Nimi: Huono paimen, joka sutta rakastaa
Kirjoittaja: raitakarkki
Oikolukija: Pops ♥
Ikäraja: S
Paritus: Seamus/Pansy
Tyylilajit: romance, ehkä pientä angstinvireyttä
Tiivistelmä: Suhteet eivät ole samanlaisia rohkelikoille ja luihuisille.
A/N: Osallistuu aakkoshaasteeseen, sananlaskuhaasteeseen (lausenaa juurikin tuo huono paimen, joka sutta rakastaa) sekä sataseen, 45: Kuu.
Pansy Parkinson on niitä ihmisiä, jotka pystyvät kiinnittämään huomion itseensä milloin vain tahtovat. Hän puhuu kovaäänisesti, nauraa ja järjestää kohtauksia. Hän nauttii, kun tietää hänestä puhuttavan ja häntä ajateltavan, oli puheiden sävy sitten negatiivinen tai positiivinen.
Siksi kai ihastuinkin häneen alun perin.
Sen piti pysyä salassa, luihuiset eivät kertoneet kumppaneistaan julkisesti. Julkisesti tarkoitti sitä, että tällä kertaa koko koulu ei saisi tietää, mutta heidän oleskeluhuoneessaan siitä kerskailtaisiin ja sille naurettaisiin, arvosteltaisiinkin. Tiesin sen, vaikka halusin olla kuin asiaa ei olisikaan. Aika Pansyn kanssa oli kaikkea mitä olin hakenut, hän sai aikaan tietyn jännittävyyden ja vaarallisuuden tunteen, illat ja yöt hänen kanssaan olivat kerta kaikkisen upeita ja hänen näkemisensä sai minut värähtämään.
”Mitä sitten, vaikka olisinkin?” hän oli kuitannut ja virnistänyt, kun olin kysynyt onko hän ollut muiden rohkelikkojen kanssa. Näin jälkikäteen tunnen itseni erittäin idiootiksi – tietenkin hän on ollut. Suhteet eivät ole samanlaisia rohkelikoille ja luihuisille. Jos meillä on periaate, että toisen entiseen tyttöystävään ei kosketa, luihuiset kokevat sen haasteena. Heille on yhdentekevää mitä heidän entiset kumppaninsa tekevät ja vaikka oloni oli kieltämättä erittäin hyväksikäytetty, peitin sen tunteen ajattelemalla Pansya ja muistelemalla hetkiä hänen kanssaan.
Kaikki ne hetket kun hiivimme piiloon muilta saivat sydämeni hypähtelemään, aina kun Pansy ehdotti jotain uutta ja erikoista paikkaa tapaamisille tuntui, että halkeaisin siitä kaikesta onnellisuuden ja jännittävyyden tunteesta. Toisaalta pelkäsin koko ajan, että kiinnyn häneen liikaa. Ehkä olin jo kiintynytkin. Halusin liittyä muiden luihuisten seuraan, kun he melusivat aamiaisella tai pitivät hauskaa ekaluokkalaisten kustannuksella. Halusin nauraa heidän mukanaan ja pitää Pansya kädestä, hymyillä hänelle ja huutaa koko maailmalle, että minä rakastan Pansya. Eli jos rakastaminen on kiintymistä, toden totta, olen kiintynyt siihen tyttöön liikaa.
Koska luihuiset nyt ovat luonteeltaan mitä ovat, he eivät voi näyttää itseään kulkemassa ilman seurustelukumppania. Tietyistä syistä en siis voi näyttäytyä Pansyn kanssa, mutta hän haluaa jonkun rinnalleen silloin, kun minä olen estynyt. Niinpä hän suutelee häpeilemättä jokaista ystäväänsä, Dracoa, Blaisea, Theoa... Daphneakin. Se riipaisee ja palauttaa hetkeksi mieleeni sen, etten ole hänelle muuta kuin yksi juttu muiden joukossa. Haluaisin olla niin paljon enemmän.
Pansy ei kuitenkaan päästänyt minua irti. Suhteemme oli jatkunut jo parisen kuukautta ja vaikken tiennytkään, kuinka kauan luihuiset ylipäätään jatkoivat suhteitaan, ajattelin sen olevan kauan. Pansy antoi selvästi ymmärtää, että en todellakaan merkinnyt hänelle paljoakaan. Mutta silti jokin pilke hänen silmiensä takansa, jokin hänen puheessaan kieli jostain muusta, jostain suuremmasta ja palavammasta tunteesta. Hän peitteli sitä, tietenkin, mutta toivoin, että se vielä johtaisi johonkin. Pansy saisi rohkeutta, ilmoittaisi kaikille seurustelevansa minun kanssani, eikä hänen koskaan enää tarvitsisi vaihtaa sylkeä Dracon kanssa ennen tuntien alkua.
Halusin kertoa hänelle, että rakastan häntä, tietenkin. Mutta minua pelotti. Mitä jos Pansy ahdistuu, jättää minut heti? Onko kukaan edes rakastanut häntä koskaan?
Eräänä iltana istuimme tähtitornissa, katsoimme tähtiä sekä kuuta, joka oli epätävallisen iso sinä iltana. Hetki tuntui olevan sopiva puhumiseen, mutta minulta meni ainakin kymmenen minuuttia siihen, että keräsin rohkeutta. Pansy huomasi sen.
”Pansy, olen miettinyt”, aloitin, mutta tyttö nosti pitkän sormensa huulieni eteen. Vaikenin ja hetken ilmassa leijui vain kesken jäänyt lauseeni ja sen aiheuttama vaivaantuneisuus. Kuu valaisi Pansyn kasvot, muovaten niistä kalpeat ja sirot, kuin ylpeällä prinsessalla. Tiesin, mitä hän aikoi sanoa.
”Minäkin olen miettinyt”, aloitti hän yhtäkkiä, ”olen miettinyt kaikkea sitä, mitä olen sinun kanssasi. Ja se on toden totta erilaista, se on jotain aitoa. Sen vuoksi emme voi jatkaa”, sanoi Pansy ja nosti katseensa nyt minuun, ja näin miten hän taisteli kyyneliä vastaan. Yritin sanoa jotain, kakistella vastauksen suustani, mutta siitä ei tullut mitään. Toivoin, että Pansy olisi jotakin muuta kuin luihuinen. Laskin käteni hänen olalleen, mutta hän huitaisi sen pois.
”Luotin siihen, että ymmärrät”, tyttö sanoi ja nojautui lähemmäs minua, kuin suudellakseen.
”Olet liian hyvä minulle Seamus”, hän kuitenkin kuiskasi vain millien päässä kasvoistani.
”Minä rakastan sinua”, sanoin ja vetäydyin irti Pansysta, ”tulen aina rakastamaan.”
Tyttö tuijotti minua, halusi pyytää anteeksi muttei pystynyt. Hän katsoi minua ensi kertaa surullisena ja vaikka kuinka olisin halunnut tarrata häneen enkä päästää menemään, minun oli pakko. Seisoimme vielä hetken vaiti, kunnes Pansy kääntyi kannoillaan ja käveli kepein askelin tähtitornin portaisiin. Näin hänestä vain tummat ääriviivat, kunnes hän lopulta katosi näkyvistä.
Katsoessani ulos täysikuu näytti pienemmältä mitä se oli hetki sitten ollut.