Kirjoittaja: Börje Ruskapoika (nimimerkki vaihtu)
Beta: Chewy, kiitus jälleen<3
Ikäraja: S //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja
Genre: Drama, Pikkuriikkinen Angst, PoV, Songfic
Henkilöt: Regulus + muita mainintoina
Varoitukset: Hahmo kuolema
Vastuuvapaus: Row omistaa Potter maailman, mie leikin vähäsen. Ja 51Koodia omistaa kappaleen
A/N: Menee FF10 sanalla 9. Viikot ja kursivoidut kohdat on 51Koodia bändin kappaleesta Aavelaulajatar
PoV Regulus
- Hyvää yötä, toivotan ja lähden olohuoneesta. Walburga tai Orion, en ole varma, murahtaa jotain vastaukseksi. Siriuksen äänen joudun kuuntelemaan, hänhän karkasi viime kesänä pois. Ainoa valopilkku elämässäni ja hän meni pakenemaan! Viikkoja kuvittelin, että hän tulisi takaisin hakemaan minut, olimmehan me väleissä, vaikka muille esitimme muuta. Muu Mustan suku ei olisi saanut tietää mitään tai olisimme olleet isoissa vaikeuksissa, nyt se kuitenkin on merkityksetöntä.
Sirius petti minut; hän ei tullut, hän ei huomionut minua edes Tylypahkassa koulun alkaessa. Olin hänelle kuin ilmaa! Voisinko antaa sellaisen anteeksi? No en! Sirius kuvittelee usein pystyvänsä hoitamaan kaikki ongelmansa viehätysvoimallaan, tätä hän ei sillä saa anteeksi. Ei hylätyksi tulemista kukaan anna anteeksi, vain jos toinen väläyttää parhaan flirttihymynsä. Toisaalta, ei Sirius ole edes yrittänyt lähestyä minua sen kesän jälkeen. Vajonnutta mielialaani ei kohenna yhtään talon kolkko olemus. Se saa kylmät väristykset kulkemaan pitkin selkääni, kuten on aina ennenkin saanut. Vihaan kotitonttujen päitä seinillä, muotokuvia jotka seuraavat tarkasti kulkuani omaan huoneeseeni.
Huoneeni on yhtä ankea kuin muukin talo. Tummat seinät, myrkynvihreät verhot vedettyinä vain hämäykseksi ikkunan eteen. Walburga ei tykkäisi, jos pitäisin verhoja auki. Kävelen ikkunan luo ja vedän verhot sivuun. Kuu valaisee hetkessä huoneeni hohtavalla valollaan, luoden huoneesta vieläkin karmivamman. Annan mielikuvitukseni laukata, kuten joka ilta.
Varjot seinillä alkavat ottaa omia muotojaan ja siellä täällä olevat pölykerrokset elää. Ikkunan läpi kuuluu koiran haukuntaa. Se saa minut vaistomaisesti tutkimaan lähi ympäristöä katseellani, jos Sirius olisi sittenkin tullut selvittämään välejään kanssani. Joudun jälleen pettymään. Ei hän tule, ei nyt eikä koskaan. Kyllä minä tiedän syynkin, en vain haluaisi myöntää sitä itselleni. En minä voinut olla huomaamatta niitä katseita heidän välillään. Sirius yksinkertaisesti kyllästyi minuun ja vaihtoi lopulta ihmissuteen. Tai ehkä hän vain pelkäsi Potterin kakaran reaktiota siihen, että hän olisi kanssani. Rakastaisi minua, eikä vihaisi, kuten oli esittänyt.
Nostan sormeni koskettamaan ikkunan lukkoa varovasti, sormet vain hipoen sen pintaa aluksi, kunnes tartun siitä kunnolla ja avaan sen. Kesäinen yö ilma ottaa minut viileällä tuulahduksella vastaan. Tuuli suhisee korvissani soittaen omaa säveltään, kuiskien minua luokseen.
Muutaman tunnin kuluttuakin kuulen kuiskaukset. Ne pyytävät minua luokseen ja niissä on oma lohtunsa. Ainakin kuiskaaja haluaisi minut luokseen. Portaikossa narahtaa, Walburgan korkojen kopina kaikuu käytävältä oveni läpi. Oven pamaus ja Walburga on kadonnut käytävältä omaan makuuhuoneeseensa. Hetken kuluttua kuulen Orionin askeleet, hänen ovensa narinan ja lopulta hiljaisuuden. He eivät ole nukkuneet samassa huoneessa enää vuosiin, hyvä kun edes sietävät toisiaan samassa tilassa päivisin. Koko ajan joutuu olemaan varpaillaan. Odottamaan missä vaiheessa alkaa kirouksia lennellä.
Kurkotan kirjoituspöydältäni kirjan johon olen kirjoittanut uniani. Nojaan päätäni ikkunalasiin ja nautin sen viileydestä. Selailen sivuja, lukien sieltä täältä pätkän. Monissa unissani minä jouduin pulaan ja Sirius tuli auttamaan. Joskus hän ei tullut ja jouduin itse selviämään tilanteesta. Niissä unissa mukaan tuli aina Voldemort joukkoineen, liityin heihin ja kostin Siriukselle. Lopulta heräsin aina hiestä märkänä.
Suljen kirjan harkiten mitä seuraavaksi tekisin. Olen kyllästynyt olemaan ohjattavissa, olemaan aina se joka petetään. Jonka tunteilla leikitään vähän aikaa ja sitten heitetään nurkkaan kun on kyllästytty. Kyllästynyt olemaan ilman omia päämääriä ja ajatuksia. Unelmoin lähdöstä, koulua on vielä käymättä, mutta voisin silti lähteä ja hankkia oman elämän. Elämän omine päätökseni ja tavoitteineni.
Kesällä voisin mennä missä lystään. Lähteä Lontoon jästipuolelle ja sekoittua ihmismassaan. En ole koskaan käsittänyt, miksi Walburga ja Bellatrix ovat niin kiinni puhdasveristen aatteissa, eihän jästeissä ja puoliverisissä mitään pahaa tai väärää ole. En ole koskaan tuonut mielipiteitäni julki, koska minut oltaisiin hakattu ja kidutettu takaisin ruotuun. Bellatrix olisi tehnyt sen mielellään. Muisto siitä, miten hän suunnitteli kiduttavansa Siriusta, jos saisi mahdollisuuden, saavat kylmät väreet kulkemaan pitkin selkääni.
Puristan kirjaa rintaani vasten ja nousen seisomaan. Minä lähden, nyt! Kuljen hiljaa pitkin talon käytäviä, jos Orion tai Walburga herää nyt, olen suljettuna huoneeseeni loppu loman ajaksi. Avaan ulko-oven ja se narahtaa. Puristan silmäni kiinni ja puren alahuultani; ei kai kukaan herännyt? Odotan monta sekuntia hiljaa paikoillani, mutta kun mitään ääniä ei kuulu livahdan ulos ja juoksen kauas, ennen kuin hidastan vauhtiani.
Salainen ikkuna taas avautuu
Kuulen äänen laulavan "luokseni tuu"
Otan pöydältä mun kirjani, johon joskus unet muistiin kirjoitan
Oon elänyt tän hetken kerran aiemmin, mut vain unessa en todellisuudessa
Öiset kadut ovat hiljaiset, mutta tuuli kuiskii edelleen minulle. Enää en kuitenkaan ole varma onko se pelkkä tuuli. Se nimittäin on kutsunut minua nimeltä ja vietellyt seuraamaan. Mutta miksi en seuraisi, eihän minulla enää ole mitään menetettävää. Olen harhaillut jo pitkään ulkona ja aamu alkaa sarastaa. Tiedän, että katoamiseni huomataan ajan mittaan. Kuitenkin luulen, että olen tarpeeksi kaukana. Eivätkä he minua täältä edes osaisi etsiä, jästien asuttamaa laitakaupunkia. Metsää alkaa olla aina vain enemmän ja taloja harvemmassa.
Seuraan uskollisesti ääntä aina vain kauemmas. Autoja on mennyt pari ohi ja yksi on jopa pysähtynyt kysymään tarvitsenko kyytiä. Jästit ovat ihmeellisiä. Niin luottavaisia, etteivät tajua välttämättä pelätä aamu hämärässä kulkevaa nuorukaista. Mitä jos olisin ollut jästien kutsuma ongelmanuori? Käännyn pienemmälle hiekkatielle kun autoja alkaa olla enemmän liikenteessä, ainakin minulla on pienempi mahdollisuus jäädä auton alle.
Aavelaulajatar, kutsuu mua laulullaan, pyytää mua seuraamaan
Aavelaulajatar, viettelee mut uudestaan, öiseen usvaiseen puutarhaan
Parin kymmenen minuutin harhailun jälkeen saavun tien päähän ja saavun pienen mökin pihaan. Mökin vieressä olevan järven päälle on painunut usvakerros, joka tulisi häviämään hyvinkin pian. Aurinko nimittäin jatkoi itsepintaisesti kipuamistaan. Mökin piha on hyvin hoidettu ja syrjemmällä on pieni puutarha. Se on vielä puiden varjoon jäänyt ja on aavistuksen ylempänä kuin muu piha. Rakennettu tarkoituksella korkeamman maakerroksen päälle.
Riisun kenkäni ja sukkani ja jatkan kävelyäni paljain jaloin kohti puutarhaa. Nousen matalia kiviportaita ylöspäin ja tunnen kuinka yön kosteus ei ole vielä ehtinyt hävitä kivistä. Puutarhan valtaavat lähinnä siniset kukat, mutta siellä täällä näkee punaisia ja keltaisia väripilkkuja. Mökin omistajan lempiväri on ilmi selvästi sininen. Kukkien keskellä kulkee graniittikivestä laitettu polku ja kukkien valtaaman alueen keskellä on pyöreä alue, jolle on sijoitettuna antiikkisen näköinen pöytä ja pari tuolia.
Pysähdyn pöydän luokse ja kosketan varovasti sen hiukan kulunutta pintaa. Silmiini pistää harmahtavasta marmorista tehty enkeli. Se istuu kukkien keskellä haikeasti hymyillen, katsellen siihen suuntaan mihin kivipolku jatkui. Vaistojen varassa lähden kulkemaan polkua eteenpäin. Jossain vaiheessa kivitys loppui, jättäen kulkijan metsän muokkaaman polun armoille.
Tuulen ääni humisee korvissa paljon selvempänä, kehottaen jatkamaan. Luvaten, että polun päässä tavataan. Tiedän sisimmässäni, etten tule palaamaan enää tältä polulta. Äänen kehotus auttaa jalkojani kulkemaan, antaen voimaa. Tulen seuraamaan polkua loppuun asti, enkä tule katumaan hetkeäkään. En nyt, kun vihdoinkin olen itse jotain päättänyt. Tätä polkua minun tulee seurata.
Niin sininen hetki on, paljain jaloin nousen kiviportaita
Sumun läpi katsoo joku eloton,
Se on enkeli tehty marmorista
oot taas kauempana kuin mä luulinkaan
Silti sun äänes pimeyteen mua johdattaa
Mä tiedän, tämä polku vie mut kuolemaan ja kuitenkin mun täytyy sitä seurata