Title: Sivustakatsojat
Author: minä, Lavinia
Genre: drama, one-shot, hienoinen angst
Rating: K-11
//zougati muokkasi ikärajan uusien ohjeiden mukaisiksiHenkilöt: 12-vuotias Walden Macnair ja muu Macnairin perhe
Disclaim: En omista J.K. Rowlingin luomaa maailmaa enkä sen henkilöitä. Se mitä ette tunnista hänelle kuuluvaksi, on minun mielikuvitukseni tuotetta.
Summary:
“Mielipuoli se on. Tykkää tappamisesta yhtä paljon ku Golgomath.” (Hagrid Feeniksin killassa sivulla 523)
A/N: Tätä voi ajatella epäviralliseksi jatkoksi
Macnairin sisaruksille, astetta synkempänä. Osallistuu
Rikos-haasteeseen, rikoksena
tappo. Comments, please. (Olisi hyvä jos lainaatte mahdollisia virheitä, jotta tiedän korjata ne tekstistä.^^ )
SivustakatsojatIsä ja äiti olivat kieltäneet Waldenia ja Beatricea käymästä kylällä, mutta sisarukset olivat menossa juuri sinne. Toisella luokalla oleva Walden oli tullut pääsiäisloman ajaksi kotiin. Sisarukset väittivät ettei heistä ollut mukava nähdä toisiaan muutaman kuukauden jälkeen, vaikka heistä oli kotona jonkin verran seuraa toisilleen. Ainakin he pelasivat yhdessä korttia ja velhoshakkia. Muutama erä velhoshakkia sai heidät kyllästymään koko peliin. Beatrice oli tympääntynyt ainaiseen häviöönsä, Walden vastaavasti siihen ettei pikkusisko kyennyt tarjoamaan minkäänlaista vastusta.
“Sinä olet aina samanlainen nolla, Bea”, Walden oli tokaissut perättäisten voittojensa jälkeen.
Beatrice oli koonnut kortteja takaisin pakkaan nakellen nyreänä niskojaan. “Miksi sinä sitten pelaat minun kanssani?”
“Koska ei ole parempaa pelikaveria tarjolla - ei edes kaveriasi ‘nukketyttöä’.”
“Hänen nimensä on Erica.”
Veli oli kohauttanut olkiaan. “Joo-o. Minusta hän on ihan mukiinmenevä sinun kaveriksesi, vaikka onkin ‘maman pikkuprinsessa’. Mutta minun on nyt pakko kestää sinun seuraasi ja keksiä vielä jotain ajan kuluksi.”
“Voit keksiä jotain tekemistä keskenäsi. Minä voin yhtä hyvin mennä leikkimään veelanukeillani. Äiti osti vähän aikaa sitten huonekalut niille...”
Walden oli haronut vähän aikaa mustia hiukan taipuisia hiuksiaan, kunnes ne olivat menneet sekaisin.
“Nyt minä sen keksin: mennään käymään jästien kylällä.”
Bea oli ollut ehdotusta vastaan. Jästien kylä ei ollut ikinä kiinnostanut häntä, vaikka Walden oli yrittänyt livahtaa kylään yksin tai muutamien kavereidensa kanssa. Isä ja äiti olivat huomanneet Waldenin aikeet ja veli oli saanut rangaistuksen tottelemattomuudestaan. Beatricen vähäinenkin kiinnostus oli lopahtanut hänen nähdessään miten oli isä läimäyttänyt isoveljeä ja komentanut tämän loppupäiväksi tai pidemmäksi aikaa huoneeseensa häpeämään ja miettimään tekojaan. Äiti oli lisäksi pakottanut veljeä lukemaan äärettömän pitkäveteistä ja paksua kirjaa, jonka nimi oli
Puhdasverisyyden etiikka. Vanhempia lainaten Beatrice oli kategorisoitavissa puhdasverisen perheen nöyräksi ja kuuliaiseksi tyttäreksi. Puhdasverisyyden ilmentymäksi. Jos Walden ei ihan yltänyt vanhempien toiveiden tasolle, niin Beatricen hyveellisyys oli kuin vakaa Macnairien puhdasverisyyden kilpeä ylläpitävä peruskallio.
Mutta isälle harmaita hiuksia aiheuttava Walden osasi käyttää veljellistä ärsyttävyyttään hyväksi. Siksi Macnairin sisarukset maleksivat kylällä kierrellen jästien seassa. Jästilapsiin verrattuna heillä oli vanhanaikaiset vaatteet. Beatricella puoleen sääreen tapaava edellisen vuosisadan tyylinen tytön leninki ja Waldenilla polvihousut, solkikengät sekä pitkä takki. Kylä oli pieni: pubi, postitoimisto, kauppa, koulu, kirkko ja kampaamo muodostivat keskustan. Asukkaat koostuivat suurimmaksi osaksi maanviljelijöistä lapsikatraineen. Käytännössä kylässä sitä asuttavine jästeineen ei ollut mitään näkemisen arvoista. Miksi Walden oli saanut arestia yrittäessään päästä näkemään näinkin tylsän harmaan kyläpahaisen?
“Eikö me voitaisi lähteä kotiin?” Beatrice kysyi pyöritellen silmiään heitä tihrustaville jästeille, “sillä tämä on suunnilleen maailman tylsin paikka.”
He olivat lähellä pubia, asukkaitten toista olohuonetta.
Walden piti käsiään taskussa ja potki irrallisia kivensiruja jästien suuntaan. “Taidat olla oikeassa, Beatrice -”
Pubista kantautuva melu sai pojan lopettamaan lauseensa kesken.
“Minun pubissani ei tapella!” Möreä miesääni kantautui tappelusta aiheutuvien äänten yli. “Painukaa muualle tappelemaan!”
Kohta mahakas mies sysi varpuluutaa heilutellen kahta nyrkit ojossa olevaa miestä. Toinen oli vanttera työhaalariin pukeutunut maanviljelijä. Nahkatakkinen tappelupukari oli toista huomattavasti kevytrakenteisempi. Moni mahtoi ihmetellä miten nahkatakkinen uskaltautui mittelemään miehen kanssa, joka olisi järkälemäisyytensä puolesta kelvannut ammattipainijaksi. Mutta laihemman miehen ruokkoamattomilla kasvoilla oli luihua oveluutta ja voimakasta pahansisuisuutta.
“Kato vähän ketä tökit sillä luudallas!” luihu mies ärähti omistajalle ennen kuin hän astui kynnyksen yli.
Omistaja palasi sisälle saatuaan häiriötekijät häädettyä. Riitapukarit mulkoilivat toisiaan kuin kaksi leijonaurosta, joista toinen oli toisen reviirille ilmestynyt tunkeilija. Sitten he olivat taas toistensa kimpussa. Beatrice käänsi katseensa pois. Hän ei huomannut veljen etäisesti tuttua ilmettä. Waldenin ilme kieli vasta heränneestä kiinnostuksesta, kun hänen tummanruskeat silmänsä seurasivat miesten nopeita liikkeitä. Potkuja ja heiluvia nyrkkejä.
“Näytä sille, Joe!” usutti joku paikalle kerääntyneistä sivustakatsojista. Walden ei tiennyt kummalle kannustus oli osoitettu ennen kuin pienempi mies päätyi kuraiseen maahan isomman iskun sysäämänä. Maalaismies hörähti kuin kyntöhevonen mäiskiessään maassa retkottavaa miestä kaikkialle minne osui. Taikasauva oli Waldenin takintaskussa. Jos hän osaisi taikoa enemmän, hän olisi voinut usuttaa komennuskirouksen langettamalla jästit tähän kukkotappeluun. Pienempi mies oli pahasti alakynnessä. Jästeillä ei ollut samoja sallimuksen suomia etuja kuin velhoilla, sillä koko oli yllätyksettömästi heidän valttikorttinsa.
“Jästit on vielä alkeellisempia kuin mitä isä ja äiti on kertoneet”, Beatrice ivasi hiljaa. “Ne on kuin jotain äksyjä eläimiä.” Tyttö irvisteli tappelulle. Toisen jästin verisen sohjon peitossa oleva nenä sai tytön nieleksimään ja puistelemaan pahoinvoivana päätään.
“Sitä ne onkin”, veli myönsi hajamielisesti.
Luihu mies ei kuitenkaan suostunut häviämään alakynnestään huolimatta. Hän onnistui keplottelemaan toisen kätensä ähisevän maalaisen otteesta ja vetämään mustan esineen taskustaan. Sisarukset eivät olleet nähneet tuollaista esinettä aikaisemmin. Mustaa metallista aseentapaista, jossa oli pitkä piippu ja kahva sormille kuten kahvikupeissa. Aseesta kuului naksaus.
“VARO, JOE, SILLÄ ON ASE!” joku mies yritti varoittaa.
Liian myöhään. Laukaus seurasi naksahdusta.
Katselijat kirkuivat, mutta heidän raakkuva huutonsa oli Waldenille vaimeaa taustahuminaa. Ihmisten kasvot - jopa sisaren - olivat piirteettömät. Ympäristö oli pelkistettyjen muotojen ja värien viidakkoa. Hän näki terävänä pelkästään riitapukarit ja itsensä. Asetelma muistutti kovasti niitä parin vuoden takaisia piirustuksia, joita Fancy, se juoppo itkupilli oli kauhistellut. Hän tiesi mitä tuli tapahtumaan. Jo ennen järkyttyneitten huutojen sekoittumista toisiinsa Walden aisti mustakaapuisen ontosti virnuilevan luurankomiehen vetävän näkymättömänä jotakin puoleensa. Hän kuljetti harovia sormiaan tapaillen tukevan miehen ruumiista erkaantunutta aineetonta osaa. Se osa saattoi hipaista häntä yhtä kevyesti, lähes huomaamattomasti aivan kuin kevyt tuulenvire.
Walden näki ison miehen hajalle menneen pään, jonka verisyyteen verrattuna luihun miehen murjotut kasvot eivät olleet kärsineitä nähneetkään. Leviävä verenpuna oli niin sakeaa ja syvää… Sitten kaikki oli taas selvää ja täsmällistä.
“VOI HYVÄ JUMALA!” vanha naisääni huusi. “VOI KATSOKAA JOETA: PÄÄ HAJALLE AMMUTTU!”
Ase oli nähtävästi ampumista varten.
Luihu mies luikahti pois vainajan ruhon alta. Tämä otti jalat alleen, juoksi surma-ase kädessä, mutta “OTTAKAA SE KIINNI!” -huudot seurasivat ruokkoamatonta miestä.
“W-walden, katso”, Beatrice sanoi, “sen pää on melkein irti kuten se nainen sanoi…”
“Niin näkyy olevan”, Walden sanoi huvittuneena ja nauroi jästien kauhistuneille ilmeille. Hän ei ymmärtänyt miksi sisar oli niin kauhistunut mahallaan retkottavan jästin ruhon takia eikä Bea käsittänyt miten hän saattoi nauraa niin etovalle näylle. Beatrice näki ensimmäistä kertaa kaksitoistavuotiaan isoveljensä muunakin kuin kotiopettajattarien haukkujana ja kotitonttujen piinaajana. Veljen tummat silmät hohtivat kolkkoa intoa ja nautiskeleva virne oli pahaa enteilevämpi kuin laihemman jästien luihu olemus. Jotain oli herännyt veljessä. Jokin julmuuteen kallistuva vaisto.
Kuvotuksen tunne poltti vahvana Beatricen vatsassa. Hänen vatsansa kouristeli eikä hän kyennyt nielemään karvauden makua, ainoastaan kyyristymään ja taivuttamaan ylävartaloaan eteenpäin. Hän oksensi enimmän osan vatsalaukkunsa sisällöstä tietoisena, että osa kellertävänvihreästä oksennuksesta tuli hänen sieraimistaan.
Walden siirsi ahneen, hurmioituneen katseensa pikkusisareensa. Poika harppoi tämän luokse ja veti Beatricen seisomaan.
“Meidän on parasta lähteä kotiin”, poika sanoi.
“Joo.”
Beatrice havaitsi ruumiinsa muuttuneen raskaaksi ja jämähtäneeksi. Hän pystyi liikuttelemaan sormiaan ja seuraamaan veljeä muutamalla haparoivalla askeleella. Pian hän jäi veljestään jälkeen eikä Beatrice yrittänyt kuroa välimatkaa umpeen kävelyvauhtia nopeuttamalla. Jalat pitivät häntä pystyssä. Ne tuntuivat kuitenkin muuhun ruumiiseen kuulumattomilta eivätkä kyenneet jatkamaan liikettä.
Veli pysähtyi ja kääntyi katsomaan häntä. “Miksi sinä pysähdyit?”
“Siksi - siksi että en pysty ottamaan askeltakaan.”
“Hienoa, sisko!” Walden ärähti. Sisar oli temmannut hänet mietteistään. “Tai no, älä sano mitään: tiedän että joudun raahaamaan sinut kotiin. Kotiin ei olekaan kuin yksi viidesosa penikulma.”
Walden sai kannettua Beatricea käsivarsillaan varhaisella iällä omaksumaansa kirosanavalikoimaa käytellen melko lähelle heidän kotitaloaan. Hän oletti heidän voivan palata kotiin juuri ajoissa. Tuttu ääni pirstoi sisarusten luulot.
“Walden ja Beatrice, mitä minä ja äitinne olemmekaan sanoneet teille kylään menemisestä?” Walter Macnair kysyi painokkaasti.
Voi hitto, Walden ajatteli. Isä seisoi sen kukkulan alapuolella, jolla heidän kotitalonsa sijaitsi.
“Ettei kylään saa mennä”, vastasi Walden.
“Ja kuitenkin te olette rikkoneet vanhempienne asettamaa kieltoa. Siinä ei ole mitään outoa, että sinulta saattoi odottaa tällaista, Walden Beaton Macnair - mutta en ymmärrä miten sait pikkusisaresi mukaan.”
“Isä”, Beatrice mutisi nyyhkytysten hiljentämällä äänellä, pudottautui omille jaloilleen ja käveli isänsä luokse, “e-en minä tiedä… Varmaan härnäsi tai yllytti tai en minä tiedä.”
Walter Macnairin mustien kulmakarvojen väliin ilmestyi ryppy, ja hänen silmänsä siristyivät. “Ei sitten tullut helvetti soikoon mieleen jäädä kiltisti kotiin, Beatrice Mercyana Macnair?”
Isä livautti sisaruksia poskille. Beatrice nyyhkytti, mutta Walden pysyi vaiti. Tyttö piti toista kättään vatsaansa vasten painettuna ja hoippui sivummalle antamaan uudelleen ylen, vaikkei hänen vatsassaan ollut kuin vähäisiä rippeitä oksennettaviksi.
“Mikä sinua vaivaa?” herra Macnair kysyi. Hän ei sallinut lievän huolestuksen pilkahtaa suuttumuksen takaa.
Ei vastausta.
“Oletko kipeä? Näytät ainakin siltä.”
“En”, tyttö mumisi pyyhkiessään suutaan nenäliinaan. “Minulla on oksettava olo, koska näin jotain karmeaa.”
Herra Macnairin käsi kohosi uudelleen valmiina lyöntiin. “Mitä sinä olet mennyt tekemään, Walden?”
“Hän ei ole tehnyt mitään!” Beatrice tarrasi isänsä samettikaavun hihaan. “Siellä kylässä oli kaksi jästiä, jotka tappeli… ja sitten toinen niistä tappoi toisen jollakin jästien aseella. Sen pää oli lähes irti, isä”, tyttö toisti. Hän alkoi taas itkeä ja hautasi kasvonsa isänsä kylkeen.
Isä heltyi silittelemään Beatricen kinuskiin vivahtavia hiuksia. Hän puhui tasaisella ja rauhoittavalla äänellä. “Sinä olet käyttäytynyt tottelemattomasti, tyttäreni, emmekä voi katsoa sitä sormiemme läpi. Tiedän että se mitä näit kylässä, oli järkyttävää katseltavaa - sinun silmillesi sopimatonta.”
“Niin… tiedän, isä.”
“Mennään kotiin”, herra Macnair virkkoi. “Walden ja Beatrice, tarttukaa minua kädestä niin voimme ilmiintyä.”
***
Beatrice oksensi vielä pari kertaa päivän mittaan, kunnes hänen vatsansa suostui asettumaan.
“Minua ei okseta enää”, hän sanoi äidilleen. Tämä oli hänen huoneessaan.
Patricia Macnair nyökkäsi jäykästi, mutta hänen hillitty äänensä ei ollut kokonaan vailla lämpöä. “Se on hyvä juttu. Mutta menepä nyt suihkuun ja vaihda yöpuku yllesi.”
“Kyllä, äiti.” Beatrice otti puhtaan yöpuvun vaatehuoneesta ja meni se kainalossa huoneensa yhteydessä olevaa kylpyhuoneeseen peseytymään. Kun hän tuli takaisin otsahiukset kosteuden kihartamina, yöpöydällä oli hopeatarjotin. Sillä oli vain pieni leipäpala, mustikkakeittoa sekä vesikannu ja lasi.
“Ajattelin että mustikkakeitto tekee hyvää kipeälle vatsallesi”, äiti sanoi.
Beatrice pystyi syömään tuon vähäisen iltapalan, jonka hän huuhtoi kahdella vesilasillisella. Vaaleanruskeahiuksinen rouva Macnair otti pienehkön pullon leninkinsä taskusta. Hän avasi pullon ja kaatoi osan sen sisällöstä lasiin.
“Mitä tuo on?” Beatrice ihmetteli.
“Se on unilääkettä, joka tuo sinulle unen ilman painajaisia”, Patricia rouva vastasi. Hän osoitti lasissa olevaa valkoviiniä muistuttavaa nestettä. “Olimme ensin sitä mieltä isän kanssa, että sinun pitää kärsiä samanlainen rangaistus kuin Waldenin. Uskomme kuitenkin sinun ottaneen opiksesi.”
Beatrice kapusi vuoteeseensa ja vei lasin huulilleen. Hän nukahti ennen kuin ehti sanoa edes “hyvää yötä”. Patricia-rouva asetteli kuluneen mutta sitäkin rakkaamman nallen Bean kainaloon ja veti untuvatäkin lapsensa leukaan asti. Huoliteltu seurapiirirouva osoitti kristallikruunua ja kynttilöitä taikasauvallaan. Tytär jäi nukkumaan tyynnyttävään hämäryyteen.
Vanhemmat olivat leppyneet jo nyt tyttärelleen. Tämä oli sentään vasta kymmenenvuotias ja rouva Macnair kykeni siten jatkamaan tyttärensä koulimista sieväksi ja sopivaksi. Patricia oli pannut merkille Beatricen pulleat posket ja vatsan, muustakin kuin lapsenpyöreydestä kertovat seikat. Yvonne Lavenhamin suloisessa nukketyttäressä ei ollut ylimääräistä. Tuttava ei sallinut pikku Erican pistävän mitä tahansa suuhunsa. Kenties oli ankaraa rajoittaa niin tiukasti pikkutytön syömisiä, mutta huonot tavat piti kitkeä mahdollisimman varhain pois. Ne eivät tulleet takaisin kuin rikkaruohot. Kesään mennessä Beatrice olisi päässyt liiallisesta pyöreydestään. Beatrice tulisi yltämään vanhempiensa asettamiin tavoitteisiin niin hyvin, että tytär olisi puhdasverisissä naimissa ennen kahdettakymmenettä syntymäpäiväänsä.
Walden oli lukittu huoneeseensa loppupäiväksi. Hän selasi haukotellen tiiliskiven paksuista Puhdasverisyyden etiikkaa. Kotiaresti jatkuisi koko loman ajan, mutta hän lähtisi joka tapauksessa huomenna isoäidille (äidin äidille) muun perheen kanssa. Jästien kylä oli ollut tylsä paikka; siinä pikkusisko oli oikeassa. Jästien tarjoama näytös oli kuitenkin ollut kaikkea muuta kuin tylsää katsottavaa, suorastaan unohtumatonta. Äidin isotädin kuolema oli siihen verrattuna ollut mitäänsanomatonta - pelkkää harvahampaisen eukon kuolaista korinaa.
Vanhempien nuhteet ja Beatricen hiljainen itku eivät olleet pyyhkineet pientä, häijyä hymyä hänen huuliltaan tai himmentäneet hänen silmiinsä syttynyttä kyltymätöntä ahnautta. Vieläkin hän oli kuulevinaan tappelevien jästien ja muitten jästien äänet.
Puhdasverisyyden etiikka oli hänet nyreäksi saava tekijä. Hän ei viitsinyt lukea kuin silloin tällöin joitain seikkailukirjoja, muttei ikinä koulukirjoja ja muuta faktakirjallisuutta. Puhdasverisyyttä ideologiaa ja lastenkasvatusta käsittelevät luvut olivat hiton kuivia, sukujuhlien merkitys jotakin vielä uuvuttavampaa.
Poika venytteli. Hänen niskansa olivat jäykistyneet paikallaan istumisesta.
Joku aikuinen saattoi sortua siihen virheelliseen käsitykseen, etteivät kieroutuneet lapset olleet tarpeeksi kypsiä tiedostamaan poikkeavuuttaan. Walden oli ainakin arvannut jo seitsemänvuotiaana, etteivät kaikki pojat olleet sillä tavalla raakoja kuin hän. Yhdenkään aikuisen ei ollut täytynyt kehottaa häntä istumaan alas, jotta tämä saisi ilmaista kiertoilmaisua käyttäen ettei pikku Waldenissa ‘ollut kaikki kohdallaan’. Itsetuntemus ei ollut saanut omaatuntoa soimaamaan. Walden oli tappanut eläimiä, katsellut Prophetyl-tädin kuolemaa vierestä ja tehnyt muuta luultavasti väärää , koska hän oli halunnut tehdä sellaista, mikä huvitti häntä.
Aikansa sivuja käänneltyään hän löysi jästejä, kuraverisiä ja verenpettureita käsittelevän luvun. Tätä lukua hän oli silmäillyt ennenkin. “
Jästit, kuraveriset ja verenpetturit ovat puhdasverisyyttä kalvava syöpä”, hän luki. Virke oli helposti ymmärrettävissä, koska se oli jokaiselle hienon puhdasverisen perheen lapselle tuttu.
Näiden syöpäläisten eliminoiminen lienee pysyvin ja tehokkain tapa, jolla yhteiskunta pääsee eroon saastasta. Walden keskittyi tekstiin niinkin suurella antaumuksella, että luki vastoin tapojaan koko luvun loppuun. Hänelle jäi peräti jotain mieleen.
Hän tajusi puhdasverisyyden olevan muutakin kuin velhomaailman eliittiin syntymistä, ideologiaa ja traditioita. Puhdasverisyys tarjosi väylän. Kuraveriset, jästit ja verenpetturit olivat kolme ryhmää, joita kohtaan saattoi harjoittaa väkivaltaa. Siihen toiseen mielihaluun verrattuna hänen kiinnostuksensa pelkkään väkivaltaan jäi kuitenkin pienimuotoisemmaksi. Waldeniin oli syttynyt halu tappamiseen ja murhaamiseen - etenkin murhaamiseen, sillä murhissa oli enemmän sijaa luovuudelle. Jästit olivat todellakin joka suhteessa primitiivisiä ja kyvyttömiä olentoja. Hän käsitti entistä paremmin millainen etu oli siinä, että oli syntynyt velhoksi. Etenkin puhdasveriseksi velhoksi. Hänestä tulisi luihua jästimiestä harkitsevampi tappaja, jonka esteettinen silmä ja imaginatiivisuus toistuisivat menetelmien kirjossa. Hitaammin tai nopeammin, loitsien tai omin käsin, armollisesti ja armottomasti. Jonain päivänä hän, Walden Macnair ei olisi enää pelkkä sivustakatsoja sivustakatsojien joukossa.
