Nimi: Tee tuoksui makealta sitruunalta
Kirjoittaja: Fimzy
Tyylilaji: Angst ja romance ainakin. Draama.
Paritus: Itse kirjoitin tämän pohjalta Draco/Pansy, Pansy/Blaise, mutta tähän käy muitakin, jos vain tahtoo ajatella niin.
Ikäraja: K-11
Tiivistelmä: Istuin yhä paikallani, pöydälle levinnyt jäähtynyt juoma edessäni. Tee tuoksui makealta sitruunalta, johon sekoittui suolaisia kyyneleitä. Vastuunvapaus: Kaikki mikä on Rowlingin, on hänen.
Beta: Ei ole.
A/N: Tämä liittyy oneshottiini Vuorovesi, sekä tulevaan, pidempään tarinaani Kirje kotoa. Enemmän tuohon jälkimmäiseen tarinaan. Tapahtuma-aikana on noin kaksi vuotta viimeisen kirjan tapahtumien jälkeen ja ei, en ole kirjoittanut tätä ottaen huomioon kirjan tapahtumia. Tämä on ollut jo piktään valmiina, mutta en ole viitsinyt laittaa tätä tänne. Ja harvoin kirjoitan Potter- aiheisia ficcejä, joten kommentit ovat enemmänkin kuin tervetulleita.
Niin ja mietin pitkään, tuleeko tämä tälle alueelle vaiko sitten Komeroon portaiden alle ja päädyin lopulta tänne. Saa siirtää, jos on toisin.
Tee tuoksui makealta sitruunaltaHän jätti jälkeensä leivänmuruja, sekä lattialle tipahtaneen teepussin.
Istuin yhä paikallani, pöydälle levinnyt jäähtynyt juoma edessäni. En halunnut muistaa, heittikö hän minua kukin koristetulla teemukillaan, vai tippuiko se hänen otteestaan. En halunnut muistaa, kuka vei hänet minulta. En halunnut, enkä voinut. Jäseniäni pakotti ja tunsin ohimoissani kipua, mutten pystynyt liikahtamaankaan.
Tee tuoksui makealta sitruunalta, johon sekoittui suolaisia kyyneleitä.
~
En muistanut, kuinka nopeat ja lyhyet hänen askeleensa olivat, kun juoksin hänen peräänsä kapealla kujalla. Kun tarrauduin hänen käsivarteensa ja tervehdin hengästyneenä, oli hänen ilmeensä eksynyt ja säikähtänyt.
”Sinä?” hän kiljaisi minut tunnistettuaan ja sai kasvoilleen hymyntapaisen.
Nyökäytin päätäni. Hänen ennen pyöreät kasvonsa olivat riutuneet. Sodan jättämät jäljet, ajattelin ja hymähdin. Mutta hänestä oli tullut aikuinen.
”Siitä on.. aikaa”, hän sanoi hiljaisena.
Puhuimme niitä näitä kouluvuosista, vanhemmista, elämästä, mutta kaikki viittasi menneisyyteen, yhteiseen aikaamme, kun olimme vielä lapsia. Hän oli kasvanut sen ajan ohi, mutta itse en ollut laskenut irti.
”Haluaisitko teetä?” kysyin yllättäen ja hän painoi katseensa katukiveykseen.
Astuimme pimeän kartanoni eteiseen. Syksyinen sade oli kastellut hiuksemme, vaatteemme ja kenkämme. Otin hänen takkinsa ja ripustin sen tummapuiseen naulakkoon. Hän katsoi vaivaantuneena ympärilleen uskaltamatta liikkua. Hymyilin hänelle varovasti, epävarmana kaikesta, mutten saanut vastaukseksi muuta kuin sen saman pienen hymyntapaisen.
”Peremmälle vain”, kehotin.
Sanani kaikuivat välillämme, kunnes hän uskaltautui astumaan kohti eteiskäytävää, jonne napsautin valot katkaisijasta. Kuulin, kuinka hän hengähti huomatessaan kartanon olevan yhä entisen veroinen. Suuret peilit heijastivat hänen kuvajaisensa ja hain hänen katsettaan peilikuvasta sitä kuitenkaan löytämättä. Tunsin, kuinka hän tarkkaili entistä kapeampia kasvonpiirteitäni, joihin oli tullut aikuisen miehen särmää, mutta kun käänsin katseeni häneen, oli hän painanut omansa takaisin alas.
”Niin, teetä”, mumisin itsekseni ja hän seurasi minua pitkin sokkeloisilta vaikuttavia käytäviä suureen ruokasaliin ja sieltä tummapuiseen keittiöön. Laitoin veden kiehumaan ja käännyin hänen puoleensa. Vesipisarat tipahtelivat hänen hiuksistaan kapeille, kulmikkaille hartioille. Kysyin, oliko hänen kylmä, mutta hän vain pyöritti pienesti päätään. Vasta silloin huoneen lämpimässä valossa huomasin, kuinka sairaan ja laihtuneen näköinen hän olikaan.
Etsin keittiön kaapeista meille syötävää ja huokasin, kun tarjoiluni jäi vaaleaan leipään, sekä muutamiin kuivuneisiin leivoksiin.
Istahdin pienen keittiönpöydän ääreen ja katsoin häntä odottavasti.
”Ota vain, mitä haluat.”
Hän katsahti minua ja asteli varovaisin askelein tiskipöydälle. Olin etsinyt häntä varten sitruunateetä ja hän huomasi kohteliaan eleeni. Hän tipautti hihallaan useita teepusseja lattialle, joista hän osan noukki ylös katsoen minua pahoittelevasti.
”Anteeksi, olen hieman väsynyt”, hän sanoi kädet hermostuksesta täristen ja kuulin hänen äänessään sitä samaa kovuutta, jonka olin kuullut jo ensitapaamisellamme.
Kun hän istahti minua vastapäätä, en voinut olla katsomatta arvioivasti hänen olemustaan. Tiesin hänellä olevan nälkä, muttei hän ollut koskenutkaan tarjoamiini leivoksiin. Kun kohotin katseeni hänen silmiinsä, hän vastasi siihen haastavasti, kuin odottaen minun sanovan jotain.
Käänsin katseeni ensimmäisenä. En pystynyt lyömään alas hänen arvokkuuttaan.
”Menetin kaiken omaisuuteni. Jouduin maksamaan korvauksia ties keille. Minulla ei ole enää mitään”, hän sanoi vastaten esittämättömään kysymykseeni, jonka hän luki kasvoiltani, eleistäni ja jokaisesta ilmeestäni.
Katseeni osui hänen nimettömässään olevaan kultaiseen sormukseen. Suljin silmäni ja avatessani ne, hän hymyili vaisusti.
”Mitä sinä menetit?”
Katsoin merkitsevästi ympärilleni ja hän painoi katseensa.
”Kaiken.”
Välillemme laskeutui hiljaisuus, joka oli hänen osaltaan yllättynyt. Hän yritti istua rauhallisesti, mutta tiesin, että hänen rintalastansa alla vaihtui rytmi ja kalpeita poskipäitä koristi hento puna.
”Sinulla on sormus”, viittasin puheenaihetta vaihtaen ja nyökäytin päätäni hänen vasenta kättään kohti.
”Niin. Menin naimisiin. Muistathan kouluajoiltamme Blaisen?” hän sanoi varovasti, yrittäen näyttää iloiselta, tuoreelta vaimolta.
Hymyilin ja nyökäytin päätäni ja tunsin vihan kuohahtavan sisälläni. Hän katsoi minuun pitkään, tutki silmieni ilmettä, etsien elettä, tai pienintäkin turhautuneisuuden vivahdetta minusta, mutta minä vain hymyilin kohteliaasti, kuin anteeksi pyytäen.
”Zabini oli.. niin, hän taitaa olla onnellinen.”
Hän naurahti hermostuneena yrittäen saada itseensä selvää vakuuttavuutta, mutta huomasin jo hartioiden asennosta, ettei hän tiennyt.
”Meillä on vaikeuksia. Joudumme asumaan melko köyhästi, meitä syytettiin kaikesta. En ymmärrä, miten sinä olet saanut tämän paikan pysymään tällaisena.”
Hymähdin ja laskin katseeni. Emme olleet koskeneetkaan teehemme, mutta huomasin hänen välillä nakertavan vaivaantuneen oloisena leipäänsä.
”Kerro minulle, mitä sinä muka menetit? Sinulla on kaikki. Ehkä palvelijat puuttuvat, mutta..”
Keskeytin hänet katseella, joka olisi saanut useat muutkin hiljenemään. Näytin silmilläni, mitä ajattelin, mitä olin menettänyt, mitä olin tehnyt väärin ja mitä jättänyt tekemättä.
”Kaiken. Minä menetin kaiken”, sanoin hiljaa, hitaasti, kuin sanoja maistellen.
Katsoin hänen vasenta kättään, jolla hän oli nostamassa kukilla koristeltua teemukiaan kohti rohtuneita huulia, kunnes siirsin katseeni hänen silmiinsä, kasvonsa piirteisiin ja tummiin hiuksiin.
Kaiken.Kuului kolahdus. Makeantuoksuinen sitruunatee valui pitkin tummapuista pöytääni, kun hän nousi seisomaan raivonkyyneleet silmissään. Hän huusi, raivosi, mutten kuullut, mitä hän sanoi. Istuin paikallani yrittäen päättää, kuuntelisinko järkeäni, vaiko sitä pientä ääntä, joka sai sydämeni hakkaamaan tietään ulos rintani alta. Tuoli kaatui lattialle hänen rynnätessään pois. Pois minun luotani, pois muistojen luota, jotka olivat liian kaukaisia, liian kipeitä muisteltaviksi.
Pois, pois, pois, kauas pois, koskaan palaamatta.
Tee tuoksui makealta sitruunalta. Päähäni koski kaikki se ajattelu, kaikki ne muistot, jotka vain häneen katsominen sai hereille. Tuolini kolahti lattialle rynnätessäni hänen peräänsä viilenevään iltaan. Pääni tyhjeni ajatuksista, nimistä ja teoista. En tiennyt, mitä tekisin, jotta saisin sen kaiken itselleni.
Hän ei juossut. Hän käveli raivokkaasti katse luotuna kohti tummenevia pilviä, jotka olivat värjäytyneet punertaviksi auringon viimeisistä säteistä.
”Odota!”
Hän säpsähti, mutta jatkoi päättäväisenä matkaansa. Pysähdyin hengästyneenä. En ymmärtänyt, miten hän oli niin nopea.
”Odota, minä pyydän, odota.”
Minä anelin. Minä, ihminen, jota kukaan ei koskaan ollut nähnyt niin heikkona. Tai ainakaan ne ihmiset eivät enää olleet elävien kirjoissa. Ja hän pysähtyi. Hän kääntyi empien ympäri ja katsoi minua hermostuneena, pelosta ja kylmästä täristen. Ulkona tuoksui sateelta, aurinko oli painumassa taivaanrannan taakse. Ja minä seisoin kahdenkymmenen metrin päässä rakastamastani naisesta uskaltamatta liikkua, uskaltamatta tehdä elettäkään. Tuskin edes enää hengitin.
”Mitä sinä voisit muka luvata minulle? Mitä uutta voisit sanoa? Hän lupasi minulle miltei jopa kuun taivaalta, lupasi rakastaa aina, ikuisesti, tapahtuipa mitä tahansa. Mitä sinulla on muka annettavana minulle?”
Olin hiljaa ja katsoin häntä. Huomaamatta välimatkamme alkoi kuroutua umpeen varovaisin, hapuilevin, toista etsivin askelein.
”En voi.. luvata sinulle mitään. En voi luvata asioita, mitä olet jo kuullut. En voi luvata täydellisesti itseänikään.”
Hän katsoi minua arvioivasti, arastellen ja kosketusta karttaen.
”Mutta voin luvata itseni sinulle edes hetkeksi, siihen asti, että olemme molemmat saaneet tarpeeksemme ja tahdomme luovuttaa.”
Hän ei kääntänyt katsettaan, astui vain lähemmäs ja hengähti. Hän pelkäsi minun katoavan hetkenä minä hyvänsä, tai purskahtavan ilkikuriseen nauruun silmät tyytyväisinä tuikkien, mutta minä olin tosissani ja painoin katseeni alas hänen eksyneisiin silmiinsä.
”Olen tosissani ja sinä tiedät sen.”
Hän hengähti uudestaan, tällä kertaa vasten huuliani, joita poltteli ikävästi. Nenänpäämme koskettivat toisiaan. Emme hymyilleet, emmekä tehneet elettäkään kuroaksemme umpeen sitä pientä välimatkaa huuliemme välillä. Hän painoi otsansa omaani vasten ja pureskeli vaivaantuneena alahuultaan.
”Hän odottaa minua jo.”
”Antaa hänen odottaa”, vastasin käheästi ja hän hymähti tyytyen tuohon olemattomaan tekosyyhyn.
Hengitimme varoen. Uskaltauduin sulkemaan hetkeksi silmäni ja kuuntelin hänen sydämensä sykettä, joka yhtäkkiä tiheni. Tunsin hänen kohoavan varpailleen. Tunsin, kuinka hän hapuillen etsi huuliani, mutta käänsikin päänsä ja painoi huulensa poskelleni antaen surumielisen hymyn kohota kasvoilleen.
”Tämä on väärin.”
”Emme tehneet mitään”, sanoin ja äänestäni kuulsi pettymys.
”Jo pelkkä ajatus saattaa olla petos.”
Hymähdin hänen sanoilleen, mutten vastannut mitään. Kohotin varovasti käteni silittääkseni hänen hiuksiaan, mutta muutin mieleni. Tiesin, ettei hän halunnut minun koskevan häneen liikaa.
”Kadutko sinä päätöksiä, joita teit?”
Kohotin kysyvästi kulmakarvojani hänen esittämälleen kysymykselle, kunnes huokaisin syvään.
”Kadun. Olin naiivi ja menetin sinut.”
”Olit pelkuri, niin kuin minäkin.”
”Pelkäätkö vielä?”
Hän naurahti heleästi, ääni väristen kysymykselleni.
”Pelkään, enemmän kuin koskaan.”
Hyväilin kädelläni hänen poskeaan ja hän sulki silmänsä hengittäen katkonaisesti.
”Minun täytyy mennä.”
Annoin käsieni valua alas ja painoin katseeni.
”Olen pahoillani”, sanoin hiljaa.
Hän hymyili minulle surumielisesti.
”Näemmekö me enää?” kysyin pitkään jatkuneen hiljaisuuden jälkeen.
Tiesimme vastauksen jo ennen kuin se pakeni hänen huuliltaan. Sydämemme jättivät yhden lyönnin välistä, huulemme hipaisivat toisiaan varoen, polttavasti, kunnes erkanimme.
Yö kietoi hänet piiloon uteliaiden katseilta. Hän poistui elämästäni lopullisesti jättäen jälkeensä tahran tummapuiselle pöydälleni. Nostin kaatuneet tuolit lattialta ja istahdin raskaasti huokaisten. En halunnut enää muistaa mitään, tahdoin unohtaa kaiken. Kauneus tuotti kipua ja muistot toivat pelkkää polttavaa, kytevää tuskaa. Miksi siis pitää niistä kiinni? Miksi odottaa jotain, mitä ei tulisi koskaan tapahtumaan?
Tee kuivui pöydälleni jättäen jälkeensä tukahtuneen muiston makean sitruunan tuoksusta, josta en lopultakaan osannut laskea irti.
