TITLE: Kehrääjänkujalla
PAIRING: Harry Potter/Severus Kalkaros
RAITING: K-11
GENGRE(S): Drama, Pre-Slash
WORDS: 1800+
DISCLAIMER: JK Rowling omistaa kaiken.
SUMMARY: Harry tekee sen minkä tilanne vaatii
AN: Kirjoitettu ennen DH:ta, vanha fic joka sattumalta löytyi tietokoneen pimeistä tiedostoista... Ei ole käytetty BETAa.
Harry asteli märällä asfaltilla niin tarmokkaasti, että rapa roiskui hänen ympärillään kuin rikkinäinen suihkulähde. Hän puristi taskussaan olevaa taikasauvaa tiukasti vilkuillessaan kuvottavaa asuinaluetta, sen ränsistyneitä, kolkkoja taloja sekä puutarhoja, jotka näyttivät hoitamattomilta ilman, että siellä olisi mitään hoidettavaa (tällä maaperällä ja ilmanlaadulla ei kasvaisi sitkeinkään risu).
Paikka olisi ollut melkein liiankin täydellinen Kalkaroksen asuinpaikaksi, ellei se olisi ollut lähes kokonaan vain jästien asuttama. Harry kääntyi kadulta pienemmälle kujalle, josta näki harmaan, likaisen joen sekä uuden rivin mitä kamalampia taloja. Poika nyki hupparinsa huppua ylemmäs kaulan suojaksi kylmältä viimalta seisahtuessaan synkän talon eteen, joka ei eronnut millään tavalla sen vieressä olevista.
Hän tunsi itsensä voimattomaksi ja typeräksi jo nyt, seistessään vain Kalkaroksen oven edessä. Palava viha, ylpeys sekä peräksiantamattomuus ei riittänyt peittämään tietäväistä, pientä ääntä, joka kuiski solvaavia sanoja taitamattomuudesta sekä idioottimaisuudesta edes yrittää kaivaa tietoja esiin sellaisesta miehestä kuin Severus Kalkaros. Kuitenkaan Harrylle ei tullut mielenkään luikkia pois paikalta, sillä halu saada tietoa horcruxien olinpaikasta oli niin valtava, että hän oli valmis nöyrtymään jopa Kalkarokselle tarpeen vaatiessa. Kesällä saatujen tietojen vähyys saikin pojan tänne Kehrääjänkujalle, jumalan hylkäämälle seudulle, Severus Kalkaroksen varpaiden juureen.
Harry ei ollut katsonut tarpeelliseksi ilmoittaa tulostansa, vaikkei hän uskonut, että entinen professori olisi edes kotona. Ensinnäkään sulkakynä ei olisi pysynyt hänen kädessänsä, jos kirjeen saajana olisi ollut Dumbledoren murhaaja, ja hän halusi nähdä Kalkaroksen ilmeen tämän huomatessa Harryn saapuneen hänen kotiovensa eteen tietoisena mahdollisesta kuolemasta: molemmat tiesivät, kumpi voittaisi, jos pari ottaisi yhteen.
Tämä oli vaikeampaa, kuin Harry oli ajatellut. Viha turrutti hänen ajatuksensa, pelko koukisti sormet, taikuus hänen sisällään sai vihreät silmät kipinöimään ja jokin tuntematon voima sai varpaat tanssahtelemaan kenkien sisällä hermostuneesti. Harry käveli raskain harppauksin hänen ja talon välillä olevat metrit ja koputti ovea napakasti.
Kesti monta kymmentä sekuntia, kunnes kuului askeleita ja ovi avattiin hitaasti. Poika vetäisi taikasauvan taskustaan oven lennähtäessä sepposen selälleen ja katsoi pitkän sekunnin ajan ällistynyttä Matohäntää silmiin. Refleksi nosti Harryn käden osoittamaan Kuolonsyöjää suoraan silmien väliin, eikä hän ajatellut kahdesti, kun ”Tainnutu!” –loitsu lähti hänen huuliltaan. Peter Piskuilan tömähti maahan kuin hylje, kädet sivuilla, nilkat sojottaen päinvastaisiin suuntiin.
Potter hengitti raskaasti, räpytellen hieman hämmentyneenä silmiään hämärässä huoneessa. Hän nosti katseensa pulskasta rottamaisesta miehestä katsoakseen pientä huonetta. Se oli kuin värisokean miehen pieni kirjasto, jossa käytiin todella harvoin: kaikki kirjat olivat tummaselkäisiä, hyllyt ja huonekalut tummaa puuta, parketti muistutti enemmän harmaata karvamattoa kuin puulattiaa. Vanhat tuolit ja pöytä olivat laitettu ryhmäksi reikäisen sohvan viereen, ja kehno lamppu valaisi huonetta heikosti, jättäen puolet siitä pimeään.
Harry tunsi olevansa aivan väärässä paikassa seistessään oven suussa tyhmänä sauva ojossa ja hänen vihaamansa petturi jalkojensa juuressa tajuttomana. Hän ei pystynyt vain olemaan paikallaan, vaan veti oven voimakkaasti kiinni ja vilkaisi Matohäntää hetken kylmästi ennen kuin potkaisi tätä pari kertaa kovaa kylkiluihin. Askeleet portaissa herätti hänet todellisuuteen. Hän käännähti äkkinäisesti kohti kirjahyllyjen väliin ilmestynyttä aukkoa, jonka suussa Kalkaros seisoi.
Hetki oli ikimuistoinen: hengästynyt Harry tuijotti kalpeana, silmät suurina valtion toiseksi etsityintä rikollista, joka katsoi takaisin epäuskon pilke silmissään, kasvot muuten ärtymyksen ja ylimielisyyden vääristämänä. Tuntui kuin tunti olisi kulunut, kunnes Kalkaros veti olkapäänsä taakse ja nosti suuren nenänsä pystyyn, nyrpistäen sitä.
”Potter. Mikä… odottamaton yllätys”, hän sanoi hitaasti, antaen alentuvan äänensävyn värittää hänen sanojaan. Harry puristi sauvaansa tiukasti kädessään ja hengitti raskaasti nenän kautta: samalla hänelle iskostui mielikuva nuoresta härästä 20 aseellisen miehen edessä, joista jokainen heilutti punaista liinaa. Siltä hänestä myös tuntui. Hänen hermonsa olivat kuin äärimmilleen kiristetyt pultit, ne kivistivät ja raapivat Harryn päätä, saaden hänet ärsyyntymään mistä tahansa eleestä tai sanasta, minkä Kalkaros tekisi.
Toinen ikuisuus meni ohi heidän tuijottaessa toisiaan silmiin. Lopulta Kalkaros oli se, joka taas aloitti keskuselun.
”Saanen kysyä, mitä teet kodissani?” Hän vilkaisi tajutonta Matohäntää välinpitämättömästi toinen kulma koholla.
”Etkä vain tunkeutunut kotiini kutsumatta, vaan pahoinpitelet palvelijoitani. Missä ovat käytöstapasi, poika?” Ivallisuus, joka loisti murhaajan jokaisesta sanasta ja liikkeestä, nostatti Harryssä niin kovan vihan, että taikasauvaa oli vaikeaa pitää kadessä, niin kovaa se tärisi, eikä hänellä riittänyt keskittyminen kuin yhteen asiaan: Kalkarokseen. Murhaaja katseli tyytyväisenä pojan kamppailua oman vihansa kanssa, hyvillään siitä, että juuri hän sai tuollaisen reaktion Valitusta. Kaiken varalta hän kuitenkin sujautti kätensä huomaamattomasti taskuunsa ja otti esiin taikasauvansa, antaen sen kuitenkin vain roikkua käden jatkona hänen kyljellään.
Harry yritti rauhoittaa itsensä, mikä oli hyvin vaikeaa, kun halu satuttaa Kalkarosta oli niin valtava, että hän oli valmis heittämään sauvansa nurkkaan ja mukiloimaan miehen maahan paljain käsin. Hän kuitenkin tyytyi tuijottamaan pölyistä lattiaa ja olemaan välittämättä koko kroppaa vavisuttavista vihan sykäyksistä, joita hän koki aina siirtäessään katseensa Kalkarokseen.
”Tulin puhumaan”, Harry töksäytti tukahtuneella äänellä, tuijottaen yhä lattiaa. Hän pystyi tuntemaan, kuinka ilma värähteli entisen professorin nostaessa kulmaansa epäuskoisesti.
”Puhumaan? Sinä? Minä ku olen saanut sellaisen kuvan, että olet enemmän tekojen kuin sanojen miehiä”, Kalkaros sanoi. Harry nosti katseensa lattiasta kiivastuneena ja tuijotti miestä silmiin.
”Mitä sinä tuolla tarkoitat?” Harry puuskahti. Kalkaros katsoi häntä kuin jälkeenjäänyttä lasta hiekkalaatikolla, joka söi santaa.
”Etkö ymmärrä edes yksinkertaisen lauseen merkitystä?” kuolonsyöjä vastasi. Harry tunsi poskiensa leimahtavan, nyt muustakin kuin vihasta.
Kalkaros liukui tuolille kuin lepakko ja istuutuessaan viittoili Harrya istumaan sohvalle. Hetken epäröityään hän tömähti raskaasta kovalle sohvalle, laskien kätensä (joista toinen puristi edelleen tiukasti taikasauvaa) hänen vierelleen. Kalkaros heilautti sauvaansa laiskasti, saaden pojan hätkähtähtämään säikähtäessään, mutta mies vain leijutti viinipullon ja kaksi pölyistä viinilasia puiselle pöydälle. ”Olisin tarjonnut teetä, ellet olisi tainnuttanut palvelijaani”, hän sanoi ja kaatoi viiniä vain itselleen. Harry katsoi tarkasti Kalkaroksen nielaisevan viinin alas hänen kurkustaan, ennen kuin uskalsi kaataa itselleen juomaa. Hän joi sen suurin kulauksin nopeasti, toivoen alkoholin rentouttavan vaikutuksen alkavan pian.
Kuolonsyöjä laski puoliksi tyhjän viinilasin pöydälle ja katsoi Harrya pistävällä, epämiellyttävällä katseellaan, joka muuttui pian tyytyväisen tietäväiseksi, kuin Kalkaros tietäisi mitä poika ajatteli. ’Niinhän hän tietääkin’, hän ajatteli ja kirosi oman tyhmyytensä. Kalkaros ja hänen hemmetin okklumeuksensa. Harry käänsi päänsä aivan vastakkaiseen suuntaan, mukamas kaivellen taskujaan.
Hiljaisuus jatkui tovin.
”Sano asiasi”, Kalkaros vaati tasapaksulla, tympääntyneellä äänellä ja rummutti pitkillä sormillaan pöydän sileää, mutta pölystä tahmaista pintaa. Potter laski molemmat kädet syliinsä ja katsoi murhaajaa silmät viiruiksi kaventuneina.
”Haluan, että kerrot missä loput horcruxit ovat.” Tasainen rummutus lakkasi, pari rasvaista suortuvaa valui hieman hämmästyksestä suurentuneuden silmien eteen. Kalkaros jäätyi hetkeksi paikalleen kuin jästipatsas, kasvoilla ilme jonka pystyi luokittelemaan inhimilliseksi tunteeksi: hämmästykseksi ja… peloksi?
Ensijärkytyksen jälkeen hän rentoutui, otti toisen kulauksen viinistään, miettien juuri saamaansa tietoa. Hän tiesi Dumbledoren ja pojan välisistä tapaamisista, mutta hänellä ei ollut hajuakaan niiden sisällöstä. Edesmennyt rehtori ei ollut myöskään koskaan ilmoittanut epäilleensä Pimeyden lordin jakaneen sielunsa moneen osaan. Eikö hän sittenkään ollut luottanut Severukseen 100 %:sesti? Jos ei, oliko vanha mies laittanut jotain sivuun hänen varalleen? Vai luottiko hän oikeasti tähän äkkipikaiseen, taitotasoltaan keskiluokkaan kuuluvaan teinipoikaan niin sokeasti, että uskoutui vain hänelle?
Harry antoi Kalkaroksen miettiä hetken ennen kuin töksäytti:
”No? Missä ne ovat?” Poika tiesi jo ennen kuin Kalkaros siirsi katseensa häneen, minkälainen se tulisi olemaan. Potter terästäytyi ivalle.
”Tyhmä poika!” entinen professori huusi ja puristi kätensä nyrkkiin.
”Kuinka tyhmä ihminen voi olla? Miksi sinä tulet tänne ilmoittamaan tietäväsi horcruxeista? Nyt tieto saavuttaa Lordin, hän voi piilottaa palasensa uusiin paikkoihin, tai ottaa ne lähellensä, ettei kukaan pääse niihin käsiksi! Ja hän voi vaan tappaa ne, jotka tietävät hänen horcruxeistaan, niin tieto hänen sielun palasistaan vaipuu ikuisiksi ajoiksi mullan alle, ja hän pysyy ’kuolemattomana’! Olet idiootti, Potter!”
Harryn suu avautui yhä isommaksi mitä enemmän Kalkaros mesosi. Jos hän jotain reaktiota odotti, se ei todellakaan ollut tämä. Hän tuijotti miestä kuin sätkivää kalaa preerialla. Miksi ihmeessä ex-professori sätti häntä kuin vihaisena siitä, että poika oli vähentänyt Valon mahdollisuuksia voittoon? Kalkaros hengitti raskaasti suuren nenänsä kautta rahisten, uhkaavana kulmat kurtussa. Vaistomaisesti Harry hilautui hieman taaemmas sohvalla, puristaen sauvaansa vieläkin kovempaa.
Nämä Kalkarokselta huolestuneen sävyn omaavat sanat saivat Harryn sisukset lämpenemään kummasti. Tunne oli niin outo ja väärä, että hän säikähti omia ajatuksiaan niin paljon, sytyttäen lievässä paniikissaan pöydällä olevan viinipullon vahingossa tuleen. Hänen onnekseen se ei ollut viintä vahvempaa, neste ei leimahtanut liekkeihin, mutta lasin sirpaleet lensivät ympäri huonetta kun pullo räjähti laimeasti, yksi jopa osuen Harrya kasvoihin. Sirpaleen kilahdettua pirteästi hänen linssiään vasten ja saatua hänen sätkähtämään, poika ajatteli hämmentyneenä, että hän olisi luultavammin sokaistunut ilman lasejaan. Hän sipaisi niiden sankaa hellästi ja vilkaisi Kalkarosta hermostuneena.
Tämä sohaisi taikomansa suojakilven pois tieltään ja nousi pystyyn hätkähdyttävän nopeasti. Hän puhkui raivoa, hampaat irvessä ja mustat silmät pullistuen kuopissaan, seisten yhä istuvan Harryn edessä kuin irvokas, murhanhimoinen gargoili. ”Mitä helvettiä sinä teet? Haluatko minun vievän sinut Pimeyden lordin tapettavaksi?” Kalkaros mylvi raivoissaan. Harry oli lähes onnellinen miehen raivosta: oli paljon helpompaa vihata rumaa, uhkaavaa murhaajaa kuin viiniä tarjoilevaa, jopa huolestunutta taikajuomien maisteria.
Harry nousi myös ylös ja iski molemmat nyrkkinsä pöytään, saaden taikasauvan kipinöimään vihaisia, punaisia tähtiä.
”Pelkkä sinun katseleminen saa minut räjäyttelemään pulloja”, hän sihisi, tahtoen miehen loukkaantuvan. Kalkaros kuitenkin laski omat kämmenensä myös pöydälle, saattaen kasvonsa 20 sentin päähän Harryn omista. ”Kuka arvasi Kultapojun kiihkon olevan niin intohimoista, että pullotkin hajoilevat kun lämpimät ajatukset entisestä opettajasta hiipivät mieleen”, Kalkaros kuiskasi hiljaa, vääntäen kasvonsa niin omahyväiseen, voitokkaaseen ja rumaan ilmeseen, että enempiä ajattelematta Harry löi häntä nyrkillä poskiluun korkeimpaan kohtaan. Isku tuntui hänen omissa rystysissään niin kovaa, että hän pystyi vain kuvittelemaan miltä tälli tuntui Kalkaroksen poskessa. Hän horjahti taaksepäin, kolauttaen polvitaipeensa tuolin reunaan ja lysähti sille istumaan, pidellen kasvojaan irvistellen kivusta. Ja ellei Harryn lasit taittaneen valoa, pari kivun kyyneltäkin valui pitkin kuolonsyöjän poskea. Harry meinasi sanoa jotain ivallista, mutta jokin sai hänet pysymään hiljaisena. Ehkä se oli aivan uusi katse Kalkaroksen silmissä.
Hänen laskiessa kätensä syliin paljastuivat Harryn tekemä nyrkin jälki, jonka poika laittoi tyytyväisenä merkille. Luultavammin miehen silmä mustuisi, ellei hän hoitaisi sitä millään tavalla. Kummallinen levollisuus laskeutui Harryyn hänen katsellessaan Kalkarosta ja tämän vetisiä silmiä.
Dumbledoren murhaaja katsoi häneen katseella, joka oli kerrankin niin tunteiden kyllästämä, että sitä oli vaikea kuvailla. Päälimmäisenä loisti kuitenkin viha, vaikka vetisyys sai silmät näyttämään tietyissä kulmissa lähes liikuttuneilta. He katsoivat toisiaan pitkään, yllättävän rauhallisina, kuin Harry olisi tehnyt vain mitä hänen tulikin tehdä ja Kalkaros puolsi sitä.
”Sinä et pärjää Pimeyden lordia vastaan pelkillä nyrkeillä”, Kalkaros sanoi hiljaisevalla ja tärisevällä äänellä, joka viimeisenä olisi ollut itkuinen. Hänen äänensä muistutti lähinnä äitiä, joka tilanteen pakosta lähetti poikansa sotimaan tärkeän asian puolesta. Viimeisen kerran Harry katsoi häneen oudosti, kunnes nousi sohvalta ja käveli sen taakse. Hän tunsi huoneen taikuuden vähenevän roimasti: Kalkaros poisti ilmiintymistä estävät suojataijat.
Potter ei enää muistanut horcruxeja, vaan halusi livistää paikalta niin pian kuin mahdollista. Outo, mutta samalla tuttu tunne poltteli hänet vatsassaan, hermostuttaen hänet perin pohjin. Hän rutisti sohvan selkänojaa rystyset valkoisina, pysyi paikallaan, muttei uskaltanut katsoa Kalkarosta. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen mies murisi aivan eri äänellä kuin aiemmin:
”Voit ilmiintyä matkoihisi.” Harry ei liikahtanutkaan, muttei vieläkään kehdannut katsoa miestä suoraan silmiin. Kuului kaavun kahinaa, Kalkaros liikehti levottomasti tuolissaan, ja Harry jo pelkäsi että tämä syöksyisi hänen kimppuunsa tai kiroaisi hänet, mutta kuolonsyöjä vain osoitti omia kasvojaan taukasauvallaan. Pieni mustelma ja alkava turvotus hävisi hetkessä. Harry katseli lumoutuneena entisen opettajansa rumia kasvoja.
”Mene. Jo”, Kalkaros vaati hiljaisella, mutta kantavalla äänellä. Harry hetken tamppasi paikoillaan, kunnes heleän poksauksen saattelemana kaikkoontui Kalkaroksen kotoa. Mies tuijotti kattoa katkerana usean minuutin.
Harry ilmiintyi kauas Tylyahosta ja laahusti hitaasti kohti Tylypahkaa. Potkaistessaan yhtä mustaa, kuraista kiveä, joka muistutti kummasti Severus Kalkarosta, hän toivoi vilpittömästi miehen selviytyvän sodasta.
