Nimi: Ikuisuuden jälkeen
Kirjoittaja: hiekkapaperi
Fandom: Supernatural
Genre: slash, deathfic, angst, romance
Ikäraja: K-11
Paritus: Dean/Castiel
Vastuuvapaus: En omista Supernaturalia, enkä mitään mainittuja hahmoja. Enkä saa rahaa tai minkäänlaista palkkiota tästä.
Summary: Deanilla oli silmissään se sama tyhjä katse, joka oli ne vallannut jo aikapäivät sitten ja joka enää poistui vain silloin kun tuli vastaan edes pieni merkki siitä yhdestä ainoasta, joka hänen elämässään vielä oli, ja häntä Dean rakasti.A/N: Joskus sitä vaan tulee yhtäkkiä inspiraatio, jolloin on pakko avata nopeasti kone ja kirjottaa jotain. Ja kun näin nyt sitten kävi, niin jotain sitä tuli kirjoitettua lopputuloksena tämä ficci. Yritin muka kirjoittaa OoC:tä mutta tota...
Kaikilla ihmisillä on päiviä, jotka tuntuvat lipuvan ohi hitaammin kuin yleensä, päiviä jotka toivoisi loppuvan nopeammin, päiviä jolloin tuntuu kuin mikään ei onnistu. Ja sitten on niitä ihmisiä, joilla on näiden päivien tilalla vuodet, vuodet, jotka matelevat hitaasti eteenpäin, mutta kuitenkin kun katsoo taaksepäin, ovat vuodet vilisseet ohi liian nopeasti, saavuttamatta mitään. Ja jokaista samanlaista vuotta seuraa aina täysin samanlainen vuosi, joka on täynnä niitä loputtomia harmaita päiviä.
Jossain kaukana, tai ei oikeastaan niin kovin kaukana, mutta kuitenkin niin kaukana, että kukaan ihminen ei häntä sieltä voinut tavoittaa, oli jokseenkin kuluneiden vuosien riuduttama mies. Hän istui sillä hetkellä Impalassaan, hänen autossaan, joka ei kuitenkaan lähtenyt enää käyntiin. Eli sekin oli omistajansa tapaan riutunut, joutunut hyljätyksi, mutta ei kuitenkaan unohdetuksi. Impalalla ei oltu ajettu enää kolmeen vuoteen. Nyt tietysti päähän nousee kysymys, kuinka tämä mies sitten oli sen kolme vuotta voinut selvitä elossa, kaukana muista ihmisistä, kun ei edes missään voinut kulkea. Eikä hän kyllä olisi halunnutkaan minnekään lähteä. Kuitenkin hän selvisi, hädin tuskin, mutta selvisi kuitenkin. Ja siihen on olemassa vastaus ja jokseenkin jopa yksinkertainen sellainen, vaikka kuinkapa kukaan normaali ihminen sitä olisi yksinkertaiseksi voinut ajatella, kun oli kyse jostain sellaisesta kuin enkeli.
Deanilla oli silmissään se sama tyhjä katse, joka oli ne vallannut jo aikapäivät sitten ja joka enää poistui vain silloin kun tuli vastaan edes pieni merkki siitä yhdestä ainoasta, joka hänen elämässään vielä oli, ja häntä Dean rakasti. Pitäisi kai vielä vähä kertoa tarkemmin siitä, mitä Deanin elämässä sitten oli tapahtunut. Jotainhan oli pakko olla tapahtunut, ei kai kukaan muuten voisi joutua samanlaiseen elämäntilanteeseen, missä hän nyt oli. Lyhyesti sanottuna kaikki oli vain murentunut Deanin ympäriltä, eikä hänellä kyllä ennemminkään ollut mitään kovin vankkaa pohjaa tässä elämässä. Kaikki mistä Dean välitti kuoli, tai muuten vain katosi olemattomiin, tärkeimpänä tietenkin ihmiset ja ihmisistä tärkeimpänä Sam. Hänen oma Sammy, rakkain koko maailmassa, hänen veljensä. Samin kuolema liittyi tietenkin hänen perheensä ammattiin. Kaikkihan sen tiesi että se oli vaarallista, hengellä leikkimistä suorastaan ja aina menetettiin henkiä, omia rakkaita, perheenjäseniä. Eikä sen jälkeen Dean voinut enää jatkaa, ei enää kun hän oli yksin, kun ne samat kipeät muistot palasivat hänen mieleensä, kun hän vain ajattelikin metsästystä.
Sillä aikaa kun Dean oli uppoutunut synkkiin ajatuksiinsa, oli ulkona alkanut sataa, mutta sitä rekisteröimättä hän pudisti vain lyhyesti päätään kuin yrittäen poistaa sieltä kaikki pahat muistot. Nämä muistot poistuivat sieltä sillä hetkellä, vaikkakin vain lyhyeksi ajaksi eikä syynä tokikaan ollut kyseinen pään pudistaminen, vaan se, kuinka Dean oli tarkkasilmäisenä huomannut jotain liikettä sisältä talosta, jossa hän nyt oli jo hetken aikaa majaillut. Tämä vanha metsästäjä poistui Impalastaan paiskaten oven perässään hellästi kiinni ja olikin jo matkalla kiireen vilkkaa kohti ulko-oveaan. Sisällä, tarkemmin ottaen keittiössä, ei kuitenkaan ollut enää ketään, vain jälkeen jätetty paperilappunen odotti pöydällä vieressään astia täynnä ruokaa. Dean käveli hitaasti kohti lappua ja otti sen käteensä lukeakseen sen, mitä siihen oli kirjoitettu. Ja se meni näin:
Dean, anna anteeksi että en voinut jäädä niin pitkäksi aikaa, että olisimme voineet edes tervehtiä, saatikka nähdä. Tässä on kuitenkin vähän ruokaa jolla pärjäät nyt ainakin tämän päivän ja jos tarve vaatii, ehkä pari muutakin päivää. Yritän kuitenkin tulla jo huomenna. Minun on ikävä sinua. En voi kertoa vielä enempää siitä missä olen ja mitä teen, mutta älä kuitenkaan huolehdi turhia, ei tässä mitään vakavaa.
Minä rakastan sinua,
Castiel.
Dean oli jo tottunut näihin paperilappusiin, ehkä liikaakin. Toki hän tiesi, että Casilla oli muutakin tekemistä kuin olla hoitamassa ja katsomassa Deania. Ei sillä, että Cas olisi ollut vain Deanin joku henkilökohtainen hoitaja, ei ollenkaan, Casin täytyi nyt vain auttaa häntä tämän kaiken sivussa, vaikka se tuntuisikin vaikealta. Dean siis otti leipää oman enkelinsä tuomalta ruoka-astialta ja alkoi syödä.
Kun seuraava päivä sitten koitti ja Dean heräsi sängystään, mutta ei yllätyksekseen ollut siellä yksin. Hän tunsi lämpimän ihon paljasta selkäänsä vasten siitä kohdin, mistä hänen paitansa oli noussut ylöspäin. Hitaasti Dean kääntyi kohti sänkykaveriaan, joka nykyään merkitsi hänelle enemmän kuin maailma.
”Cas”, Dean mutisi unisella äänellään. Hänen silmissään ei ollut enää sitä samaa utua, vaan niistä näkyi se olo-tila mikä oli tuon positiivisen yllätyksen seuraus. Ja se olo-tila oli onnellisuus. Pieni hymy karehti nyt hänen huulillaan, kun Dean sai viimein katsella noihin silmiin mitä hän oli viikko sitten jäänyt kaipaamaan kun Castielin oli taas täytynyt lähteä.
”Huomenta. Ajattelin että sinusta olisi mukava herätä jonkun viereltä. Ainakin luulen niin. Öh, haluaisitko kahvia?” Castiel sanoi hajamielisesti, tavalla jolla hän puhui yleensä ainakin, kun kyse ei ollut mistään vakavasta. Se puhetyyli oli Deanin mielestä viattoman kuuloinen.
”Ei, en tarvitse. Tärkeintä että olet siinä”, Dean vastasi lyhyesti ja liikahti hyvin lähelle Castielia. Pieni värähdys yhä kulki hänen vartalonsa läpi, kun he olivat lähekkäin ja kun he suutelivat, Dean pystyi maistamaan sen maun joka täydensi häntä täydellisesti. ”Vaikka voisit kyllä toteuttaa sen yhden asian... mistä silloin puhuttiin.”
Cas murahti viettelevästi takaisin ja asetti kätensä Deanin lantiolle. ”Oli minulla asiaakin. En aio ikinä enää mennä sinne takaisin, eikä minun tarvitsekaan. Taivaassa ei enää tarvita minunlaistani enkeliä, vaikka he vielä aikovatkin pitää minua silmillä. Ei tässä kuitenkaan mitään silmällä pitämistä ole, ellei sitten tykkää katsella kahta umpihomoa tekemässä mitä erikoisimpia asioita yhdessä.” Tässä vaiheessa Dean naurahti lyhyesti. ”Me voimme siis olla tässä vaikka ikuisuuden. Sinun täytyy vain antaa minun poistua aina välillä edes hetkeksi täyttämään varastojamme.”
”Entäs se mistä me silloin puhuttiin? Se mikä sinun piti toteuttaa.” Ja sillä hetkellä Dean oli onnellisempi kuin pitkään aikaan ja hän tiesi että hän voisi luottaa Castieliin. Hän tiesi että juuri tämä hetki oli hänen elämänsä käännekohta, sillä nyt ne vanhat tutut harmaat päivät olivat takanapäin.
Ja niin ne ajat jatkuivat, eikä kumpikaan heistä enää joutunut kirjoittamaan sitä paperille, kuinka he rakastivat toinen toistaan.
