Title: Viattomuuden illuusio
Author: minä, Lavinia
Beta: ninjapiski
Rating: S
Genres: drama, angst, one-shot
Päähenkilöt: Kyyryn perhe
Disclaim: Potter-versum kuuluu Row´lle, juoni Lavinialle.
Summary: Rouva Kyyry tietää kuolevansa ja pyytää aviomiestään tekemään viimeisen palveluksen hänelle.
A/N: Viattomuuden illuusio osallistuu Who's your daddy -haasteeseen, henkilöhahmolla Bartemius Kyyry Sr.
Viattomuuden illuusio
Voima oli katoamassa rouva Kyyryn hauraasta ruumiista. Hänen elämänliekkinsä oli hiipumassa eikä mikään saisi sitä vahvistumaan. Rouva Kyyry oli sinnitellyt lääkkeiden voimalla viimeisen vuoden ajan, sillä varteenotettavan taikaministeri-ehdokkaan vaimon oli hänen mielestään oltava esillä. Uuvuttavat seurapiiritapahtumat olivat tihentäneet sairaalakäyntejä. Lääkitystä oli muutettu aina vain vahvemmaksi, mutta se ei ollut saanut häntä hautautumaan sängyn pohjalle. Vasta eräs kohtalokas tapaus pysäytti työnarkomaanin ja tämän elämään takertuvan vaimon.
Heidän ainoa poikansa jäi kiinni kidutuskirouksen langettamisesta Longbottomin pariskuntaan. Taikalainvartijaosaston päällikön poika paljastui kuolonsyöjäksi. Näinä sekalaisina, kaoottisina aikoina Bartemius Kyyry oli noussut nopeasti ministeriössä. Hän oli taistellut väkivaltaa vastaan väkivallalla ja sallinut anteeksiantamattomien kirouksien käytön epäilyksenalaisiin. Joidenkin mielestä hänestä tuli kyltymättömän julma, mutta Barty Kyyryllä oli kuitenkin kannattajajoukkonsa. Enemmistö piti hänen toimintaansa eettisesti oikeana, joten moni vaati hänen valitsemistaan seuraavaksi virkaatekeväksi taikaministeriksi. Hänen-joka-jääköön - nimeämättä katoamisen jälkeen Barty Kyyry oli kuvitellut saavuttavansa tavoitteensa.
Pojan kiinnijääminen oli kohtalokas kolhu vanhemman Kyyryn saavutuksille.
Vanhempi Kyyry oli tuominnut oman poikansa Azkabaniin siinä missä Lestrangen pariskunnan ja nuoremman Lestrangen. “Minun poikani sinä et ole. Minulla ei ole poikaa”, herra Kyyry oli sanonut taikalakineuvoston oikeudenkäynnissä.
Fortuada Kyyry oli silti anellut heidän poikansa vapauttamista. Herra Kyyry suostui harkitsemaan Fortuadan ehdotusta sen enempää lupaamatta.
“Et voi kiistää ettet olisi nähnyt nuoremman Bartemiuksen kauhua”, Fortuada sanoi jälleen kerran. “Luojan tähden, Bartemius, meidän poikamme itki siellä oikeudenkäynnissä ja sanoi minulle: ‘Ei! Äiti, ei. Minä en tehnyt sitä, minä en tehnyt sitä, minä en tiennyt. Älä lähetä minua sinne, älä anna isän lähettää!’”
Fortuada heilutteli kuihtuneita pikkukäsiään hilliten halunsa itkeä. “Se oli meille molemmille kohdistettu avunpyyntö.”
Bartemiuksen alahuuli värisi ja hän yskäisi. Ne olivat Fortuadalla tuttuja hermostuneisuudesta ja epäröinnistä kertovia merkkejä, joista Barty Kyyryn lähipiiri oli tietoisia.
“Sinä tiedät - sinä tiedät millaisessa seurassa poikamme jäi kiinni, Fortuada”, herra Kyyry ärähti yhteen purtujen hampaittensa välistä. “Minä näin omin silmin pimeyden piirron hänen käsivarressaan, kun kävin Azkabanissa hänen pidätyksensä jälkeen. Ainoastaan sillä itseään kuolonsyöjiksi kutsuvalla roskasakilla on pimeyden piirto.” Hän sylkäisi kahdeksan viimeistä sanaa suustaan.
“Teki Barty mitä tahansa, niin hän on silti meidän poikamme.”
Aviomiehen silmät laajenivat, mutta muuten hän hillitsi itsensä.
“Sinun pitäisi tietää ettei isälliseen kiintymykseeni vetoaminen auta - sinun jos kenen.”
Hetkeen aviopari Kyyry ei sanonut mitään. Viimein Fortuada Kyyry sanoi jotain sellaista, mitä aviomies ei voinut pistää pelkkään harkintaan.
“Minä olen kuolemansairas, Bartemius”, rouva Kyyry totesi käheällä äänellä, “ja pyydän sinua tekemään viimeisen palveluksen pian kuolevalle vaimollesi.”
***
Hento nainen tärisi herra Kyyryn käsivarsilla. Paksu samettiviitta ei riittänyt lämmittämään ihmiskehoa, johon kalvava kylmyys oli uponnut luita ja ytimiä myöten. Herra Kyyry laski hauraan naisen vuoteelle vain nähdäkseen miten Fortuada alkoi venyä pituutta ja miten tämän hauras olemus muuttui, palautui ennalleen. Nuorempi Kyyry makasi kyljellään kapealla vuoteella. Barty tukeutui kyynärpäittensä varaan.
“Isä…”, poika sopersi.
Hänen kuumeisena kiiltelevät silmänsä tavoittelivat ankaran isän katsetta. Ne olivat samaa harmaansinistä sävyä kuin Fortuadalla ja muodoltaan yhtä mantelinmuotoiset.
“Minä - minä…” Sanat vaikuttivat juuttuneen herra Kyyryn kurkkuun ikään kuin tukehduttamaan hänet. Ehkä hän ei kestänyt nähdä Fortuadalta perittyjä silmiä.
Taidokkaasti solmittu lumenvalkoinen musliinisolmio kuristi. Herra Kyyry löysäsi solmiotaan selin poikaansa, sillä hän halusi paeta Fortuadan silmiä. Hän harppoi hartiat lysyssä talon kirjastoon, jota hän piti työhuoneenaan. Vastoin tapojaan hän oli ryypyn tarpeessa. Yleensä hän, hallittu ja teräksiset hermot omaava terveysfanaatikko käytti alkoholia vain satunnaisesti, koska hän ei sietänyt sitä tunnetta, että oli kaatanut alas kurkustaan ainetta, joka loi valheellista harmoniaa. Mutta hän ei kyennyt tässä tilanteessa pitämään itsekuriaan yllä. Baarikaapissa oli useita seurustelukäyttöön varattuja pulloja, joiden seasta herra Kyyry löysi kaipaamaansa tuliviskiä. Mitä lehdistön susilauma olisikaan valmis antamaan siitä faktasta, että Bartemius Kyyry vanhempi on kaikkein ankarin itselleen? hän ajatteli ironisesti kaataessaan savuavaa alkoholijuomaa snapsilasiin.
Nuoremmalla Kyyryllä oli ollut kuumetta jo useitten päivien ajan, mutta hänen kuumeensa nousi nousemistaan, kunnes se oli pelottavan korkealla. Poika heittelehti levottomana ylellisellä vuoteella houreidensa kourissa. Iholle kihonnut hiki oli liimannut pyjaman hänen ylävartaloonsa. Siniharmaat silmät eivät enää tunnistaneet ankaraa isää eivätkä uskollista kotitonttu Winkyä. Pojan kaikki katkonaiset ja käheät sanat olivat hourailua. Hän oli liki voimaton, mutta kuitenkin kyllin vahva potkimaan peitteensä pois.
Winky pyyhki jatkuvasti kostealla pellavapyyhkeellä hikeä Bartyn pisamaisilta ja maidonvalkeilta kasvoilta. Sen suunnattomat mulkosilmät olivat oikea murheen asuinsija. “Winky on sitä mieltä, että isännän pitäisi kutsua parantaja tänne hoitamaan nuorta isäntää”, se kimitti.
Herra Kyyry käveli ikkunan luota sairasvuoteelle. “Tiedät ettemme voi tehdä sitä, Winky”, hän sanoi rauhoittavaa sävyä tavoitellen, vaikka rauha oli huvennut kalvavaan tyhjiöön.
“Winky ei haluaisi sanoa tätä, armollinen herra, mutta… jos kuume nousee vielä vähänkin korkeammalle, niin se vie hengen nuorelta herralta.”
Nuorempi Bartemius joutaisikin kuolemaan, sillä poika oli syössyt Kyyryn nimen lokaan. Mutta hän oli luvannut tehdä viimeisen palveluksen keijukaisvaimolleen… herkälle ja hauraalle Fortuadalleen. Hänen vaimonsa oli niin eteerinen, keski-ikäisenäkin Fortuadassa oli samaa aineettomuutta kuin pisamaisessa lapsenkasvoisessa tyttönaisessa, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin yli kaksikymmentä vuotta sitten. Fortuada oli aina ollut uskomattoman hyvä nainen. Hän oli auttanut velhomaailman vähäosaisia järjestelmällä keräyksiä ja muita hyväntekeväisyystilaisuuksia. Liian hyvä tähän kylmään maailmaan. Heidän vanhempansa olivat aikanaan päättäneet lastensa puolesta kihlauksesta, mutta suloinen neito oli saanut hänet heti ihastumaan itseensä. Neidon avuttomuus ja lempeys olivat vedonneet vanhemman Kyyryn herkempään puoleen ja herättäneet piilevät suojeluvaistot. Rakkaan vaimon viimeinen toive oli ollut oikeutettu, sillä vaatimaton Fortuada ei ollut melkein koskaan pyytänyt häneltä edes rakkautta. Herra Kyyry arvosti ja rakasti vaimoaan vielä enemmän tämän viimeisen toivomuksen takia. Fortuada oli (turhankin) laupias ja anteeksiantava pelastaessaan kuolonsyöjäpoikansa Azkabanilta. Fortuadalta oli riittänyt rakkautta ja empatiaa nuoremmalle Bartemiukselle hänenkin edestään. Vaimo ei ansainnut sellaista yksinäistä kuolemaa, jonka oli valinnut itselleen äidinrakkaudesta…
“Nuorempi Bartemius selviää, Winky.” Herra Kyyry istahti vuoteen laidalle ja otti lempeästi pyyhkeen Winkyltä. “Mene katsomaan löytyykö talosta lisää lääkejuomia.”
“Kyllä, herra.”
Jossain herra Kyyryn mielen perimmäisessä sopukassa oli katumusta, koska hän oli lähettänyt omaa lihaansa ja vertansa olevan jälkeläisensä Azkabaniin, paikkaan, jossa itseään vankien epätoivolla ja ahdistuksella ravitsevat olennot imivät tyhjiin näiden kaiken voiman ja onnellisuuden. Olkoonkin että vangit olivat itsekin oikeita piruja. Hänen olisi pitänyt lähteä joskus ajoissa töistä ja yrittää tutustua omaan ja ainoaan poikaansa niin kuin Fortuadalla oli ollut tapana sanoa. Katumus ei kyennyt poistamaan virheiden taakkaa.
Bartemius Kyyry kastoi pyyhettä haaleassa vedessä, kiersi ylimääräisen veden pois.
Hänen ja Fortuadan poika ei näyttänyt julmalta ja paatuneelta kuolonsyöjältä. Hän oli itse asiassa todella nuoren näköinen, paljon nuoremman kuin yhdeksäntoistavuotiaan näköinen. Aikaisemmin herra Kyyry ei olisi tajunnut ajatella tuollaista. Isänsä kaima oli hieman keskipituista pidempi ja poikamaisen hoikka, muttei suorastaan hinteläkään. Sirot ja tietyllä tavalla herkät kasvonpiirteet antoivat nuoremman vaikutelman. Bartemius oli hyvin sairaana avuton ja siten kykenemätön satuttamaan ketään.
“Älä kuole, Bartemius”, herra Kyyry huomasi anelevansa.
Eikä hänen poikansa kuollut. Herra Kyyry ja Winky päivystivät sairashuoneessa koko yön. Pitkän yön vaihtuessa viimein aamun koitoksi uni oli armahtanut hetkeksi potilaan. Hän nukkui yllättävän rauhallisesti useitten peitteidensä alla kasvot levollisuuteen rauenneina. Suu oli raollaan kuten kauniita unia näkevällä lapsella. Tummanruskeat ripset olivat päistään vaaleammat. Ne olivat lapsen silmäripset. Viattomuuden illuusio oli pettämätön.
