Kiitoksia vielä jokaiselle kommentoijalle ja lukijalle! Tässä on nyt viimeinen osa ja epilogi samassa. Tulee hiukan pitkä pätkä mutta en tahtonut enää alkaa pätkimään lyhyemmäksi ja pitkän mietinnän jälkeen totesin, että lopetus on selkeämpi epilogin kanssa. Ja se, miksi tämä on näin pitkä, johtuu ihan puhtaasti siitä että olen edelleenkin huono lopettamaan mitään. Ve~ toivottavasti pidätte!
7. osa
Kello 11.45 Saksa
Ranska hykerteli tyytyväisenä itsekseen seuratessaan tarkkailunäytöltä tilannetta kentältä. Kuvaruutuun oli nimittäin juuri ilmestynyt pitkän miehen hahmo. Kuva oli pieni mutta siitäkin Ranska erotti miehen Ruotsiksi ja näki kasvoja peittävän silmäsiteen. Hän oli siis sittenkin noudattanut annettuja käskyjä. Berwald oli pukeutunut yksinkertaisesti lyhythihaiseen paitaan ja housuihin ja hänen kätensä roikkuivat tyhjinä sivuilla. Ilmeisesti miehellä ei ollut aseita, ellei tämä sitten ollut piilottanut niitä hyvin. Mutta Ranska ei uskonut siihen mahdollisuuteen. Hänellä oli kuitenkin Suomi, jos Ruotsi aikoisi yrittää jotain, eikä hän uskonut miehen riskeeraavan rakkaan kumppaninsa kohtaloa.
Ranska vilkaisi kelloaan. Se ei ollut vielä tasan ja hän halusi olla täsmällinen. Sitä paitsi tämä oli suunnitelman paras hetki. Hetki, jolloin kaikki huipentui yhteen pisteeseen ja hän saisi kostaa kokemansa nöyryytyksen. Mies puristi kätensä nyrkkiin ja tuijotti ruudussa näkyvää kuvaa muistaessaan sen kauhean päivän. Mutta sitten hän rentoutui ja hymyili.
”Odotapa vain, Ruotsi”, hän sanoi ääneen, ”minulla on sinun varallesi jotain aivan ihastuttavaa”. Suunnitelma oli täydellinen. Hän oli onnistunut houkuttelemaan kohteensa oikeaan paikkaan ja tämä ei edes tiennyt, mitä odottaa. Stadionin kaikki kuvausmateriaali oli käännetty kenttää kohti valmiina tallentamaan ja lähettämään muutaman tunnin kuluttua alkava ottelu. Mutta sitä ennen Ranska aikoi käyttää niitä omiin tarkoituksiinsa. Hän nolaisi Ruotsin ja lähettäisi tapahtuman kaikkialle maailmaan. Mies naureskeli itsekseen kuvitellessaan jo voittonsa. Sitten hän nousi pöydän ääressä ja poistui tarkkailuhuoneesta.
Jos Ranska olisi edes hetkeksi kääntänyt katseensa johonkin muista kuvaruuduista, hän olisi nähnyt kuinka Norja ja Islanti kiipesivät tikkaita ylös stadionin katolle ja kuinka Saksa seisoi tarkkailemassa pääovien edessä. Mutta miehen silmien edessä siinsi jo tuleva kosto, joten hän ei huomannut mitään muuta.
Kello 11.50 Saksa
”Kymmenen minuuttia”, Englanti mutisi. He olivat Suomen kanssa päässeet juuri ulos lentokentältä ja Arthur oli lähes koko ajan vilkuillut kelloaan ja laskeskellut minuutteja. Tino oli vain hiukan rauhallisempi heidän noustessa vapaan taksin kyytiin. Englanti kaivoi taskustaan muutaman euro-setelin ja ojensi ne kuljettajalle, jonka silmät pyöristyivät hiukan hänen nähdessään tarjotut satasen setelit.
”Olympiastadion”, Arthur sanoi englanniksi, ”ja vähän äkkiä”. Saksankielinen kuljettaja näytti ymmärtävän hyvin tarkoituksen, sillä auto suorastaan ampaisi matkaan ja Suomi pisti huolestuneena merkille että he ohittivat monta punaisena loistavaa liikennevaloa ja pysähtymismerkkiä huomioimatta. Englanti sen sijaan oli aika tyytyväinen.
”Ehdimme ehkä vielä”, hän sanoi. Suomi katsoi ulos ikkunasta vauhdilla vaihtuvaa kaupunkinäkymää. Arthur oli antanut hänelle uudet vaatteet ennen Ranskasta poistumista ja nyt mies tunsi olonsa hieman epämukavaksi lainahousuissa ja -takissa. Ne eivät istuneet kunnolla ja kangas tuntui karhealta ihoa vasten.
”Englanti”, Tino sanoi hiljaa ja toinen mies käänsi katseensa häneen, ”tämä menee nyt väärin”.
”Miten niin?” Arthur kysyi hämmästyneenä.
”Meidän ei pitäisi kostaa”, Suomi vastasi ja katsoi Englantia surullinen ilme kasvoillaan, ”se ei hyödytä mitään. Ranska vain jatkaa toimiaan myöhemmin eikä muutu koskaan”. Molemmat miehet olivat hetken hiljaa mutta sitten Englanti huokaisi syvään.
”Tiedätkö, sinä viet minulta ainutlaatuisen tilaisuuden nauraa Ranskalle päin naamaa”, hän sanoi, ”mutta olet oikeassa”.
”Teemmekö siis niin kuin minä suunnittelen?” Suomi kysyi ja hänen huulilleen ilmaantui pieni hymy. Englanti hieroi ohimojaan. Ruotsi oli käskenyt hänen vain tuoda Suomi Olympiastadionille niin että Ranska näkisi miehen ja muut voisivat käyttää hämmennyksen hyväkseen vangitakseen Ranskan. Arthur toivoi mielessään, ettei Tinon oma suunnitelma sisältänyt paljon ylimääräisiä ohjelmanumeroita. Heiltä nimittäin oli aika loppumassa.
”Se on aivan yksinkertaista”, Suomi sanoi kuin arvaten vanhemman miehen ajatukset, ”tarvitsen vain hyvät äänentoistolaitteistot ja mikrofonin”.
Kello 11.56
”Viimeinkin”, Saksa murahti auton kurvattua stadionin pääsisäänkäynnin eteen ja Suomen ja Englannin ilmestyessä kyydistä, ”mikä teillä kesti?”
”Lentäminen”, Arthur vastasi kuivasti, ”sinulla on liian tarkat turvatoimet. He melkein huomasivat väärennetyt passit”.
”Missä tuolla voi kuuluttaa?” Suomi kysyi hätäisesti tuskin edes pysähtyen kuulemaan vastausta.
”Tornista” Saksa vastasi automaattisesti ja katseli hämmästyneenä pääovista sisään livahtaneen Tinon perään, ”mitä hän tekee?”
”En tiedä”, Englanti vastasi olkiaan kohautellen, ”mutta hän päätti muuttaa suunnitelmia”.
”Jotenkin arvasin tämän”, Saksa totesi. Hän tunsi Suomen eikä ollut oikeastaan uskonutkaan tämän hyväksyvän Ruotsin laatimaa Ranskan vangitsemis- ja rankaisemissuunnitelmaa. Ei, vaikka hän olikin itse tämän koko jutun alkuperäinen uhri.
Kello 12.00
Ruotsi seisoi aloillaan kentän laidalla. Hän ei ollut varma, missä hänen tarkalleen ottaen tulisi olla. Sitä ei ollut viestissä lukenut mutta hän ajatteli mahdollisimman näkyvän paikan olevan sopiva. Ranskan tuntien tämä ei ollut juoninut mitään kovin pientä vaan luultavammin jotain mahdollisimman näyttävää. Eikä hän varmasti edes ilmaantuisi paikalle ennen kun kello olisi varmasti tasan kaksitoista. Berwald pystyi hyvin kuvittelemaan Ranskan jonnekin lähistölle odottelemaan oikeaa hetkeä astua parrasvaloihin.
Tekonurmen heikko kahina kertoi Ruotsille jo ennen varsinaista puhetta jonkun saapuneen paikalle. Hän kuitenkin malttoi mielensä ja pysytteli paikoillaan osoittamatta minkäänlaista elettä huomaamisesta. Kahina lakkasi ja askeleet pysähtyivät.
”Hyvää päivää, Ruotsi”, sanoi ääni, josta hän ei voinut erehtyä. He siis olivat tosiaan olleet
oikeassa sieppaajan henkilöllisyydestä.
”Missä Suomi on?” hän kysyi, vaikka uskoikin tietävänsä vastauksen paremmin kuin Ranska. Tosin Englannista ei ollut vielä kuulunut mitään mutta Berwald ei voinut nyt muuta kuin luottaa häneen ja muihin ympärillään. Se asia ärsytti häntä hiukan. Totta kai Ruotsi olisi halunnut heti syyllisen selvittyä vain kiirehtiä Ranskan talolle kaikkien liikenevien sotajoukkojen kanssa ja hakea Tinon pois sieltä. Mutta hän myös tiesi, että silloin koko muu Eurooppa olisi kääntynyt häntä vastaan ja sitä paitsi Suomi ei olisi pitänyt siitä suunnitelmasta yhtään. Berwald ei ollut varma pitäisikö hän tästäkään mutta oli tämä kuitenkin parempi kuin se.
”Hän on oikein hyvässä turvassa minun talossani”, Ranska vastasi, ”lähetän hänet takaisin, kunhan olen saanut asiat loppuun asti täällä”. Mies vaikutti jo pelkän äänen perustella olevan erittäin hyvällä tuulella ja Berwald toivoi saavansa sen olotilan muutettua piakkoin.
”Olen nyt täällä”, Ruotsi sanoi vakavasti, ”mitä tahdot minusta”. Ranska naurahti kepeästi ja kuului astelevan lähemmäs.
”Tämä on hyvin yksinkertainen asia. Vain pieni vaiva rakkaasi vuoksi”, hän kuiskasi, ”minulla on kädessäni paperi ja kohta lähdemme yhteen paikkaan. Sinä saat lukea sen paperin sisällön siellä”.
”Vain senkö takia sinä olet juoksuttanut meitä ympäriinsä”, Berwald tuhahti, ”miksi tämä silmäside?” Oikeastaan Ranskan syyt eivät häntä kiinnostaneet mutta hänen täytyi pelata hiukan aikaa. Englannin täytyi ehtiä…
”Se on vain pieni turvatoimi”, Ranska vastasi, ”jotta tietäisin, ettet aio tapella. Emmehän haluaisi Suomelle käyvän mitään ikävää vain pelkän pienen väärinkäsityksen vuoksi?”
”Jätä hänet tämän ulkopuolelle”, Berwald sanoi uhkaavalla äänellä, ”kadut, jos olet koskenut häneen”.
”Hän on täysissä sielun ja ruumiin kunnossa”, Ranska vastasi, ”vaikka en ihmettele, miksi pidät Suomen niin tiukasti itselläsi. Hän on todella suloinen, jotenkin viattomalla tavalla”. Ruotsin kädet puristuivat nyrkkeihin ja suu tiukkeni ohueksi viivaksi.
”Su-san, älä!” Ääni tuntui kaikuvan ympäri stadionia ja Ruotsilla meni hetki tajuta sen kuuluvan kaiuttimista. Englanti oli siis onnistunut, vaikka suunnitelman mukaan Suomen ei olisi pitänyt tehdä näin. Äkillinen ääni kuitenkin pelasti Ranskan lyönniltä, jonka hän olisi Ruotsilta saanut silmäsiteestäkin huolimatta.
”Su-san. Minä olen aivan kunnossa. Älä vain tee mitään”, Tinon ääni sanoi. Hän kuulosti aivan omalta itseltään ja Ruotsi tunsi viimeisen päivän itseään vaivanneen rauhattomuuden katoavan. Suomi oli turvassa ja se oli tärkeintä.
”Miten…?” Ranska kysyi hämmentyneeltä tunnistaessaan äänen.
”Oletko yllättynyt?” Näköjään myös Englanti oli päätynyt paikalle. Berwald kiskaisi siteen silmiltään ja näki hänen seisovan alakatsomossa puomiin nojaillen ja kasvoillaan tyytyväinen virnistys. Ranska sen sijaan näytti muuttuvan äkäiseksi tajutessaan asioiden yhteyden. Jos yhtäkkiä sekä Suomi että Englanti ilmestyivät paikalle, heidän täytyi olla samassa juonessa.
”Sinä!” hän karjaisi, ”miksi sinäkin olet minua vastaan?”. Englanti heilautti kättään välinpitämättömästi.
”Minähän olen aina sinua vastaan”, hän sanoi. Myös Saksa ilmaantui paikalle kentän laidalle ja jäi seisomaan hiljaa kädet puuskassa rinnan päällä.
”Taisit hävitä tämän”, Ruotsi totesi Ranskan silmäillessä valtioita ympärillään.
”Miksi? Tämä on epäreilua!” hän ärähti, ”minähän halusin vain kostaa”
”Ja siksi minä en tahdo Su-sanin kostavan sinulle”, sanoi Suomi ilmestyessään paikalle. Hänen oli täytynyt juosta kuuluttajatornista, ei hän muuten olisi ehtinyt alas näin nopeasti. Berwald kääntyi nuorempaan valtioon päin ja laski kätensä tämän olkapäille. Suomi katsoi häntä hymyillen.
”Anteeksi, että aiheutin huolta”, hän kuiskasi. Ruotsi pudisti päätään.
”Olethan varmasti kunnossa?” hän kysyi ja tarkasteli miestä samalla kunnes heidän katseensa kohtasivat. Tino katsoi häntä siniset silmänsä kimaltaen ja ilon kirkastaessa kasvot.
”Ihanaa nähdä sinua taas”, hän sanoi puhuen edelleen hiljaa, ”olen aivan kunnossa. Mitään ei tapahtunut”. Ruotsi tarkasteli häntä edelleen tutkimaton ilme kasvoillaan. Sitten hän tarttui Suomen vasempaan käteen ja nosti sen ylös niin että väljä hiha valui alaspäin paljastaen verinaarmut käsivarressa.
”Mitä tämä sitten on?” Berwald kysyi ja hänen ilmeensä synkkeni hetkeksi. Tino itse katsoi naarmuja hämmästyneenä, hän ei ollut edes huomannut niitä tätä ennen.
”Minä… Minä varmaan löin käteni seinään kiivetessäni ikkunasta”, hän vastasi. Ruotsi kohotti kulmiaan kysyvästi.
”Kiipesit ikkunasta?” hän kysyi.
”Hei! Älä karkaa, pelkuri!” Englannin huuto havahdutti kaksikon keskinäisestä maailmastaan. Ranska oli käyttänyt Ruotsin huomion herpaantumisen hyväkseen ja lähtenyt hiipimään poispäin. Englannin huudettua hän siirtyi hitaasta ja huomaamattomasta pakenemisesta juoksemiseen. Berwald murahti ja kääntyi juostakseen miehen perään mutta Tinon ote hänen kädestään esti häntä. Suomi katsoi vanhempaa miestä vakavasti ja hymy oli hiipunut huulilta.
”Älä”, hän sanoi päätään pudistaen. Hetken Ruotsin teki mieli vain ravistaa ote irti. Sehän mies oli vanginnut hänen Tinonsa ja ansaitsi rangaistuksen, mutta sinisten silmien katse oli vetoava. Berwald huokaisi ja jäi paikalleen.
”Me siis päästämme hänet karkuun?” kuului Norjan ääni heidän takaansa. Veljesvaltiot olivat laskeutuneet kaikessa hiljaisuudessa alas katolta kuultuaan Suomen kuulutuksen ja tajuttuaan suunnitelmien vaihtuneen. Islanti piteli ritsaa ja siihen asetettua pussia käsissään ja katsoi Ruotsia kysyvästi.
”Tämän kerran”, Berwald vastasi synkeällä äänellä, ”mutta seuraavalla kerralla mikään ei säästä häntä”. Suomi hymyili taas ja päästi otteensa miehestä.
”Voi, mukava nähdä teitäkin”, hän huudahti iloisena kääntyessään kahden muun Pohjoismaan puoleen. Islanti työnsi aseensa huolellisesti takaisin laukkuun ja Norja vastasi hiljaiselle tyylilleen uskollisena Suomen tervehdykseen pienellä hymyllä ja nyökkäyksellä.
”Hyvä nähdä sinun olevan kunnossa”, hän sanoi, ”aiheutimme luultavasti aika paljon hässäkkää etsiessämme sinua”. Tino huokaisi kuultuaan Norjan sanat. Hän pystyi helposti kuvittelemaan neljän toverinsa pyörimässä ympäri Eurooppaa, sillä Tanskankin oli oltava jossain täällä lähettyvillä jos kerta Norja oli paikalla.
”Toivon, että kukaan ei loukkaantunut sen vuoksi”, Suomi sanoi hiljaa itsekseen, ”missä Tanska on?”
”Kaupungilla Preussin kanssa”, Islanti vastasi. Neljä Pohjoismaata seisoivat tekonurmella Saksan ja Englannin kävellessä heidän luokseen. Saksa näytti suhteellisen tyytyväiseltä tilanteeseen ja hän heilautti kättään Suomella mutta Englanti murjotti hiukan Ranskan paon vuoksi.
”Preussi ja Tanska?” Tino kysyi hämmästyneenä, ”aivan kahdestaan?” Kaikki käänsivät katseensa Norjaan, joka tuijotti välinpitämättömästi takaisin.
”Hyvä on. Minä menen hakemaan hänet”, vaalea mies lopulta sanoi, ”hän on tarpeeksi typerä hankkiutuakseen yksinäänkin pulaan saati sitten sen miehen kanssa”. Norja mutisi vielä synkällä äänellä jotain omalla kielellään lähtiessään etsimään Tanskaa.
”Hienoa, että saimme sinut takaisin”, Saksa sanoi Norjan poistuttua paikalta, ”ja vielä ajallaan. Pelin harjoitukset alkavat aivan kohta”.
”Hyvä”, Suomi sanoi nauraen ja tarttui lähes huomaamattaan kädellään Ruotsin käteen, ”saatte kertoa minulle, mitä kaikkea täällä on oikein tapahtunut?”
Epilogi
Pari päivää myöhemmin, Ruotsi.
”Su-san?” Tino kysyi tultuaan huoneeseen, jossa Ruotsi istui nojatuolissa kirja auki sylissään. Hän nosti katseensa ja kallisti päätään hiukan eleeseen, jonka Tino tiesi olevan kysyvä. Nuorempi valtio käveli ovelta Berwaldin luokse ja istuutui vastapäiselle tuolille. Hana-Tamago pyöri hänen sylissään ja samalla vahtasi miestä tarkasti. Suomen tilapäisen katoamisen jälkeen pieni koira oli ottanut tehtäväkseen pitää hänestä entistä tarkemmin huolta.
”Tuota, minä mietin että minun olisi jo aika käydä kotona”, Tino sanoi. Hän mielsi kyllä Ruotsinkin talon kodikseen, olihan hän kuitenkin asunut siellä yli kahdeksansataa vuotta, mutta nykyään hän vietti aikaansa paljon myös omassa maassaan.
”Tarkoitin vain, että en ole käynyt siellä sen jälkeen”, hän jatkoi kun Ruotsi pysyi hiljaa, ”postia on varmasti tullut jo aika paljon ja kukatkin pitäisi kastella”. Ranskan suorittama Suomen kidnappaus kuului nykyään kiellettyihin puheenaiheisiin ja Tino vaikeni asiasta mielellään, jos se vain teki Berwaldin iloisemmaksi. Tosin Suomi ei voinut olla ajattelematta, että miestä harmitti koko jutussa eniten Ranskan karkuun pääsy.
”Selvä”, Ruotsi lopulta vastasi, ”minä tulen mukaan”.
”Ei sinun kyllä tarvitse. Pärjään itsekin…”, hän vaikeni nähtyään vanhemman miehen ilmeen. Hana Tamago ei selvästikään ollut ainoa, joka tahtoi pitää Suomea tarkemmin silmällä.
Saman päivän iltana, Suomi.
Tinon mieliala näytti kohoavan ennestään jokaisella askeleella jonka hän otti kotiaan kohti ja Hana Tamago näytti jakavan omistajansa tunteet yhtälailla. Pieni koira sinkoili riemuissaan pitkin tietä palaten kuitenkin aina jostain hyppimään Tinon tai Berwaldin jalkoja vasten. Ruotsi tunsi, outoa kyllä, pienen mustasukkaisuuden pistoksen nähtyään kuinka onnellisen näköisenä nuorempi mies hengitti kotimaansa ilmaa. Mutta toisaalta hän ymmärsi hyvin, rakastihan hänkin tätä maata.
”Katso, Su-san, kaikki näyttää olevan kunnossa”, Tino totesi heidän ehtiessään hänen talonsa luokse. Pihapiiri näyttikin tosiaan aivan normaalilta, vaikka Hana Tamago kiersi varmuuden vuoksi kaikki nurkat tarkasti läpi.
”Kappas, sie oot sitten takasin päässynnä”, kuului naapurinukon ääni talon nurkalta, ”vaik en mie sitä eppäillykään. Sellane oli tuon ruottalaisen ilme, et kyl se siut hakkee vaikka mualima äärist”.
”Hyvää päivää, herra”, Tino tervehti häntä hymyillen, ”toivottavasti olet voinut hyvin”.
”Hyvinhän mie aina oon pärjännynnä”, ukko vastasi linkuttaessaan lähemmäs, ”mut älä sie minnuu herrottele kun kenenkää isäännäks en ole ryhtynnä. Sano Topiks vaan”. Suomi nauroi ja puheli hetken miehen kanssa niitä näitä. Berwald seisoi heidän vieressään mutta keskustelu eteni aivan liian nopeasti, jotta hän olisi pysynyt mukana. Lopulta Ruotsi ei edes yrittänyt saada selvää siitä vaan katseli hiipuvan auringon värittämää taivasta mietteissään. Hän havahtui vasta kun huomasi ukon osoittavan sanansa hänelle.
”Ja piähä sie huolta täst pojasta”, hän sanoi, ”mie oon aina ollunna sitä mieltä, et ihan liiaks ovat vastuuta hälle keräneet. Nuorel miehel”.
”Jaa”, Ruotsi vastasi vakavalla äänensävyllä lipsahtaen taas omalle kielelleen. Ukko näytti kuitenkin ymmärtävän hyvin, sillä hän hymyili miehelle ja nyökkäsi.
”En minä nyt niin nuori ole”, Tino vastusteli mutta vanhus huitoi kättään.
”Kyllähä mie sen tiiän”, tämä vastasi, ”mut ny miun on mentävä. Pittää uuni viel lämmittää”. Niineen hyvineen harmaahapsinen ukko köpötteli nurkan taakse. Tino vilkutti hänen peräänsä ja kääntyi sitten Ruotsin puoleen.
”Hän oli naapurini”, Suomi selitti ja avasi talonsa oven, ”hän sanoi teidän tavanneen jo”.
”Niin, kyllä”, Ruotsi vastasi astuessaan sisälle, ”tapasimme ohimennen”.
Berwald oli vaatinut saada valmistaa illallisen. Tosin kaapeissa ei ollut juurikaan kelvollisia ruokatarpeita, koska Tino ei ollut ehtinyt käydä ostamassa lisää pilaantuneiden tilalle mutta Ruotsi sai kuitenkin aikaiseksi yksinkertaisen ja syömäkelpoisen aterian. Hänen kokatessaan Tino sijasi vuoteet ja kattoi pöydän. Hänen ei tarvinnut edes kysyä, jäisikö Berwald yöksi. Mies tuskin olisi poistunut talosta ilman voimakeinoja tai suoranaista käskyä. Mutta Tino oli vain iloinen seurasta. Hän ei koskaan myöntänyt tätä ääneen, mutta joskus hänestä tuntui yksinäiseltä asua vain kahdestaan Hana Tamagon kanssa.
”Ruoka on valmista”, Berwald sanoi ja he asettuivat pöydän ääreen aterioimaan. Hana Tamago oli jo tyytyväisenä nukahtanut omalle petilleen.
”Tiedätkö, minun käy hiukan sääli Viroa”, Tino totesi. Hän oli soittanut Eduardille pian vapautumisensa jälkeen ja mies oli kuulostanut todella väsyneeltä. Hän ei ollut suostunut kertomaan Suomelle koko tarinaa mutta rivien välistä Tino oli kuitenkin tajunnut, että Puola ja Venäjä olivat tuhonneet hänen taloansa aikalailla. Ja tietenkin Suomi tunsi olevansa osasyyllinen.
”Voisinpa tehdä jotain”, hän mietti ääneen kun Ruotsi ei vastannut mitään.
”Minusta hän tarvitsee vain lomaa”, Berwald lopulta totesi ja laski haarukan kädestään syötyään. Suomi tuijotteli hetken ikkunasta hämärää pihaa kulmat kevyesti kurtussa.
”Nyt minä keksin!” hän huudahti hetken päästä ja hänen ilmeensä kirkastui äkkiä, ”loma. Sehän se on”.
Ruotsi makasi selällään sängyllä. Hän ei saanut vielä unta, joten hän kuunteli kuinka Suomi käveli jostain syystä ympäri taloa. He olivat menneet nukkumaan jo muutama tunti sitten mutta näköjään kumpikaan ei kyennyt saamaan unta. Hetken Berwald ajatteli nousevansa itsekin ja menevänsä Suomen seuraksi mutta sitten hän tajusi kevyiden askelien lähestyvän ovea ja pysähtyvän sen eteen. Hetken Tino vain seisoi oven takana mutta sitten hän raotti sitä hiukan ja kurkisti sisälle.
”Su-san, oletko hereillä?” hän kysyi ja sai vastaukseksi miehen katseen. Huoneen hämärässä Berwald hädin tuskin erotti Suomen kantavan tyynyä ja peitettä käsivarsillaan. Ruotsi nousi istumaan sängylle ja viittoili nuoremman miehen luokseen. Tino noudatti kutsua ja kiipesi istumaan sängynlaidalle.
”En saanut unta”, hän selitti hiljaa, ”ajattelin, että voisin tulla tänne”.
”Minäkään en saa nukuttua”, Ruotsi vastasi ja siirtyi hiukan, jotta Tino mahtuisi hyvin hänen vierelleen.
”Minä…”, nuorempi mies sanoi kuulostaen yhtäkkiä ujolta. Hän silitti peitettä sylissään, ”minä tein tämän sinulle syntymäpäivälahjaksi mutta ajattelin, että voisin antaa sen jo nyt”. Berwald katsoi häntä hetken ja tunsi hymyn kohoavan huulilleen. Hän tarttui peitteeseen ja levitti sen eteensä nähdäkseen kunnolla. Suomi yritti tarkkailla vanhemman miehen ilmettä mutta hämärässä huoneessa se oli hankalaa.
”Kiitos”, Ruotsi sanoi ja silitti peittoa kuten Tino vähän aikaa sitten. Hän erotti valkoisen kaistaleen reunassa ja keltaiset värit. Tummemman, jota oli vaikeampaa tunnistaa pimeässä, hän arveli olevan sinistä.
”Ole hyvä”, Suomi vastasi ja nyt hänen äänensä kuulosti iloiselta, ”mutta pidätkö siitä?”.
”Totta kai pidän. Se on hieno, lämmin ja sinun tekemäsi”, Ruotsi sanoi ja asetteli peiton paremmin. Se oli tarpeeksi leveä, jotta he molemmat mahtuisivat sen alle nukkumaan. Tino kömpi miehen vierelle ja asettui kyljelleen kasvot häneen päin ja toinen käsivarsi tyynyn alla. Berwald tunsi, kuinka siniset silmät katsoivat häntä tyytyväisenä.
”Sinä et ole vielä kertonut, kuinka karkasit”, Berwald sanoi asettuessaan itsekin takaisin selälleen.
”Ai niin, unohdin sen kokonaan”, Tino vastasi. Muut olivat kertoneet hänelle pelastusretkensä kulun mutta Suomi itse oli unohtanut kokonaan selittää omat vaiheensa, ”kerronko nyt?”
Berwald kuunteli hiljaa, kuinka Tino kertoi hänelle Ranskan talosta, nuoresta maasta nimeltä Seychellit ja pakenemisestaan. Miehen ääni vaimeni koko ajan tarinan edetessä ja lopulta hän huomaamattaan lakkasi puhumasta ja vaipui uneen. Vielä senkin jälkeen Ruotsi kuunteli Suomen rauhallista ja tasaista hengitystä. Hän silitti varovasti vaaleita suortuvia ja pyyhkäisi kämmenellään poskea.
”Minä pidän sinusta huolen”, hän kuiskasi hiljaa tuskin edes ääneen. Lupaus kuulosti jopa Ruotsin omissa korvissa ontolta mutta se lohdutti häntä hiukan. Sillä juuri hänen takiaan Suomi oli joutunut siepatuksi ja pois kotoaan. Jos Ruotsi olisi vain…
”Lopeta”, Tino käski silmät kiinni.
”Etkö sinä nukkunutkaan?” Berwald kysyi hämmästyneenä. Ei Suomi ainakaan ennen ollut osannut näytellä nukkuvaa.
”Nukun koko ajan ja sinunkin pitäisi”, hän vastasi ja raotti toista silmäänsä, ”mutta älä syyllistä itseäsi, kun et ole mitään pahaa tehnyt”. Sen sanottuaan Suomi sulki taas silmänsä ja näytti nukahtavan uudestaan. Berwald tuijotti häntä hetken mutta sitten mies hymähti ja asetti käsivartensa Tinon vyötärölle.
”Kiitoksia”, hän kuiskasi nuoremman valtion korvaan.
******
Eduard seisoi hämmästyneenä lentokentän edessä ja tuijotti edessään aukeavaa hiekkarantaa ja turkoosinväristä merta. Tuntien lentokoneessa istumisen jälkeen hän oli päätynyt tänne, koska Suomi oli ilmestynyt Viron talolle, pakannut hänen laukkunsa ja kiikuttanut lentolippujen kanssa Tallinnan lentokentälle. Sitten mies oli vilkuttanut hänelle iloisesti lähtöselvityksessä ja käskenyt kertoa terveisiä. Kysymys oli vain se, että kenelle hänen piti ne kertoa.
Siinä seisoessaan Viro tajusi yhtäkkiä nuoren ruskeahiuksisen ja siniseen mekkoon pukeutuneen tytön lähestyvän häntä hymy huulillaan. Mies ei muistanut koskaan tavanneensa häntä mutta kuitenkin tyttö tuli lähemmäs kuin tuntisi Viron.
”Hyvää päivää ja tervetuloa”, tyttö toivotti päästessään tarpeeksi lähelle, ”odottelinkin jo sinua”.
”Kiitoksia”, Viro vastasi hämmentyneenä, ”odotit minua?”
”Niin. Suomi soitti ja kertoi, että olet tulossa”, tyttö sanoi, ”sinähän olet Viro?”.
”Olen”, mies vastasi ja ymmärsi samalla koko jutun, jonka Tino oli näköjään valmistellut,
”sinä olet varmaankin Seychellit. Suomi lähetti terveisiä”. Nuoren tytön kasvoille levisi tyytyväinen hymy miehen tunnistaessa hänet.
”Kyllä ja tämä on minun saareni”, hän sanoi, ”tule niin esittelen sinulle paikkoja”. Eduard lähti kävelemään innoissaan rupattelevan tytön perässä ja ihaili samalla paratiisimaista ympäristöä. Kyllä, tästä tulisi varmasti hyvä loma. Varsinkin, jos hän saisi hukattua puhelimensa varmuuden vuoksi johonkin.