Title: Blackout
Author: jennimur
Genre: angst alussa, fluff lopussa, slash
Pairing: Sirius/Remus
Rating: K-11
Summary: "Minä toivon, että uskoisin tuon."
"Jollet usko, et todellakaan tunne minua."
"Ehkä minä en sitten tunnekaan."
"Kyllä sinä tunnet, Remus."
"Toivon niin."
Disclaimer: Rowling omistaa hahmot, en saa tästä rahallista korvausta.
A/N: Wihii, Sirius/Remus alkaa nousta yheks mun suosikkiparitukseks. En sitten tiedä oonko ite hyvä kirjottamaan sitä, mutta ainahan on pakko kokeilla. Tämä osallistuu FF-10 sanalla Liikaa. En tiedä, jääkö sen sanan merkitys ihan pimentoon, mutta anyway. Albumihaasteeseenkin osallistuu samalla. Olisi mukavaa saada tästä kommentteja, sillä jotenkin minusta tuntuu siltä, että kirjoitan ihan täysin erilailla kuin ennen. Laitoin tämän tänne tuon lopun takia, vaikka tämä onkin melkein muuten kokonaan angstia.
Blackout
Minä tein sen taas. Satutin. Ja petin häntä. Taas. En voi huijata itseäni ja unohtaa sitä kaikkea. En osaa olla vain yhden. Minä tiesin, että se kaikki, mitä meillä oli, oli liian hyvää ollakseen totta. Ehkä se olisi voinut olla kestävää. Jos olisin vain uskaltanut antautua sen tunteen valtaan ja jos olisin uskaltanut pysyä hänen vierellään. Mutta ei, en minä uskaltanut. Olen pelkuri ja myönnän sen vain ajatuksissani. Olen säälittävä, enkä pysty sanomaan sitä ääneen. Mitä minä haluan? Haluan kaiken ja en mitään. Haluan hänet. Mutta samalla haluan paljon enemmän. Haluan liikaa. Sellaista, mitä hän ei pysty minulle antamaan. Voi miten toivon, että hän kietoisi kätensä ympärilleni ja painaisi pienen suudelman niskaani, sanoisi että hän antaa anteeksi. Mutta ei. Tällä kertaa menin liian pitkälle. Tällä kertaa satutin häntä liikaa. Lyön nykkini makuusalin kiviseinään ja kuulen tyydyttävän rusahduksen ja tunnen kivun, joka leviää aaltoina kehooni. Voi kyllä, minä ansaitsen sen. Ja tuhat lyöntiä lisää.
"Sirius?"
"Niin?"
"Ei kai tämä ole sinulle vain joku ohimenevä vaihe?"
"Minä... En tiedä."
"Merkitsenkö sinulle enemmän kuin joku niistä tytöistä?"
"Sinä merkitset minulle enemmän kuin kaikki tytöt yhteensä."
"Älä jätä minua koskaan."
"Yritän parhaani."
"Sirius."
"Mitä?"
"Ei mitään."
"Sano nyt."
"Unohda."
Isken nyrkkejäni vuorotellen seinään, veri valuu jo virtana rystysistäni, mutta en välitä. Kaikki se kipu, se on helpotusta, se peittää ajatukseni ainakin hetkeksi. En halua muistaa ensimmäistä yötä, jonka makasimme vierekkäin. Minä ja hän. Pyrin ajattelemaan kaikkia niitä tyttöjä, joita kierrätin ja jotka huokailivat korvaani. Mutta en voi. Niillä ei ole mitään merkitystä minulle. Vain hänellä on. Tajusinko sen vasta nyt? Nyt kun on jo liian myöhäistä. Kun olen liian vanha unelmoimaan. Kun olen liian nuori vakiintumaan. Kun olen välissä ja kun minulla on kaikki, muttei mitään. Kun elämäni on sekaisin. Kun en halua kasvaa aikuiseksi, mutta teen sen silti. Vahingossa. Huomaamatta.
"Sirius. Sinun täytyy luvata, ettei se toistu. Ei enää koskaan."
"Remus, olen pahoillani. Oikeasti. Tämä on vaikeaa."
"Minä tiedän! Se on vaikeaa minullekin! Aina, kun katson sinuun, näen mielessäni sinut jonkun tytön kanssa luutakomerossa kuhertelemassa. Luuletko, että on helppoa suudella sinua, kun tiedän, että oikeasti haluaisit suudella jotain helvetin povipommia?"
"Ei."
"Mitä ei?"
"Etkö sinä tajua? En olisi tässä, jos en haluaisi olla kanssasi. En pyytäisi anteeksi, jollen oikeasti katuisi, enkä todellakaan katuisi, jollen välittäisi. Enkä minä mitään povipommia halua suudella kun olen kanssasi."
"Minä toivon, että uskoisin tuon."
"Jollet usko, et todellakaan tunne minua."
"Ehkä minä en sitten tunnekaan."
"Kyllä sinä tunnet, Remus."
"Toivon niin."
Hengästyneenä rojahdan lattialle. Minun tekisi mieli hakata jotain, tapella jonkun kanssa. Haluan satuttaa itseäni. Mutta tiedän keinon, jolla saan jonkun satuttamaan minua. Minun pitää jatkaa eteenpäin, sillä hän ei halua minua. En saa jäädä roikkumaan häneen. En saa. En voi. En halua. En pysty.
En jaksa ajatella mitään muuta, kuin kipua. Ja sitä minä lähdenkin hakemaan, kun otan taikasauvani sängyltä ja etsin muutaman luihuisen. Kiroan heidät. Heitä tulee lisää. Ja pian olen tajuton. Kaukana kaikesta. Kaukana hänestä. Ja muistoista.
* * *
Herään kipuun ja olen iloinen siitä. Kipu saa minut tuntemaan olevani elossa. Avaan silmäni hitaasti ja valo tuntuu saavan pääni räjähtämään. Hymyilen itsekseni ja annan kivun velloa. Annan sen mekastaa vapaana.
"Sirius?" kysyvä ääni, äärettömän arka ja hento, silti käheä ja kaunis, kantautuu korviini. Kieronoloinen hymy valahtaa kasvoiltani ja pakokauhu täyttää minut. Miksi hän on täällä? Miksi hän ei oli kiroamassa minua maan rakoon?
"Älä enää ikinä tee niin", hän sanoo yhä samanlaisella äänellä ja se ääni saa minut häpeämään. Se on pahempaa kuin haukkuminen, se on pahempaa kuin mikään muu. Se ääni kuvastaa kaikkea sitä tuskaa, jota olen hänelle aiheuttanut. Ja minä en kestä kuulla sitä. Joku voisi luulla, että itken. Mutta en. En varmasti. Se on vain allerginen reaktio. Sillä minä olen allerginen valheille ja petoksille. Olen allerginen itselleni. Ja minusta tuntuu, että Remus voisi olla lääke siihen. Jos vain uskaltaisin, jos hän vain antaisi minulle vielä yhden mahdollisuuden, vaikka en sitä ansaitsisikaan... Voisin muuttua. Yrittäisin olla parempi ihminen, parempi kumppani. Ja minä tekisin sen. Hänen vuokseen.
"En", sanon ja ääneni on lähellä sortumista. Tiedän, ettei minun pitäisi haaveilla ja alkaa miettiä mitään, ei Remus minua takaisin huolisi. Lysähdän takaisin pehmoisia ja suuria tyynyjä vasten raskaasti huokaisten ja vaimeasti kiroten. Otan yhden tyynyistä ja laitan sen kasvoilleni. Parempi olisi, jos kuolisin. Niin en satuttaisi ketään ja kaikki olisivat iloisia.
"Mitä sinä teet?" nyt ääneen on tullut hätääntynyt sävy, en kestä sitäkään.
"Teen kaikille palveluksen", vastaan tyynyn vaimentamalla äänellä ja sen sanottuani painan tyynyä voimakkaammin kasvojani vasten. Tunnen kuinka Remus yrittää riuhtoa tyynyä pois, mutta en välitä. Se olisi hänenkin parhaakseen. En päästä irti, jatkan vain suoraan päämäärääni. Remus nousee sänkyyn ja istuu hajareisin päälleni, yrittäen koko ajan repiä tyynyä pois. Täytyy myöntää, että hänen taktiikkansa on hyvä, hän saa toisen käteni irti tyynystä heti. Vielä yksi riuhtaisu ja tyyny on lentänyt jonnekin kauas taakse. Remus hengittää raskaasti ja katsoo minuun silmät kiivaasti kipinöiden.
"Sinä olet idiootti. Luuletko, että olisin antanut sinun tappaa itsesi? Olet täysi ääliö, niin järjettömän typerä, että minun tekisi mieli lyödä sinua!"
Säikähdän hieman Remuksen vihanpurkausta, mutta salaa olen tyytyväinen. Ainakaan hänen äänensä on saanut takaisin vahvan sävynsä ja muutenkin se on normaali. Ei niin... satutettu. Samalla mietin tarkemmin, mitä oikein tein. Minua alkaa naurattaa. Olen todellakin täysi ääliö. Mistä ihmeestä idea edes tuli mieleeni? En minä halua kuolla. Minä haluan elää.
"Mitä helvettiä sinä naurat?"
En saa sanaakaan sanotuksi. Oloni on typerä ja koko juttu alkaa tuntua jotenkin vitsiltä. Mutta sitten muistan, että minä todellakin petin Remuksen. Ja nauru tukahtuu hetkessä.
"En mitään", vastaan täysin vakavana, enkä katso Remukseen päinkään, vaikka tunnen hänen vartalonsa paremmin kuin olisi lupa, voi Merlin, että minun tekisi mieli suudella häntä. Mutta en voi. En saa.
"Sinä olet tyhmin tuntemani ihminen."
"Kiitos."
"Mutta minä rakastan sinua."
Minun on pakko kääntää katseeni häneen. Olen varma, että silmistäni kuvastuu puhdas epäusko, mutten välitä. En saata uskoa. Remusko muka rakastaisi minua? Vielä kaiken jälkeenkin? Helvetti, minä olen pettänyt häntä jo neljästi, viimeisin kerta oli pahin. Hän sai minut kiinni itse teossa. Mutta en minä todellakaan sitä tahallani tehnyt. Minä vain haluan elää täysillä, elämähän on lyhyt. Haluan ottaa kaiken irti siitä. Jos en harrastaisi irtosuhteita, minua pelottaisi. Pelkään vakiintumista, paikoilleni jäämistä. Mutta toisaalta, miksi en voisi tuntea olevani elossa ja vapaa Remuksen kanssa? Minä haluaisin, mutta en ole varma pystynkö.
"Yleensä tuohon lauseeseen vastataan jotain, vaikka se ei kysymys olekaan", hän sanoo, eikä enää katso minuun päinkään. Hän on kääntänyt päänsä pois, aivan kuin häpeäisi sitä, mitä hän juuri äsken sanoi.
"Niin. Minä vain mietin hetken."
"Mitä sinä mietit?"
"Sitä, mitä uskallan vastata."
"Saitko sen selville?"
"Sain."
"No?"
"Se riippuu sinusta."
"Kuinka niin?"
"Huolisitko sinä minut takaisin, jos pystyn siihen. Jos todella, todella yritän?"
"Minun on pakko."
"Pakko?"
"Luuletko, että voin jättää sinut? Sinä olet saanut minut kiedottua pikkusormesi ympärille, enkä voi päästää irti, vaikka jääminen sattuisi, sillä lähteminen sattuu enemmän."
"Olen pahoillani."
"Et sinä sille itse mitään voi."
"Minä rakastan sinua."
"Mitä?"
"Älä väitä, ettet kuullut."
"Kuulin, kuulin, mutta oletko tosissasi?"
"Luuletko, että sanoisin sen, jollen olisi?"
"En."
"Hyvä."
Kun tunsin taas hänen huulensa omillani ja kun hänen sormensa kietoutuivat omiini, kun hänen hiuksensa kutittelivat kasvojani, tajusin, kuinka vähän aikaa lopulta onkaan. Ja se sai minut syventämään suudelmaa ja Remuksen livauttamaan lämpimän kielensä suuhuni. Ja yhden asian johtamaan toiseen.
* * *
Muse – Blackout
Don't kid yourself
And don't fool yourself
This love's too good to last
And I'm too old to dream
Don't grow up too fast
And don't embrace the past
This life's too good to last
And I'm too young to care
Don't kid yourself
And don't fool yourself
This life could be the last
And we're too young to see
