Nimi: Syyssateita
Kirjoittaja: Smarou
Beta: Amorito
Genre: Hurt/comfort, romance, one-shot
Paritukset: Juha/Anssi
Ikäraja: K-11
Summary: Juhalla on haikeaa
A/N: Eräs syyspäivä oli hieman hassu olo, jota sitten aloin kirjoitella ylös, totesin myös että tämä olisi hyvä tilaisuus ja paikka herättää Juha ja Anssi taas eloon. Itsenäinen jatko-osa siis "
Kohtaamisia" (K-11) tekstilleni, suosittelisin lukemaan sen ennen tätä, jotta tutustutte hahmoihin oikein. Kun olette lukeneet sen, tai jättäneet lukematta niin olkaa hyvät. Tippiä saa jättää aterian päätteeksi :3
***
SyyssateitaTiedätkö sen tunteen, kun katsot myöhäissyksyn aurinkoa, joka paistaa himmeän lasin takaa? Sen oudon onton tunteen joka valtaa ihmisen, kun yhtäkkiä kaikki oletukset ovat kadonneet ja jäljellä on vain se mikä oikeasti on. Kun pysähtyy katsomaan, mitä oikeasti onkaan jäljellä.
Valo tulee viistosti ja valaisee maiseman, antamatta sille mitään oikeaa väriä. Kadut ja puut, jotka se valaisee, ovat menettäneet särmän väreistään. Ne ovat kadonneet menneen kesän mukana, valuneet syyssateiden avulla maahan. Haikealla mielellä katsot hiljaista kuolemaa ympärilläsi, tunnet kuinka osa sinuakin kärsii ja kuolee kesän muiston mukana. Muistatko sen tunteen?
Viime aikoina tuo tunne oli tullut kovin tutuksi eräälle miehelle. Mies istui kerrostaloasuntonsa keittiön ikkunalaudalla teekupin kanssa ja huokaili. Sunnuntaiaamut olivat pahimpia, kun koko maailma tuntui pysähtyneen. Kolmannesta kerroksesta hän katseli alhaalla kulkevia ihmisiä ja autoja. Auttamattomasti hän tunsi itsensä ulkopuoliseksi. Kykenemättömäksi tarttumaan elämän pieniin kipinöihin, ne tuntuivat aina lentävän ohi.
Aatoksissaan mies puhalsi höyryä kuppinsa yltä. Mietteliäänä, mutta samalla kovin turtana ajatuksille. Mietteet aina jäivät puoleenväliin, surumielisyys olisi ollut vieläkin lamaannuttavampaa jos olisi joskus päässyt loppuun asti.
“Juha?”
Mies käänsi katseensa keittiön toiselle puolelle. Anssi nojasi tiskipöytään ja huolestuneisuus paistoi hänen kasvoiltaan.
“Mitä?” Juha kysyi, osaamatta tulkita toisen yksinkertaista kysymystä, jos se sellainen oli.
Anssi käveli haparoiden häntä kohti, pysähtyen sitten vain seisomaan hänen viereensä. Varovaisesti hän nosti kätensä toisen poskelle, puhuen samalla pehmeästi.
“Taas huokailet niin raskaasti. Mikä sulla on?”
Juha ei voinut estää itseään taas huokaisemasta. Pitkällä puhalluksella hän tyhjensi keuhkonsa ilmasta ja nojasi päätään toisen kättä vasten.
“En mä tiedä. Mä en oikeesti vaan tiedä.”
Surumielinen hymähdys pääsi Anssin huulilta kun hän nosti toisen kätensä silittämään ikkunan reunalla istuvan miehen reittä.
Juha kääntyi toista kohti ja veti tämän tiukkaan halaukseen.
Älä lähde, hän halusi sanoa, tietämättä edes miksi. Hän vain tunsi tarvitsevansa toisen lähelleen juuri nyt. Enemmän kuin pitkään aikaan.
Aikansa Anssi silitti lämpimillä käsillään toisen selkää pitkin vedoin, kunnes toisen kätensä peukalolla sipaisi hellästi tämän silmän alta. Juha tiesi toisen kokeilevan olemattomia kyyneliä, että itkikö hän. Ei hän osannut enää itkeä. Parhaimmillaan, tai pahimmillaan, oli vain tunne että pitäisi itkeä, tai halu itkeä, mutta fyysisiä kyyneliä ei ollut pudonnut vuosiin.
Juha puristi edelleen käsiään toisen vyötärön ympäri ja nojasi päätään hiljalleen kohoilevaan rintakehään. Anssi tuoksui paitansa pesuaineelta ja lämmin iho pähkinäiseltä partavedeltä. Hiljalleen Juha hölläsi otettaan ja Anssi nosti kätensä tunnustelemaan hänen kasvojaan. Kun ilme tuntui neutraalilta, hän kysyi hiljaa: “Minkälainen sää siellä on?”
Toinen naurahti, se oli heidän salaviestinsä siitä, että siirryttäisiin asiasta eteenpäin. Että kaikki oli hyvin ja tulisi olemaan. Juha edelleen nojasi päätään toisen rintakehää vasten ja puhui silmät kiinni. Vaikka kysymys ei ollut olennainen, eikä vastauskaan, tunsi hän tarvetta vastata siihen. Rauhallisesti hän kertoi himmeästä auringosta, haalistuneista väreistä ja kuivalla asvaltilla lepäävistä lehdistä, jotka ajoittain heittivät tuulen avulla voltin ja putosivat taas.
Anssi kuunteli hiljaa hänen puhettaan, silittäen hiljalleen tämän ruskeita hiuksia, otti hiuslenkin pois ja antoi niiden valua niskasta aavistuksen matkaa selkään.
”Minkälainen sää sulla on?” Anssi kysyi toisen lopetettua. Tuntui jokseenkin vaaralliselta palata aiheeseen, joka jo käsiteltiin, mutta hänen piti yrittää auttaa rakastamaansa miestä. Ei kukaan kestä olla siinä tilanteessa, vaikkei näekään toisen surumielistä tuijotusta kaukaisuuteen, sen tuntee olemuksesta, ja raskaat huokailut kuuluvat muuten hiljaisessa asunnossa.
Juha mietti hetken, katseli raskain mielin itsensä sisälle ja huokaisi.
”Sumuista. Näkökenttä 5 metriä, kaikki muu näkyy haaleina varjoina harmaan sumuverhon läpi. Tähdet piilossa pilvien takana.”
Anssi oli kovin rauhallinen ja järkevä persoona, mutta nyt huolestuneisuuden seassa kuohahti pieni suuttumus. Ei sen pitäisi olla niin! Temperamenttisen Juhan ilman pitäisi olla kirpeää auringon paistetta ja pieniä rakeita. Hän niin iloisena nauraisi, kun kaikki muut hämmästelisivät kesken kesän satavia jäisiä paholaisia.
”Mä en haluis nähä sua tollasena”, hän kuiskasi. Hän ei tosiaan osannut toimia tällaisen Juhan kanssa, hänen Juhansa oli tulta ja tappuraa, voimakas ja rohkea.
”Mä en haluis olla tällanen, mutta en mä voi sille mitään”, kuului alistunut vastaus.
Anssi painoi suukon toisen päälaelle. ”Mä tiedän.” Kädet pyyhkäisivät hiukset otsalta ja uusi suukko tavoitti ihon. ”Eikä se haittaa. Totta kai sä saat olla. Niin kauan ku pitää. Mä vaan toivon, että se menee ohi.”
Juha nosti päänsä toisen rintakehältä ja katsoi tätä. Anssin silmät katsoivat sokeina hänen lävitseen, mutta kasvoilla karehtiva ilme oli vilpittömän myötäsuruinen. Väkisin Juha hymyili ruskeilla silmillään, toinen oli huolestuneisuudessaan vain niin suloinen.
”Millä mä oon sut ansainnu”, hän mietti ääneen.
Anssi hymyili aavistuksen ja kietoi kätensä halaukseen. ”Kohtalo mokannu aikoinaan”, hän sanoi ilkikurisesti.
”Niin tietysti”, Juha naurahti vastaukseksi ja kohotti päätään suutelemaan toista.
Anssi tosiaan sai hänestä aina eniten irti. Hänen ollessaan vihainen toinen rauhoitti, ollessaan surullinen taas piristi. Neutralisoi kitkat hänen ja elämän välillä. Jos Anssi ei oikeasti osannutkaan taikoa, sai hän kuitenkin kaikki ikävät asiat unohtumaan, piiloutumaan maton alle. Juha saattoi vain kohottaa kasvonsa ja lähettää äänettömän kiitoksensa sattumalle, kohtalolle ja onnelle, mikä ikinä saikaan heidät päätymään yhteen.
***
Kello oli aika tarkalleen keskellä yötä, kun Anssi heräsi siihen miten kylmä hänellä oli. Kädellään haparoiden hän löysi peittonsa lattialta. Toiselta puolelta sänkyä kuului vastaavaa peiton kahinaa, tosin kun Anssi veti peittoa päälleen, toinen työnsi sen pois. Levoton pyöriminen yhdistettynä normaalitahtiseen hengitykseen kertoi selkeästi, ettei mies nukkunut.
”Eks saa nukuttua?” Anssi kysyi. Vaikka ääni oli vain aavistuksen kuiskausta lujempi, se tuntui turhan voimakkaalta hiljaisuuden sirinässä.
Anssi tunsi patjan kautta miten toinen kääntyi kyljelleen häntä kohti.
”En. Eks säkään?”
”Sain mä, mut heräsin siihen et oli kylmä.” Naurahdus: ”Onnistuin taas heivaa peittoni lattialle.”
Kun Juha ei vastannut muuten kuin hymähdyksellä, Anssi jatkoi: ”Mikä sua sit valvotti?”
Pystyi melkein kuulemaan, miten Juhan ilme meni vaikeaksi, olemus rutistui aavistuksen sisäänpäin ja otsalle ilmestyi ryppyjä.
”Muistat sä miten me aina puhuttiin sillon aluks?”
”Muistan. Puhutaanhan me nykyäänkin.”
”No… joo, mut ei keskustella. Sillee isosti asioista, me vaan mietitään mitä tehdään viikonloppuna.”
Nyt kun Juha sanoi sen ääneen, ymmärsi Anssikin asian olevan niin. Se hieman nipisti omatunnossa.
Hiljaisuus ehti kerääntyä heidän ympärilleen, se luikerteli tajuntaan kysyen, mistä sitten keskustelisitte, kunnes lopulta Juha karkotti sen äänellään.
”Jos sä saisit yhden toiveen, niin mikä se olis?”
Yksinkertainen kysymys, mutta jokainen, joka on joutunut tämän kysymyksen kohteeksi, tietää miten vaikeaa siihen on vastata. Mikä on niin suuri toive johon uskaltaisi tuon ihmelahjan käyttää? Mikä olisi se kaikista suurin asia, jonka toteuduttua voisi olla, jos ei onnellinen, niin edes tyytyväinen?
”En mä osaa näin sanoa.”
”Näkö?”
”En mä tiedä. Kun oon koko elämän ollu ilman sitä, niin en osaa kaivata. Tietysti se ois hienoo, nähdä se mistä kaikki puhuu niin tottuneesti, mitä aina on yritetty selittää. Esimerkiks värit, kaikkea aina kuvataan väreillä, mutta ei mulla oo hajuakaan miltä punainen näyttää.” Anssi naurahti loppuun, kaikki aina kertoivat ostaneensa sen ja sen värisen auton, paidan, talon ja pandakarhun. Pirustako ne selittivät hänelle mitään.
”Niin, sitä ei osaa ajatella ku se on ittelle niin selkee. Mut säkö et oikeesti kaipaa näköä?”
”Pärjään ilmanki, se ois niinku hankkis paremman auton vaikka vanhaki on ihan hyvä. Vaikka kyllä… Kyllä mä haluisin nähdä sut. Kun mäkin tiedän miten tärkeä asia ulkonäkö on nykyisin, mut se on niin hassua, kun enhän mä tiedä kunnolla miltä mä itekään näytän, niin entäs ketään muu.” Äänestä ei oikein saanut selvää, nauroiko Anssi puhuessaan, vai oliko hän surullinen.
”Mmh. Mä oon monesti yrittäny miettiä millasta sulla on, millasta ois olla sokee. Enkä mä osaa kuvittella sitä. Ku sitä ajattelee että sit näkis vaan mustaa, eikä riitä ymmärrys siihen ettei oikeesti näkis mitään.”
”Ei se oo niin ihmeellistä. Mun maailmani on ääniä, tuoksuja, makuja, tunnetta ja tietoa missä asiat on. En mä koe elämääni vajaaksi, vaikka tiedänkin yhden aistin puuttuvan.”
Hiljaisuus palasi pohtivana. Kumpainenkin yritti eläytyä toisen elämään, millaista olisi nähdä, tai olla näkemättä mitään. Anssi luovutti ensimmäisenä, ei kai sokea pystyisi koskaan kuvittelemaan sitä millaista olisi oikeasti nähdä.
Unohtaakseen turhautumisensa, hän kysyi Juhalta: ”Mikä ois sun yks toive?”
Juha oli selvästi ajatellut asiaa, sillä vastaus tuli vain pienen epäröinnin jälkeen.
”Mä haluaisin, että elämä pysähtyis.”
”Avaa vähä”, Anssi pyysi kummissaan.
”Että kaikki vaan pysyis näin. Ettei mun tarvis miettiä tulevaisuutta, saati pelätä sitä. Tai en mä tiedä. Jotku asiat on nyt hyvin, ja silti… ei ookaan.”
Anssi ei tiennyt oliko hän helpottunut vai ei. Ei hän osannut auttaa yhtään sen enempää, vaikka nyt tiesikin syyn toisen viimeaikaiseen melankoliaan.
”Mikä sua sit pelottaa siinä?” hän kysyi, haparoiden kädellään toista kohti.
Juha ymmärsi mitä toinen haki eleellään, ja veti tämän lähelleen, painaen sitten kasvonsa kaulaa vasten. Hänellä oli hieman turvallisempi olo nyt kun Anssi oli lähellä.
Äänessä särähti jokin itkun kaltainen, kun hän aloitti: ”En mä tiedä. Kai mä vaan pelkään mitä siitä tulee, tai ei tule. En mä voi luvata itselleni, saati sulle, että me ollaan ikuisesti yhdessä. Tai etten mä jää huomenna auton alle. Ettei huomenna puhkee ydinsota. Mistä mä tiedän mitään?”
Anssi pysyi hiljaa ja silitti miehen käsivartta. Ei hän osannut vastata toisen huoleen. Ei hänkään voinut luvata heidän pysyvän yhdessä loppuun saakka. Niin mihin loppuun? Ensi viikkoon? Ensi vuoteen? Maailmanloppuun?
”Jos mä jotain oon oppinu, niin sen, että elämällä on kiero huumorintaju. Sairaan kaunis maailma antaa ja ottaa. Yritä siinä sit pysyä perässä”, Juha tuhahti, ääni selkeästi katkerana.
”Isot kuviot ois nyt niin kohdallaan, niin melkein odotan et jotain kamalaa tapahtuu. Pahinta olis, jos se veis sut multa.”
Miten tuollaiseen saattoi vastata? Anssi näki parhaaksi vain tiukentaa otettaan, yrittää olla olemassa juuri nyt.
Juha tunsi suurta tarvetta itkeä, muttei osannut. Epätoivo hakkasi häntä moukareillaan, kasvojen lihakset jännittyivät ja ilma pakeni huulilta epätasaisessa tahdissa. Mutta kyyneleitä ei tullut.
Siinä missä Juha halusi itkeä, Anssi itki. Lämpimät pisarat valuivat lämpiminä poskelta korvan ohi patjalle, kun hän kasvot kattoa kohti yritti nieleskellä ikäväänsä. Hän puristi toista vielä aavistuksen lujempaa ja painoi päänsä tämän hiuksiin.
Ääni väristen hän kuiskasi: ”Mä voin vaan luvata olla tässä vielä huomenna. Sen enempää mä en voi luvata, vaikka haluisin.”
”Oo siinä vielä huomenna, niin mä oon onnellinen”, Juha vastasi tuskin kuuluvasti. Vaikka toisen sanat olivat lohdullisia, tuntui maailma kerääntyvän hänen ympärilleen koko painollaan juuri nyt. Ajatus siitä, miten kaikki saattaisi muuttua, miten nopeasti ja kuinka paljon, satutti. Hän menisi huomenna töihin, mistä hän tiesi, että palaisi? Tai mikä odotti kotona ja mikä ei.
Typerä maailma julmine käytännön piloineen.
Katkeruus, epätoivo ja turhaan taisteleva elämänhalu oli tarpeeksi saamaan veden aikuisen miehen silmiin. Ne eivät pudonneet kyynelinä, mutta polttivat luomia, eikä Juha edes huomannut niitä.
Sadistinen onnetar, hän kirosi itsekseen.
”Juha?” Anssi kutsui häntä todellisuuteen. Sikäli miten pimeässä makuuhuoneessa vaihdetut pelot ja toiveet enää pystyivät muodostamaan todellisuutta.
”Murehditaan sitä sit ylihuomenna”, Anssi sanoi hiljaa, kun sai toisen huomion.
Käskystä Juhan mieli täyttyi hiljaisella hyrinällä, työntäen kaiken muun pois. Hän oli entistä vakuuttuneempi siitä, että Anssi oli taikuri, ei kukaan muu saisi pakokauhua laannutettua näin, vain sormia napsauttamalla.
”Nukutaan vielä vähän.”
Kuin lapsi, jonka äiti lupasi karkottaa painajaiset, Juha antoi itsensä nukahtaa.
