Nimi: Joskus olemme sokeita
Kirjoittaja: Minä, Mustalupiini
Fandom: Poliisikoira Rex (kausi 3 ja nelosen alku, kun Moser ja Böck ovat kuvioissa)
Tyylilaji: Draama
Paritus: Richard Moser/Christian Böck
Ikäraja: S
Yhteenveto: Joskus se, mikä on ihan nenämme edessä, on kaikkein vaikeinta nähdä.
Vastuuvapaus: Kaikki mikä siltä näyttää on Poliisikoira Rexin tekijöiden, enkä minä hyödy tästä rahallisesti.
KK: Richard Moser on yksi ihanimmista ikinä, ja sarja tasan pursuaa vihjailuja Moser/Böckiin, joten en millään voinut olla kirjoittamatta.
Kaikenlaista palautetta arvostetaan paljon! :)
Joskus olemme sokeita
”Olemme sitten taas ihan kahden”, Richard Moser sanoi huokaisten koiralleen kuultuaan juuri, että hänen naisystävänsä Sonja oli löytänyt Amerikasta toisen, ja aikoi jäädä sinne vielä tutkimustensa loppumisen jälkeen. Rex haukahti ja lähti häntä heiluen kohti olohuonetta.
Richard huokaisi uudelleen, haukotteli sitten ja nousi ylös vaikka olisi mieluiten vain kaatunut sänkyyn.
Hän laahusti kylpyhuoneeseen ja valeli kasvoilleen kylmää vettä. Miehen nojaillessa lavuaariin Rex ilmestyi hänen vierelleen kehystetty valokuva suussaan. Richard otti kuvan koiraltaan ja katsoi sitä. Se oli otettu kesällä, hän ja hänen työkumppaninsa Christian Böck ja Peter Höllerer hymyilivät kameralle.
”Aivan, ja onhan meillä Max myös, olet oikeassa, mutta he eivät nuku täällä”, mies hymähti. Sitten hän katsoi kuvaa uudelleen. Böckin kirkkaansiniset silmät toivat etäisesti hänen mieleensä heidän käyttämänsä siniset hätävalot. Ja siinä paha missä mainitaan – puhelimen pirinä keskeytti miehen mietteet, eikä soittaja voisi olla kukaan muu kuin Böck, ei tähän aikaan aamusta.
”Huomenta. Selvä on, me tulemme”, mies sanoi luuriin, kuivasi kasvonsa, pukeutui ja seurasi Rexiä autolle. Hän ajoi paikkaan jonne Böck oli käskenyt heidän tulla, ja perille päästyään nousi autosta. Sitten sumu tuli, aivan yllättäen. Leon puhe kuolinajasta ja -tavasta, laboratoriolaisten hälinä, kirkkaat valot, kaikki vain hämärtyi yhtäkkiä.
”Richard hei! Oletko ihan hereillä?” Böck kysyi huolissaan.
”Toki, Christian. En vain ole syönyt makkarasämpylää ainakaan kahteenkymmeneenneljään tuntiin, sitä tämä on”, hän kuittasi, mutta vain lisäsi Böckin epäilyksiä siitä, että kaikki ei ollut ihan kunnossa. Richard kun kutsui häntä etunimeltä äärimmäisen harvoin.
~
Böck jaksoi katsella hajamielistä Richardia iltaan asti. Sitten hän hermostui, istui pomonsa pöydälle ja nappasi tämän kädestä kynän jota mies oli jo melko pitkään pyöritellyt.
”Richard, mikä on?” Böck kysyi suoraan. Richard oli itsekin monet kerrat sanonut häntä varsin suorasukaiseksi, eikä hän jaksanut alkaa kierrellä.
”Väsyttää”, toinen mies vastasi vian, vetäen sormiaan mustien hiuksiensa läpi.
”Tuota väsymystä ei kyllä nukkuminen paranna, sen takaan. Mikset voi kertoa suoraan?” Böck kysyi tiukemmin. Rex urahti ja hyppäsi makuupaikaltaan, tassutellen isäntänsä luokse ja laskien päänsä tämän polvelle.
”Äh. Sonja vain ilmoitti jäävänsä Amerikkaan jonkun toisen miehen tähden, ehkä siksi ajauduin tähän sumuun”, Richard tokaisi.
”Naiset”, Böck sanoi myötätuntoisesti. ”Mutta sinun on nyt kuitenkin ryhdistäydyttävä, eihän enää yhtäkään murhaa saada selvitetyksi jos murhaosaston johtajasta tulee tuollainen mörkö”, hän jatkoi.
”Hyvä on, Christian. Lähdetään nukkumaan”, Richard myöntyi ja miehet nousivat ylös.
”Pärjäätkö sinä?” Christian kysyi vielä ulkona.
”Kyllä kyllä, ja onhan minulla Rex jos jotain vaikka sattuisi”, Richard vakuutti ja miehet toivottivat hyvät yöt lähtien sitten omiin suuntiinsa.
~
Seuraavana päivänä Richard käyttäytyi taas normaalisti. Samoin sitä seuraavana ja sitä seuraavana, kuten lopulta koko kuluvan viikon. Silti hän tunsi olonsa yksinäiseksi, kun tiesi, ettei enää koskaan heräisi Sonja vierellään.
Eräänä myöhään venyneenä iltana Rex toi hänelle taas sen saman valokuvan.
”Niin Rex, meillä on ystäviä, mutta se ei aina riitä”, Richard sanoi ja rapsutti koiraa. Rex haukahti ja laski tassunsa lattialla olevan kuvan päälle peittäen siitä Richardin ja Peterin kasvot. Sitten se katsoi Richardia ja haukkui lisää.
”Böck, niinkö?” Richard nauroi. ”Siinäpä vasta -”, hän jatkoi, mutta pysähtyi kesken lauseen. Naurettava ajatus, vai sittenkin jotain ihan muuta?
”Rex, tuo puhelin! Puhelin!” Hän huudahti kuin olisi tehnyt maailmanhistorian suurimman keksinnön ja hänen ajatuksensa vilistivät pitkin ennen tutkimattomia ratoja. Saksanpaimenkoira haukahti taas ja juoksi noutamaan haluttua mustaa kapulaa.
Richard etsi puhelimen muistista Böckin numeron ja odotellessaan toisen vastaavan, hengitti hitaasti rauhoittuakseen.
”Hemmetti, Richard”, kuului käheä ääni Böckin lopultakin vastatessa.
”Iltaa vain, Christian”, Richard sanoi iloisesti. ”Sinä kun olet suorasukaisin tuntemani ihminen, niin kysyn tätä sinulta. Jos sinun pitäisi kertoa alaisellesi, että olet erittäin kiinnostunut hänestä töiden ulkopuolisella tasolla, niin miten tekisit sen ilman turhia kiertelyitä?” Hän jatkoi, aiheuttaen hiljaisuuden.
”Tarkoitatko sinä minua vai Höllereriä?” Böck kysyi hitaasti pitkän hetken kuluttua.
”Minä luulin, että sinä tunnet minut, Christian.”
”Ah. Tuota... No, en minä sitä ainakaan noin olisi tehnyt, se on varmaa. Mutta... Voisitko vielä kerrata tämän keskustelun?”
”Minä pidän sinusta, Christian. Riittääkö?”
”Tuota... Voimmeko jatkaa aiheesta aamulla?”
”Miten haluat. Öitä, Christian”, Richard nauroi ja sulki puhelimen.
~
Auringonvalo. Voi hitto, miksi verhot ovat auki? Richard mietti ärsyyntyneenä, mutta ei viitsinyt kääntää kylkeä kun tiesi, ettei saisi enää unta näin valoisassa huoneessa. Sitten hän haistoi kahvin. Ellei Rex ollut oppinut käyttämään kahvinkeitintä sitten viime näkemän... Mies nousi, veti housut jalkaansa ja otti varmuuden vuoksi aseensa mukaan, vaikka epäili, etteivät rikolliset keittäisi kahvia hänen talossaan. Ja Rex olisi kyllä tehnyt jotain jos talossa olisi ollut sinne kuulumattomia ihmisiä, mutta eihän koskaan voinut olla liian varma.
”Huomenta”, Böck kajautti keittiöstä kuullessaan lattialautojen natinan.
”Böck. Mitä tämä nyt on? Minun keittiössäni, ei kai kello ole edes vielä kuuttakaan?” Richard ihmetteli aivan ymmällään.
”Meidän piti jatkaa aiheesta aamulla, ja kun sinun 'iltasi' kerran on kello yksi yöllä, niin on aivan kohtuullista, että minun 'aamuni' on auringon jo alkaessa nousta”, Böck vastasi tiskipöydän ääreltä samalla kun kaatoi kahvia kahteen mukiin.
”Ahaa. No, jatkammeko siis?” Richard kysyi ja istui pöydän ääreen. Böck ojensi toisen mukeista hänelle ja nyökkäsi.
”Rex on sitten ulkona, se jäi sinne kun minä tulin sisään”, Christian sanoi ja kaatoi maitoa kahviinsa.
”Siellä olkoon, se ei nyt kuulu tähän aiheeseen”, Richard sanoi, malttamattomana jatkamaan yöllistä keskustelua, sillä Christian ei vaikuttanut ainakaan tyrmäävän hänen tunnustustaan täysin. ”Tai no, kyllä se tavallaan kuuluu, sillä se avasi silmäni, mutta...”
”Okei, hidasta vauhtia, Richard. Emme ole enää kilparadalla kaasuttamassa toisiamme vastaan”, Christian sanoi viitaten aikoihin jolloin he olivat tutustuneet. ”Sinä siis soitit minulle viime yönä, ja minä ymmärsin siitä, että...”
”Että minun silmäni ovat auenneet näkemään toisella tavalla. Että minä olen oikeastaan onnellinen, että Sonja jää Amerikkaan. Että minulla on hyvin vahvoja, työn ulkopuolisia tunteita alaistani kohtaan”, Moser keskeytti.
”No... Niin kai. Ja kun...” Christianin tunnettu suorasukaisuus oli tiessään. Richard laski kahvimukinsa pöydälle, ja kolaus sai toisen miehen hätkähtämään. Tämä kohotti katseensa. ”Minä olen ajatellut sinua sillä tavalla lähes siitä asti, kun tapasimme.”
”Voi taivas, on se hyvä, ettei Rex ole niin sokea kuin minä”, Moser naurahti.
”Siis miten Rex nyt sitten on 'avannut sinun silmäsi'?” Christian ei ymmärtänyt toisen jatkuvia viittauksia Rexiin.
”Istuin viime yönä tuossa sängyllä mietiskelemässä, ja Rex toi minulle jo toisen kerran näytille sen viime kesäisen valokuvan sinusta, Peteristä ja minusta. Minä tokaisin jotain siitä, miten meillä on ystäviä ja hyvä niin, mutta se ei kuitenkaan ole sama asia... Silloin se peitti tassullaan Peterin ja minut, ja minä... Kai minä silloin avasin silmäni kunnolla”, Richard selitti.
”Rex? En kyllä uskoisi ellet se olisi sinä joka kertoo...” Christian ihmetteli.
”Älä nyt, Rex pitää sinusta. Se nauttii kun saa leikkiä jonkun kanssa”, Richard kiusoitteli
”Niinpä niin, leikkiä... Leikistä puheenollen...” Christian sitoi katseensa Richardin silmiin. Tunnustukset oli tehty ja Rex oli ulkona. Kahvikupit hylättiin pöydälle ja miehet nousivat seisomaan. He tunsivat toisensa työn puolesta jo erittäin hyvin, yhdessähän he tekivät kaiken olivatpa sitten toimistolla tai kenttätyössä ja olihan sitä tullut grillattua yhdessä ja sen sellaista, mutta toisen lähestyminen tässä tilanteessa...
”Työpaikkaromanssi... Tilastollisesti niistä aiheutuu enemmän harmia kuin iloa”, Christian mutisi.
”Minäpä kerron mitä mieltä olen niistä tilastoista”, Richard hymähti ja kumartui hieman, Christian kun oli paljon häntä lyhyempi. Miehet seisoivat otsat vastakkain.
”Minä todellakin pidän sinusta, Christian Böck, enkä minä välitä mistään hemmetin tilastoista”, Richard sanoi pehmeällä ja hiljaisella äänellä.
”Hyvä. Se on hyvä. En suostuisikaan antamaan minkään tilastojen ottaa minulta pois sitä, minkä sinä voit minulle antaa”, Christian vastasi. ”Kun nyt on näin... Saanko minä istua etupenkillä?”
”Rex saattaa tarvita lievää lahjontaa, mutta sehän onnistuu... Mutta mehän emme kuitenkaan vielä ole menossa töihin, joten se ei ole ajankohtaista”, Richard sanoi koskettaen Christianin kättä.
”Sinähän se pomo olet”, Christian vastasi hymyillen.
Nouseva aurinko paistoi läpi ikkunan piirtäen lattialle heidän yhdistyneet varjonsa.
