Nimi: Tuulenkosija
Kirjoittaja: Kupla
Beta: Nilla
Genre: Angst, romance, deathfic, songfic
Paritukset: Narcissa/Lucius
Ikäraja: K-11
VV eli vapausvastuu: En omista tässä tekstissä mainittuja hahmoja, paikkoja tai asioita. Ne kuuluvat J. K. Rowlingille. En myöskään omista laulun sanoja, jotka ovat tekstin alussa, Tuulenkosijan sanat omistavat A. W. Yrjänä ja CMX kumppaneineen. En saa tästä rahallista korvausta.
Tiivistelmä: Tuuli sai veden valumaan hänen silmistään, lumi poltti hänen jalkojaan ja hänen sydämensä hakkasi viimeisiä kertojaan.
A/N: Tämäkin on niitä vanhoja tekstejäni, joita olen muokkaillut ja viimeistellyt. Tämän oli tarkoitus olla tavallinen one-shot, mutta yllättäen tästä tulikin kolmen raapaleen pituinen tekstinpätkä. Raapaleet eivät ole erikseen eriytyneinä, enkä laske laulunsanoja niihin kuuluviksi. Osallistuu FF100:an.
Sana: 051. Vesi.
Varoitukset: Itsemurha.
Mielessäni seisoisinpa yksin törmän huipulla,
huutaisin ees niin kuin huutaa näkijätär kirousta
tuulta taivaalta kun kutsuu painajaista riepottamaan pois.
Vaan kirjani on väsyneet ja näyt täynnä olioita,
jotka ei oo niskojansa nöyrryttäneet maailmalla,
ne minut tahtoo vangita ja kantaa tyhjään ilmaan mukanaan.
Kuljen, vaikken liiku, syvyys minut rauhoittaa
vaik’ kysymykset huutavatkin kuorolauluaan.
Ne eivät muista että ihmisellä on vain elämänsä,
senkin ne tahtovat omistaa.
Nyt on tullut aika tunnistaa ne kaikki kasvot,
jotka luuli unhoon painaneensa, arkipäivän savuverhon taa,
ei unet jätä meitä rauhaan, vaikka hylkäisimme ne.
Lähden iltamyöhään, viimeinkin on aika,
on jää niin mustaa yllä syvyyksien,
joiden tiedän tummaan hellyytensä helmaan
sulkeneen niin monta pyhiinvaeltajaa.
CMX: Tuulenkosija
Kaikki oli ohi. Sen jälkeen, kun Lucius oli viety pois, kaikki elämä tuntui valuvan Narcissasta kuin vesi puhkaistusta leilistä. Kotona ei ollut enää ketään, talo suorastaan kaikui tyhjyydestä. Ainoastaan tuulen vonkuvat huudot kuiskailivat Narcissalle sanoja, kieltä, jota hän ei ymmärtänyt. Hänen omat askeleensa seurasivat häntä, varjo kipitti perässä kuin tottelevainen sylikoira. Kynttilän liekki loi lepattavia varjoja kasvoille, jotka eivät olleet Narcissan vaan jonkun muun, naisen, äidin, jonkun, joka ei ollut.
Narcissa tunsi terävien lumikiteiden pistot paljaissa jaloissaan, ja sen polttavan, raastavan tuskan minkä kylmyys teki. Tuuli puhalsi, saaden hänet värisemään ja ponnistelemaan eteenpäin. Ohut saali irtosi hänen olkapäiltään ja lensi pyörteillen valkeaan hankeen. Narcissa ei edes harkinnut kääntymistä, sillä hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta nähdä saaliaan. Tuuli sai veden valumaan hänen silmistään, lumi poltti hänen jalkojaan ja hänen sydämensä hakkasi viimeisiä kertojaan.
Nainen näki vihurin läpi lumen peitossa olevan tuolin ja puun, puun, jossa oli ollut viime kesänä lehtiä. Nyt se oli niin kuollut, raiskattu, revitty ja näytti sumeana kauniimmalta kuin mikään muu. Narcissa asteli lähemmäs tasaista aluetta penkin ja puun edessä.
Lumi peitti jään joka puolelta. Huolimatta kylmästä ilmasta pihalammen jää oli ohutta. Se ritisi Narcissa hennon olemuksen alla, päästi toivottomia parahduksia tuulen ujeltaessa. Kuului räsähdys, ja Narcissan tasapaino petti. Hänen oikea jalkansa oli uponnut nilkkaa myöten jään läpi, ja hän tunsi veden vetävän häntä syvyyksiinsä. Narcissa kuitenkin jatkoi matkaansa, saavutti aikaisemman tasapainonsa ja veti jalkansa pois avannosta. Hän ei huomannut jään viiltämiä ohuita haavoja nilkassaan. Nilkkakorua.
Paukahdus jäässä naisen alla sai hänet hymyilemään. Narcissasta tuntui siltä, kuin hän olisi äkkiä pudonnut kuoppaan ja jättänyt osan itsestään kuopan reunalle. Hänen kätensä haroivat ilmaa, saamatta tuulesta kiinni. Käsivarret ojennettuina sivuille, tuulta kosien, Narcissa putosi jään läpi. Ympäröivä jäätävyys pakotti hänen keuhkonsa tyhjiksi. Narcissa raotti huuliaan, antoi veden suudella häntä ja hengitti.
Vesi oli niin kylmää, niin mustaa. Ja niin armollista.