Kirjoittaja: Marlene McKinnon
Ikäraja: S
Paritus: Severus/Lily, Lily/James
Genre: Angst
A/N: Vuonna 2007 joulukuussa kirjoitettu ficci, viimeinen kokonainen, jonka kirjoitin ennen kahden vuoden taukoa. Harkitsin tosi kauan, että viitsinkö tätä julkaista, mutta julkaisen nyt kuitenkin. Rowenalle kiitos nimestä, ilman sitä en olisi ainakaan julkaissut. Tähän ficciin en kaipaa yhtään rakentavaa kommenttia, tiedän itsekin ongelmat. Muuten saa toki kertoa, mistä ei tykkää. Muokkasin tätä jonkin verran, vaikka yleensä koskaan en tee niin. Tätä olisi enemmänkin voinut muokata, mutta annan olla tällaisena kuin on.
Severus istui yksinään junassa. Junassa, joka kuljetti häntä koko ajan kauemmas ja kauemmas Lilystä. Severus oli juuri valmistunut Tylypahkan noitien ja velhojen koulusta, mahtavin arvosanoin. Mutta Severus oli kaikkea muuta kuin onnellinen.
Severus oli saapunut King`s Crossin asemalle. Hän oli noussut seuraavaan junaan ja nähnyt ikkunasta, miten James Potterin, sen hirviön, vanhemmat olivat tulleet vastaan Lilyä ja Jamesia, viemään poikansa ja Severuksen rakastaman naisen kotiinsa.
Severus ei ollut menossa kotiin. Hän oli menossa jonnekin muualle. Määränpaikka ei Severusta niinkään kiinnostanut. Häntä kiinnosti vain se, miten hän voisi unohtaa ajatuksensa. Ajatuksensa Lilystä. Ajatukset, jotka nytkin kelautuivat hänen päässään. Edestakaisin, uudelleen ja uudelleen.
Seitsemännen luokan alussa Severus ja Lily olivat viettäneet kauniita päiviä. Severus tiesi, että ei koskaan enää tulisi kokemaan sellaisia päiviä. Ne olivat olleet hänen elämänsä onnellisimmat, ja nyt niitä ei enää ollut. Severus ei tahtonut enää ajatella niitä, ja silti tahtoi.
Ne päivät tuntuivat nyt niin kaukaisilta. Severus ei enää pystynyt tuntemaan häivähdystäkään siitä onnesta, jota hän oli noina päivinä tuntenut. Ei enää, kun muistot olivat turhia. Muistot päivistä, jolloin Severus oli alentunut kaikkeen sellaiseen, johon ei enää ikinä voisi. Hän ei enää koskaan voisi tehdä mitään niin typeriä ja turhia asioita.
Tunteitaan ei kannattanut näyttää, ne kannatti pitää syvällä sisimmässään. Ne piti piilottaa itseltäänkin. Koska tunteista ja niiden näyttämisestä ei ollut mitään hyötyä. Ne olivat ihmisten heikkous. Severus ymmärsi hyvin Pimeyden lordia nyt. Tämä oli varmasti joskus joutunut kokemaan jotain niin raastavaa kuin Severus parhaillaan koki. Vaikka Severus ei ymmärtänyt, miten joku toinen voisi tuntea jotain näin viiltävän tuskaista kipua. Kipua, sillä tunteitahan Severuksella ei tietenkään ollut.
Severus vältteli nukkumista. Hän näki painajaisia Lilystä, onnellisia unia Lilystä… Eikö Severus koskaan pääsisi naisesta eroon? Lily oli Severuksen mielessä koko ajan, vaikka Severus yritti olla ajattelematta. Se vain oli niin vaikeaa.
Severus yritti siispä ajatella järkevästi, kun kokonaan lopettaminen ei oikein onnistunut. Tietysti Lily oli valinnut Jamesin. Potter oli huispaussankari ja sankari noin muutenkin. Taisteli aktiivisesti pimeyden voimia vastaan. Näytti tunteensa Lilylle ihan ongelmitta.
Mutta silti, miksi juuri Potter? Severus vihasi tuota miestä, joka oli tehnyt hänen elämästään hirveän. Oli aloittanut jo 11-vuotiaana lapsena ja jatkoi yhä edelleen. Eikö se merkinnyt Lilylle mitään? Se että Potter oli tuhonnut Severuksen elämän pala palalta? Miksi Potter? Miten Lily saattoi olla niin tyhmä? Lily merkitsi Severukselle paljon enemmän kuin Potterille.
Lilystä oli Potterille tullut vain pakkomielle, Potterin oli saatava Lily, kuten kaikki muukin tahtomansa. Kyllä Severus tiesi, James oli tapaillut useita tyttöjä silloin, kun Lilyn kanssa seurusteli.
Lily oli kuitenkin nyt Potterin kanssa. Severus ei kuitenkaan aikonut olla toimettomana. Hän tahtoi unohtaa. Tai ainakin hukuttaa ajatuksensa uusiin ajatusiin. Siksi Severus oli menossa tarjoutumaan Pimeyden lordille. Hän tulisi olemaan hyödyksi.
Severus Kalkaros oli uskollinen mies.
