SPOILAA SUPERNATURALIN NELJÄTTÄ JA VIIDETTÄ KAUTTA!
Ficin nimi: What would you have me do?
Kirjoittaja: Kutsis
Fandom: Supernatural
Tyylilaji: angst, syvällisten mietiskely
Ikäraja: K-11?
Päähenkilöt: Castiel
Tiivistelmä: Castielin ajatuksia, vähän kuin poistettu kohtaus jaksosta 22 kaudelta 4 Castielin ja Deanin juttu tuokion jälkeen josta on myös tarinassa oleva englanninkielinen lainaus.
Vastuuvapaus: Hahmo(t) ei minun, mie vaan leikin. Tai no se pikkutyttö oli kyl ihan miun keksimä...
Varoitukset: Spoileri varoitukset tosiaan. Supernaturalin neljäs ja viides kausi.
A/N: tiedättekö tämä on aika sekava ficci? Tosin olen itsekin sekava niin ei sinänsä ihme. Luulen kyllä ettei kukaan joka ei ole katsonut Supernaturalia ymmärrä tätä. Tähän meni kai joku kaksi tuntia? Et kirjoitin ja luin ainaki kolmesti läpi ja lisäsin ja poistin jotain. En kyllä oikeastaan osaa sanoa tästä yhtään mitään muuta kuin että helvetin sekavaa tekstiä.
Niin tosiaan, toi enkunkielinen pätkä, jotenki suomeksi olisi näin: "Sinä selkärangaton, sieluton paskiainen. Mitä sinä välität kuolemisesta? Olet jo kuollut. Tämä on loppu." Se kuullosti niin tyhmältä suomeksi, varsinkin toi loppu, miten muuten muka voi suomentaa we're done? Lauseen nappasin IMDB sivustolta Castielin quoteista. Ja ficcin nimikin on Castielin lausuma lause samasta keskustelusta ja samalta sivulta otin.
---
Deanin sanat pyörivät Castielin päässä. Castiel oli sekaisin, ei tässä näin pitänyt käydä. Enkelin ajatukset olivat yhtä sotkua, mitä hänen muka tulisi tehdä? Mitä hän muka voisi tehdä?
You spineless, soulless sonofabitch. What do you care about dyin', you're already dead. We're done.
Castiel painoi päänsä käsiinsä, nuo sanat kaikuivat hänen mielessään koko ajan, eivätkä ne halunneet lähteä. Dean oli pettynyt häneen, hän oli pettänyt Deanin. Castiel pelkäsi, pelkäsi todella. Hän ei enää todella tiennyt mikä oli oikein ja mikä väärin, vaikka Dean oli sitä hänelle väittänyt. Hän ei tiennyt enää mihin uskoa. Hän oli aina totellut ylhäältä tulevia käskyjä, mutta entä nyt? Ei niissä ollut enää mitään järkeä, ne eivät tuntuneet enää oikeilta. Hän tiesi mikä oli vialla, tai ainakin uskoi tietävänsä tämän olevain muiden enkeleiden syytä. He olivat ottaneet ohjat käsiinsä, he olivat valmiita tuomaan uuden maailmanlopun. Päästämään Luciferin, itse paholaisen ulos häkistään. He olivat valmiita tuhoamaan osan maailmaa.
Castiel katsoi leikkikentällä leikkiviä lapsia. Miksi tuhota osa tästä maailmasta, kun voisi pelastaa sen kokonaan?
Se mitä enkeleiltä vaaditaan on tottelevaisuus, usko ja rakkaus Jumalaan. Niskoittelusta seuraa rangaistus. Heidän täytyy totella Jumalaa tai heitä rangaistaan, mutta entä jos Jumala oli poissa? Ovatko ylimmät enkelit oikeutettuja ottamaan Jumalan vallan itselleen ja langettamaan rangaistuksia, antamaan käskyjä? Ovatko he muka oikeutettuja päästämään pahan valloilleen saadakseen paratiisin? Olemmeko me?
Paratiisi, mitä se edes oikeasti tarkoittaa? Rauhaa? Anteeksiantoa? Mitä? Eikö heidän pitäisi antaa anteeksi maailmalle, eikä tuhota sitä? Castiel ei tiennyt. Mitä pahaa maailma oli tehnyt? Olivatko enkelit oikeutettuja leikkimään sillä?
Castiel toivoi, että Anna olisi vielä täällä. Anna, langennut enkeli, joka ennen oli se, joka antoi Castielille käskyt ennen kuin oli langennut. Mutta ei enää. Anna oli käskenyt häntä ajattelemaan itse. Tekemään omat päätökset. Antanut aihetta ajatella. Annan avulla Castiel oli ymmärtänyt, että Jumala ei ikinä olisi suostunut tähän. Ei ikinä. Nyt hän oli yksin, ilman neuvoja, muka valmiina päättämään itse.
Hänet oli vedetty takaisin taivaaseen, hänelle oli kerrottu kaikki syyt tähän. Hän oli uskonut silloin, mutta nyt. Taas kerran se oli Dean, joka oli huutanut hänelle miten väärin kaikki oli. Se tuntui pahalta. Ei Castiel ollut täysin tunteeton, niin kuin monet luulivat. Hän silti halusi uskoa ihmisiin. Hän halusi uskoa Isänsä luomuksiin. Hänen Isänsä oli luonut ihmiset, niin kuin heidätkin. He olivat täällä vain pitämässä huolta heistä. Minne se oli unohtunut?
”Dean, Anna…” tuli kuiskaus, Castiel hautasi taas päänsä käsiinsä. Tarvitsen apua.
Hän katui sitä, se oli hänen vikansa, että Anna oli poissa. He kuitenkin olivat kokeneet niin paljon ennen hänen lankeamistaan. Hän oli johdattanut muut enkelit Annan luokse, hän oli pettänyt Annankin. Anna olisi ymmärtänyt häntä, auttanut häntä. Anna olisi ollut hänen vierellään nyt taistelemassa maailmanloppua vastaan.
Dean taas. Dean olisi ollut ensimmäinen ihminen jota hän voisi sanoa joskus vielä ystäväkseen. Vaikka tavallaan Castielilla olisi syy syyttää Deania kaikesta tästä. Deanin takia hän oli alkanut epäillä ylhäältä tulevia sekavia, järjettömiä käskyjä. Mutta olisiko se parempi, että hän edelleen sokeasti luottaisi muihin enkeleihin ja heidän käskyihinsä? Nyt kun hän oli kuullut että Jumala oli poissa. Jättänyt maailman väsyneille enkeleilleen, jotka janoavat paratiisia.
Nyt hän oli pettänyt Deaninkin. Voisiko hän vielä korjata asiat? Oliko jo liian myöhäistä estää maailmanloppu? Luciferin nousu? Olisiko hänestä vielä apua?
Castiel vilkaisi taivasta. Tummat pilvet peittivät auringon ja Castiel ei voinut olla miettimättä mikä oli vialla. Mikä oli ajanut Jumalan pois? Kuinka kauan hän oli ollut poissa? Castiel ei ollut yksi niistä onnellisista enkeleistä, jotka olivat nähneet Jumalan kasvot. Hänen oli vain elettävä uskossa. Mutta entä nyt? Mikä on kaikkivaltiaan, rakastavan Jumalan tahto?
”Onko jokin vialla, näytät surulliselta.” Castiel ei ollut edes huomannut pientä, ehkä 10-vuotiasta, tyttölasta, joka oli istunut hänen viereensä.
Castiel vilkaisi tutkivasti mietteidensä keskeltä tätä pientä rohkeaa lasta, joka oli uskaltanut tulla puhumaan hänelle. ”Vain…” Castiel mietti vain hetken valehtelevansa lapselle kaiken olevan ihan hyvin, mutta mitä hän olisi muka voinut sanoa? Kaikki hyvin, mene takaisin leikkimään? ”Aikuisten vaikeita päätöksiä.”
”Ai jaa, minunkin pitäisi tehdä päätös”, pikkulapsi sanoi pyöritellen kiharoitaan.
”Millainen?” Castiel päätyi kysymään, ei hän voinut työntää lasta pois luotaan.
”Minä en tiedä kumpaa uskon, äitiä vai isää. He osaavat joskus olla niin epäselviä! Toinen sanoo, että hammaskeiju on totta ja toinen sanoo, että se on vain humpuukia. Minä haluaisin niin tietää totuuden”, tyttö selitti turhautuneisuus äänessään.
Castiel vilkaisi tyttöä. ”Tiedätkö, se on todella vaikea valinta.”
”No niin on! Isä väittää edelleen sen olevan valetta, mutta miten muka sitten ne kaikki kolikot ovat ilmestyneet tyynyni alle? Isä sanoi, että se oli äiti, mutta äiti väittää edelleen, että se oli hammaskeiju!” tyttö selitti. ”Jos sinä osaat neuvoa minua, voin auttaa sinua”, tyttö keksi ja katsoi Castielia silmät hehkuen.
Castiel hymyili näön vuoksi. ”En tiedä osaatko auttaa minua tässä asiassa, mutta sinun tulisi ottaa asioista selvää.”
”Miten muka”, tyttö sanoi ja nyrpisti nenäänsä.
Castiel siirsi katseensa maasta tyttöön, ”yritä seuraavan kerran pysyä hereillä.”
”En minä pysy hereillä niin pitkään”, tyttö sanoi happamasti.
”Tuskin sinun äitisikään koko yötä aikoo valvoa”, Castiel sanoi katse maassa.
”Luuletko todella että se kannattaa?” Tyttö oli edelleen epäluuloinen.
Castiel nyökkäsi ja käänsi katseensa tyttöön. ”Kyllä.” Castiel vilkaisi taivasta.
”No mikä sinun pulmasi on?” tyttö kysyi melkein pomppien paikallaan.
Castiel vilkaisi pienen tytön viattomia kasvoja ja laski katseensa taas maahan. ”Haluaisin kovasti auttaa ystävääni, mutta en pysty.”
”Mikset? Ystäviä pitää aina auttaa! Niin isä ja äiti minulle aina sanovat. Muuten jää ilman kavereita ja sitten tulee surulliseksi ja yksinäiseksi”, tyttö sanoi vilkuttaen jollekin.
”Hän… minä… en tiedä, tämä on monimutkaista. Mutta… jos autan häntä, en ole enää oikeutettu työhöni”, Castiel viimein sanoi. Se oli Dean joka opetti hänet valehtelemaan, ei ihmisille kuulemma voinut sanoa suoraan.
Tyttö meni mietteliääksi ja alkoi pureskelemaan kynsiään. Hän näytti todella miettivän vastaustaan. Castiel antoi tytölle aikaa miettiä, ei hänkään osannut vastata kysymykseen. Jos hän ei tottelisi muita enkeleitä, hänet karkotettaisiin, he etsisivät hänet ja tappaisivat kuten Annan. Jos hän ei tottelisi, voisivatko hän ja Dean vielä pelastaa maailman? Castiel tiesi kaiken olevan ennalta kirjoitettu, hän tiesi kyllä miten Raamatussa sanottiin. Mutta olisiko maailmanloppu oikeutettu?
”Miten kipeästi ystäväsi kaipaa apua?” tyttö kysyi lopulta.
”Hän… hän on epätoivoinen. Kyse on ystäväni ja hänen veljensä elämästä.” Heidän elämäänsä riepoteltiin taas. Kestäisikö heidän veljeytensä tätä? Sopisivatko he taas kaiken kuten aina ennenkin? Pystyisikö Dean pysäyttämään Samin?
”Voi ei… sinun täytyy auttaa häntä jos pystyt!” Tyttö oli hypännyt seisomaan. Castiel katsoi häntä hämmästyneenä.
”En ole varma onnistunko, mutta se olisi mahdollista”, Castiel lopulta sanoi tietäen jo mitä hänen tulisi tehdä.
”TESSA!” Heidän luokseen tuli nainen huudahtaen tytön nimen ja ottaen pikkutytön syliin. Nainen mulkaisi pahasti Castielia. ”Mitä sinä täällä teet, Tessa?”
”Puhun! Tuo mies auttoi minua. Ja minä olin auttamassa häntä”, tyttö selitti innoissaan äidilleen.
”Mitä…”, nainen oli hämmästynyt ja vilkaisi Castielia, joka vain tuijotti heitä.
Castiel nousi ylös penkiltä ja suoristi takkinsa. ”Minä taidan tästä lähteä, tyttäresi antoi hyviä neuvoja ja taidankin mennä toteuttamaan niitä”, Castiel sanoi ja hymyili. Hän ei jäänyt edes kuuntelemaan vastausta, vaan lähti kävelemään leikkipuiston läpi. Heti päästyään pois ihmisten silmistä hän katosi. Hänen oli aika tehdä asiat oikein. Oli aika koettaa pelastaa sekin vähäinen ystävyys mikä hänellä oli ja veljesten tuhoon tuomittu kohtalo.
