelännyt niitä, olihan hän kasvanut poikien kanssa ja tottunut käyttämään hämähäkkejä kaikissa mahdollisissa leikeissä. Nyt hämähäkit kuitenkin inhottivat häntä, koko ajan vain enemmän. Hämähäkki täytyisi tappaa. Ginny liiskasi sen kirjeellään, ja joutui hakkaamaan muutaman kerran, jotta eliö kuoli. Kun se oli kuollut, Ginny tarkasteli hämähäkkiä kiinnostuneena. Näytti siltä, että joka puolella sitä oli sen irtonaisia jalkoja. Hämähäkistä oli myös purskahtanut jotain valkoista mönjää.
Oho, mönjää näytti olevan myös turkoosilla kirjepaperilla. No, mitäs tuosta, tuskin Luna edes huomaisi. Jos huomaisi, tämä keksisi varmasti jonkin hyvin mielenkiintoisen selityksen. Lunan mielikuvituksellisista selityksistä ei Ginny ollut koskaan ollut kiinnostunut, mutta hän oli aina, ainakin yleensä, esittänyt olevansa kiinnostunut, koska aidosti välitti Lunasta. Siitä huolimatta, että tyttö oli kummallinen ja tuntui välillä olevan ihan sekopäinen.
Äiti kuului kipuavan portaita ylös. Tulisiko se haastamaan riitaa? Ginny puristi huomaamattaan kätensä nyrkkiin. Samalla ovi lensi auki, sieltä esiin tuli Molly, joka oli jo punainen. Riita tästä seuraisi, ja siitä seuraisi äidin kasvoilla värimuutos punaisesta sinisen kautta vihreäksi. Ginny huokaisi, hän ei halunnut riidellä, mutta tiesi, ettei osaisi olla riitelemättäkään, hän oli niin äkkipikainen.
”JAAHA! Vai sinä vain huokailet heti äitisi nähdessäsi! Mitä kummaa meteliä sinä täällä pidät? Enkö minä saa olla rauhassa edes omassa kodissani?” Ginny ei ymmärtänyt, miksi äiti nykyään tuli noin vain hänen huoneeseensa ja aloitti riidan. Tässä taisi taas olla taustalla jotain muutakin kuin pelkkä pieni metelöinti ja huokaaminen.
”Minä tapoin hämähäkin.”, Ginny totesi. Hän yritti vielä pysyä mahdollisimman rauhallisena.
” Miksi sinä sitten huokasit? Oliko se hämähäkin tappaminen niin voimia kuluttavaa? Et varmasti jaksa tänään tehdä enää mitään muuta, kun olet nyt niin rasittunut”, Molly sanoi, ivallisesti.
”Minä huokasin, koska mietin, etten jaksa riidellä”, Ginny sanoi, ääni jo nousi vähän turhan korkeaksi.
”Sinä et jaksa mitään muutakaan!” Molly huudahti.
”Onko pakko aloittaa taas, minua ei kiinnosta, minä en jaksa riidellä, enkä varsinkaan jostain näin turhasta”, Ginny sanoi. No niin, hän alkaisi taas. Hän ei voinut itselleen mitään.
”Onko minun kanssani keskusteleminen sinusta turhaa?! Sinä olet niin itsekäs, Ginny. Et välitä muista kuin itsestäsi. Minusta varsinkaan et ole kiinnostunut. Et koskaan. Isältäsi kyllä kyselet kuulumisia ja keskustelet hänen kanssaan läpi yön omasta elämästäsi, mutta minulle sinä et koskaan kerro mitään.”
”MIKSI MINÄ KERTOISIN? Minä en ole enää pikkulapsi, kuinka vaikea se on sinun ymmärtää? Tiedän, että olen nuorin lapsi, ja varmasti on vaikeaa päästää irti viimeisestäkin. Mutta sinun pitää pystyä irrottamaan minusta, ja antaa minun elää omaa elämääni! Tämä on minun elämäni, minun ikiomani, ei sinun, ei todellakaan sinun. Minä saan kertoa asiani kenelle tahdon, isälle kerron mielelläni, hän ei koskaan valita tai huuda minulle minun tekemisistäni. Hän kunnioittaa minua, on sopivasti kiinnostunut asioistani, muttei utele. Toisin kuin sinä!” Ginny huusi ja kyyneleet valuivat pitkin hänen poskeaan. Ginnyä ärsytti se, että hän itki, mutta hän ei voinut itselleen mitään. Kyyneleet vain tulivat.
”JA TAAS SINÄ VOLLOTAT?! ETKÖ YMMÄRRÄ, EI ELÄMÄSSÄ PÄRJÄÄ ITKEMÄLLÄ, EIKÄ ILMAN ÄITIÄ!! Etkä sinä ole todellakaan ole mikään aikuinen vielä, olet niin lapsellinen ja itsekeskeinen. Saamaton! Ottaisit mallia Billistä, hän ei koskaan valita kuten sinä, hän on ahkera ja aikaansaava.” Mollyn kasvot olivat jo muuttumassa sinertäviksi hänen lausuessaan tyttärelleen näitä äidillisen kauniita sanoja.
”Minä itken, jos minä tahdon! Sen ei luulisi vaikuttavan kenenkään elämään mitenkään. Minä olen kyllä ahkera, kaikkien muiden mielestä ainakin. Sinä et vain millään voi myöntää sitä.”
”Sinä et ole ahkera koskaan ollut. Lapsenakin vain käskit Ronin kantaa neidille aamiaista vuoteeseen ja kaikkien olisi pitänyt kohdella sinua kuin prinsessaa.”
”Minähän olen prinsessa”, Ginny sanoi. Hän tiesi, että sinikasvoinen äiti ei tuosta lauseesta kauheasti ilahtuisi. Hän ei sanonut sanoja tosissaan. Vaikka toisaalta, Harry kyllä kutsui häntä aina prinsessaksi ja oli luvannut ostaa ekstrakalliin ja kimaltelevan kruunun hänelle ensi viikolla. Oli kivaa omistaa rikas poikaystävä.
” MINÄ EN OLE KASVATTANUT SINUA TUOLLAISEKSI?” Ginny huomasi tuolille istuneen Mollyn sukanpohjissa olevan hämähäkin jalkoja.
”Et niin, minä olen paljon parempi kuin se ihminen, jollaiseksi minua yritit kasvattaa! Onneksi isä kasvatti minut tällaiseksi”, Ginny vastasi ja häpesi sanojaan saman tien. Hänestä oli inhottavaa olla ilkeä äidilleen.
”Tällaisen kiitoksen sitä sitten saa synnyttämisestä ja vuosien vaatettamisesta, ruokkimisesta, pesemisestä ja kuuntelemisesta!”
”Nykyään sinä et minua kuuntele enää koskaan. Et ole oikeasti kiinnostunut asioistani, ja silti tahdot tietää kaiken!” Ginny lateli sanoja suustaan. Mollykin itki jo kyyneleitä vihreille poskilleen. Hän oli myös hetken hiljaa. Ginnyllä oli kuitenkin vielä sanottavaa.
”Sinun on oikeasti opittava päästämään minusta irti! Sinä se tässä olet itsekäs, et ollenkaan pysty ajattelemaan asioita minun näkökulmastani!!”
”Hyvä on, en koskaan enää kysy sinulta yhtään mitään, tee mitä tahdot, minä en välitä.” Molly sanoi ja lähti huoneesta.
Ginny katsoi lattiaa. Ei ollut enää hämähäkki, sen mönjä tai jalat hänen huoneessaan. Hyvä. Häntä suututti ja vihastutti! Riita äidin kanssa oli taas ollut niin turha, typerä ja poukkoileva, aiheesta toiseen. Samankaltainen kuin tuo aamupäiväinen, josta hän oli kirjoittanut Lunalle kirjeeseen. Ginny olisi vain tahtonut, että äiti voisi olla onnellinen hänen puolestaan, jos Ginny oli onnellinen. Äidin pitäisi myös antaa hänen tehdä itse omat virheensä, ja sitten virheen tapahduttua, Ginny toivoi äidin voivan auttaa ja tukea.
Ginny toivoi, että riitely lakkaisi vielä joskus, ja että äiti voisi ymmärtää ja hyväksyä sen, että Ginny oli jo aikuinen ja selviäisi omillaan, tai ainakin Harryn kanssa. Ginny toivoi myös, että heidän suhteensa palaisi edes jotenkin samankaltaiseksi kuin se aiemmin oli ollut. Hän uskoi sen olevan mahdollista, koska heillä oli vielä aina välillä hyviäkin hetkiä.
