Nimi: Tunnit
Kirjoittja: Minä eli Bohäämi
Beta:Miimii
Genre: lievä angst ja romance
Paritus: Rodolphus/OC (Alice)
Ikäraja: S
Summary: Odottavan aika on pitkä
Vastuuvapautus: En omista Potterita enkä saa kirjoittamisesta rahaa
A/N: One-shot. Osallistuu
FF-100 sanalla
tunnit Kuljin pitkin käytäviä yksin, vailla päämäärää. Oli yö, täysikuu, josta yleensä niin nautin ja jota katselin myöhään yöhön, mutta nyt en pystynyt keskittymään siihen. Odotin, kuuntelin. Ulkoa kuului jotakin, juoksin heti eteisaulaan lähelle pääovia. Menin haarniskasyvennykseen piiloon, ettei mahdollinen tulija heti huomaisi minua. Odotin, mutta enää en kuullut muuta kuin tuulen ulvonnan linnan kolkoissa nurkissa. Menin ikkunaan katsomaan, jos ulkona sittenkin olisi joku, mutta näin vain tumman aavemaisen Kielletyn metsän Tylypahkan tilusten laitamilla. Lähdin jälleen kulkemaan ilman päämäärää. Minun piti olla hiljaa ja kävellä yhtä äänettömästi kuin aave, ettei kukaan saisi minua kiinni luvattomilta teiltä, sillä minun piti olla jo nukkumassa niin kuin muut. Mutta en voinut nukkua, en ennen kuin olin nähnyt poikaystäväni Rodolphus Lestrangen tulevan takaisin. En tiennyt missä hän oli. Rodolphus oli ollut koko päivän kireä ja lyhytsanainen ja vain lähti jonnekin päivällisen jälkeen kertomatta minne. Outoa. Ei hän ennen ollut jättänyt kertomatta minulle jos lähti jonnekin. Aloin olla jo todella huolissani. Hän oli ollut poissa jo useita tunteja.
Olen siis Alice Nott, Anthony Nottin pikkusisko. Olen neljättä luokkaa käyvä luihuinen. Rodolphus Lestrange on siis poikaystäväni ja hän on kuudennella luokalla, myös luihuisessa.
Hän on todella komea, tummanruskeat hieman ylikasvaneet hiukset, kalpeat ja kapeat kasvot, lihaksikas, mutta ei kuitenkaan liian bodattu vartalo. Hän on myös melko pitkä ja hänen ihanat tummansiniset, melkein mustat silmänsä saavat kenet tahansa naisen polvilleen. Hänen silmänsä ovat todella pelottavat, kun hän suuttuu.
Kuulin askelia, mutta ne olivat liian raskaita ja laahustavia Rodolphuksen askeliksi. Se ei voinut olla kukaan muu kuin Voro, joten lähdin kohti Luihuisen tupaa reippain, mutta hiljaisin askelin. Oleskeluhuoneeseen saavuttuani istuin mukavimpaan ja suurimpaan nahkaiseen mustaan nojatuoliin lähelle takkaa. Sen tuli oli jo sammumaisillaan eikä enää kamalasti lämmittänyt. Toivoin sydämeni pohjasta, että Rodolphus saapuisi pian, olin todella huolissani hänestä. Toivottavasti ei ollut sattunut mitään.
Kello oli jo paljon, muutaman tunnin päästä aurinko jo nousisi ja valaisisi koko linnan ja pihamaan. Mitä enemmän tuijotin kelloa, sitä suuremmaksi paniikkini kasvoi. En edes tiennyt, oliko Rodolphus Tylypahkan sisä- vai ulkopuolella, linnan alueella vai jossain aivan muualla. Ajatukseni alkoivat harhailla yhä synkemmiksi. Mieleeni tuli, olinko hänelle vain joku surkea neljäsluokkalainen tyttö. Enkö riittänyt? Ehkä olin turhaan huolissani ja hän onkin vain Tarvehuoneessa makaamassa jonkun ylempiluokkalaisen vosun kanssa. Ehkä hänellä ei ollut edes oikeaa hätää, ehkä ylireagoin, ehkä, ehkä, ehkä...
Minua alkoi itkettää. Purin epätietoisuuden tuskaan itkemällä, olin yksin. Elämäni pisimmät tunnit ja hän oli varmasti hylännyt minut. En tiennyt, kauanko olin istunut siinä itkemässä, sillä jossain vaiheessa ajantajuni oli kadonnut täysin, itkin vain pahaa oloa pois.
Vihdoin muotokuva aukesi ja sisään oleskeluhuoneeseen astui oma rakas Rodolphukseni. Unohdin kaikki synkät ajatukset siinä hetkessä, kuivasin kyyneleeni ja juoksin Rodolphuksen syliin.
Hän halasi minua lujasti, ikään kuin helpottuneena. Seisoimme vain sylikkäin ja suutelimme rajusti. Viimein irrottauduimme toisistamme, molemmat todella hengästyneinä.
”Rod, missä olit näin myöhään?” kysyin.
Hän ei sanonut mitään, katseli vain suu viivana.
”Missä olit?” toistin.
”Asioilla”, hän vastasi lyhyesti ja äänensävy oli se, että turha kysellä enää enempää.
”Olin todella huolissani sinusta, olen odottanut koko illan ja yön”, sanoin.
”Miksi ihmeessä olit huolissasi etkä mennyt nukkumaan?” hän kysyi ihmeissään, nyt jo täysin rauhallisena.
”En voinut nukkua, kun lähdit sanomatta mitään. En tiennyt, olitko linnassa vai et, vai lähditkö jonnekin kauas”, kerroin edelleen. Äänestäni kuului helpotus.
”Sanoinhan päivällä, että käyn katsomassa äitiäni Mungossa, etkö muista?” Rodolphus kysyi. Vielä silloin en tiennyt, että hän valehteli. Uskoin silmät sokeina, että hän oli maininnut asiasta aiemmin päivällä ja että hän todella oli ollut Mungossa käymässä. Totuuden sain tietää paljon myöhemmin, ja silloin se oli kuin kova isku vasten kasvoja.
Nyökkäsin pienesti ja se riitti hänelle. Hän mutisi jotain, mistä en saanut selvää ja lähti kohti poikien makuusalia.
Tuijotin kohtaa jossa hän oli hetki sitten seisonut. Katsoin kelloa, se näytti varttia vaille neljää. Lähdin laahustamaan kohti omaa makuusaliani. Olin niin väsynyt, että menin peiton alle päiväpukeissa. Huominen koulupäivä saa jäädä väliin, päätin. Nukahdin levottomaan painajaisten täyttämään uneen.
A/N2: Siinä se. Kommentit olis ihan jees