Chrisin paluu. Tämä on tosi pitkä luku, joten ensimmäinen puolikas näin neljän vuoden tauon jälkeen.
oh god.
Jos joku jäi ihmettelemään otsikoissa melko radikaalisti muttunutta lukujen määrää, on syy Less Wrongin myöhemmin tarinaan tekemässä osajaossa: Methods of Rationality kesti vain tarinan ensimmäiset 20 lukua, sen jälkeen osa vaihtuu. Jos kääntäisin edes ensin ne 20, voidaan sitten miettiä loppuja 97:ää lukua...
Ei muuta kuin menoksi:
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------
6. Suunnittelun virheellisyyttäJa luulet oman päiväsi olleen epätodellinen? Koitapa minun.Useimmat lapset olisivat varmasti malttaneet odottaa siihen saakka, että heidän ensimmäinen Viistokujan matkansa olisi edes
päättynyt.
”Pussillinen alkuaine seiskaysiä”, Harry sanoi, nostaen sitten tyhjän kätensä mokennahkapussukastaan.
Useimmat lapset olisivat varmasti edes odottaneet saavansa edes
taikasauvansa ensin.
”Pussillinen
okanea”, Harry lausui viimeisen sanan japaniksi ja kultanyytti pomppasi hänen käteensä pussukan uumenista.
Harry sulloi nyytin takaisin, nosti kätensä pois, työnsi sen taas takaisin ja sanoi ”pussillinen taloudellisen valuutanvaihdon symboleita”, tällä kertaa käsi jäi tyhjilleen.
”Anna minulle pussukka jonka juuri tänne laitoin”. Taas kerran kultanyssykkä pomppasi hänen käteensä.
Harry James Potter-Evans-Verres oli saanut käsiinsä ainakin jo yhden taikaesineen. Miksi vaivautua odottelemaan?
”Professori McGarmiwa”, Harry kysyi hämmentyneen oloiselta noidalta vieressään, ”voitko keksiä minulle kaksi sanaa, joista toinen tarkoittaa kultaa ja toinen jotain muuta kuin rahaa, jollain kielellä jota en tietäisi? Äläkä kerro minulle, kumpi sana on kumpi.”
”
Ahava ja
zahav”, McGarmiwa sanoi. ”Ne ovat hepreaa, ja toinen näistä tarkoittaa rakkautta.”
”Kiitos, professori. Pussillinen
ahavaa.” Käsi pysyi tyhjänä.
”Pussillinen
zahavia.” Kultanyytti pomppasi Harryn käteen.
”Zahav tarkoittaa kultaa?” Harry kysyi, ja McGarmiwa nyökkäsi.
Harry kävi läpi keräämiään havaintoja. Vaikka tulokset olivatkin raakoja ja vain alustavia, mutta yhteen lopputulemaan hän kuitenkin pääsi:
”
Ääääähhhh eihän tässä ole mitää järkeä!”
Noita hänen vieressään kohotti ylevää kulmaansa. ”Mikä nyt, nuoriherra Potter?”
”Todistin juuri vääräksi jok'ikisen hypoteesini! Mistä minun pitäisi tietää, että on okei sanoa '115 kaljuunan pussukka', mutta ei 'pussukka, jossa on 90 plus 25 kaljuunaa'? Siis tämä osaa laskea, mutta ei ynnätä? Tämä ymmärtää myös substantiiveja, mutta ei sanontoja tai lauselmia, jotka tarkoittaisivat samaa asiaa? Se, joka tämän on valmistanut, ei varmastikaan puhu japania, kun taas minä en puhu hepreaa, joten tämä ei käytä tekijänsä tietämystä eikä minun tietämystäni -” Harry viuhtoi avuttomasti kädellään. ”Toimintaperiaate vaikuttaa vähän sinne päin johdonmukaiselta, mutta silti se ei meinaa mitään! Enkä edes aloita siitä, miten jollain
pussukalla yhtäkkiä on äänentunnistusominaisuus ja rajaton kielivalikko, kun edes huipuimmat keinoälyohjelmoijat eivät onnistu saamaan samaa aikaan nopeimmissakaan missään supertietokoneissa edes kolmenkymmenenviiden vuoden raskaan työn jälkeen”, Harry henkäisi lisää hapea, ”siis mitä ihmettä täällä tapahtuu?”
”Taikuutta”, totesi professori McGarmiwa.
”Se on vain
sana! Vaikka olet sen minulle jo kertonut, en saa siitä mitään irti! Tuo on vähän niin kuin sanoisi 'paljastuminen', tai 'monimutkaisuus', tai 'elinvoima', tai 'paloaine'!
Mustakaapuinen noita nauroi ääneen. ”Mutta se on taikuutta, nuoriherra Potter”.
Harryn olemus valahti hieman. ”Kaikella kunnioituksella, professori McGarmiwa, en ihan usko, että ymmärrätte, mitä yritän ajaa tällä takaa.”
”Kaikella kunnioituksella, nuoriherra Potter, olen aika varma, etä en ymmärräkään. Paitsi jos – tämä on vain arvaus, sallithan – olet suunnittelemassa maailmanvalloitusta?”
”En! Tai siis tarkoitan kyllä – tai siis
en!”
”Mielestäni sinun tulisi olla hieman huolissasi siitä, että koit vaikeaksi vastata tuohon kysymykseen.”
Harry muisteli apeana mielessään Darthmouthin keinoälykonferenssia vuodelta 1956. Se oli ollut aihettaan ensimmäinen ja ensimmäinen, jossa termiä 'keinoäly' oli edes käytetty. Konferenssissa oli tunnistettu kokonaisuuden ydinongelmia, kuten miten tietokoneille opetettiin kieliä, miten ne oppivat niitä itse ja miten ne saataisiin parantelemaan omaa osaamistaan. He olivat vielä todenneet, että suurimmat edistysaskeleet ongelmien ratkontaan oli otettu, kun kymmenen tutkijaa oli työskennellyt ongelman parissa yhtäjakoisesti kaksi kuukautta.
Ei. Nyt piristyt. Olet vasta aloittelemassa taikuuden salojen purkamisprojektiasi. Et voi vielä tietää, onko se liian kova pala purtavaksi kahdessa kuukaudessa.”Ja ette todella ole kuulleet muiden velhojen esittävän tällaisia kysymyksiä tai tekevän vastaavanlaisia tieteellisiä kokeita?”, Harry kysyi uudelleen. Hänelle tällaiset jutut olisivat olleet itsestäänselvyyksiä.
Toisaalta, olihan mennyt yli kaksisataa vuotta itse tutkimustavan kehittämisen jälkeen, ennen kuin kukaan jästitutkija oli tajunnut tehdä tutkimuksen siitä, millasia lauseita nelivuotias ihmislapsi ymmärtää tai ei ymmärrä. Tieteenalana kielellinen kehityspsykologia oltaisiin voitu löytää jo 1700-luvulla, ainakin periaatteessa, mutta kukaan ei ollut keksinyt miettiä asiaa kuin vasta 1900-luvulla. Ei kai ollut reilua syyttää huomattavasti pienempää velhomaailmaa siitä, että he eivät olleet vielä tähän mennessä ymmärtäneet tutkia haku- ja noutoloitsuja tarkemmin.
Professori McGarmiwa puristi huuliaan yhteen ja kohautti olkiaan. ”En vieläkään oikein ole varma, mitä tarkoitat 'tieteellisillä kokeilla', nuoriherra Potter. Kuten olen sanonut, olen nähnyt jästisyntyisten lasten yrittävän saada jästien teknologiaa käymään järkeen ja toimimaan Tylypahkassa, ja keksiväthän velhotkin joka vuosi uusia taikajuomia ja loitsuja.”
Harry pudisti päätään. ”Teknologia ja tiede eivät ole sama asia. Ja jos yrittää vain tehdä jotain asiaa monella eri tavalla, ei se ole sama, kuin tekisi kokeita todella ymmärtääkseen, miten joku asia toimii. Olihan olemassa paljon ihmisiä, jotka yrittivät keksiä lentäviä koneita vain tekemällä mahdollisimman paljon erilaisia siivekkäitä kapistuksia, mutta vain Wrightin veljekset ymmärsivät rakentaa kokeitaan varten tuulitunnelin mitatakseen eri kojeiden nostetta... Ja siis, kuinka monen jästisyntisen sanoittekaan aloittavan Tylypahkassa vuosittain?”
”Ehkä kymmenen, suurin piirtein?”
Harry astui tyhjää ja oli kaatua omiin jalkoihinsa. ”
Kymmenen?”
Jästimaailman väkiluku oli noin kuusi miljardia ja jatkoi vaan kasvamistaan. Vaikka olisit vain yksi miljoonasta, teitä olisi silti Lontoossakin seitsemän ja tuhat lisää Kiinassa. Oli kiistaton tosiseikka, että jästimaailma tuottaa lapsia, jotka olivat vaikka jo yksitoistavuotiaana matemaattisesti superlahjakkaita – Harry tiesi, ettei ollut ainoa. Hän oli tavannut muita lapsineroja matematiikkakilpailuissa. Itseasiassa hänet oli useampaan otteeseen rökitetty muiden kilpailijoiden toimesta, jotka varmasti eivät muuta tehneet kuin laskeneet päivästä toiseen, eivät ikinä olleet lukeneet sci-fi-kirjaa ja varmasti palaisivat totaalisen lopuun ennen murrosikää osaamatta tähdätä mihinkään muuhun elämässään, koska he olivat vain hioneet kaavojaan osaamatta ajatella luovasti. (Kyllä, Harry taisi olla myös aavistuksen huono häviäjä).
Mutta velhomaailmassa sen sijaan...
Kymmenen jästisyntyistä lasta vuodessa, jotka kaikki lakkasivat käymästä jästikouluja yhdentoista vuoden ikäisenä? Professori McGarmiwa saattoi toki olla puolueellinen, mutta hän väitti Tylypahkaa kuitenkin maailman suurimmaksi ja etevimmäksi velhokouluksi... ja sielläkin koulutus päättyi seitsemäntoistavuotiaana.
Professori McGarmiwa epäilemättä tiesi viimeistä piirua myöten, miten kissaksi muututaan. Mutta hän ei ilmeisesti koskaan ollut kuullut tieteellisestä tutkimuksesta tai sen periaatteista. Hänelle seoli vain jästien taikaa. Eikä hän edes vaikuttanut kiinnostuneelta millaisia salaisuuksia hakuloitsuihin kätkeytyvä kielellinen ymmärrys piti sisällään.
Jäljelle jäi kaksi vaihtoehtoa.
Vaihtoehto yksi: taikuus oli vain niin uskomattoman häilyvää, mutkikasta ja koskettamattomissa, että vaikka noidat ja velhot kuinka yrittäisivät sitä ymmätää, he eivät ole päässeet puusta pitkään ja ovat ajan myötä luovuttaneet; Harry tuskin voisi pistää paremmaksi.
Tai...Harry naksautti rystysensä päättäväisenä, mutta ne pitivät vain pienen, vähän nuljahtavan äänen sen sijaan, että naksahdukset olisivat kajahdelleet pahaenteisesti Viistokujan seinistä.
Vaihtoehto kaksi: hän tulisi valloittamaan maailman.
Sitten joskus. Ei ehkä ihan vielä.
Sellaiset projektit kestivät yleensä kauemmin kuin kaksi kuukautta. Ei jästitiedekään lähtenyt raketin lailla kuuhun heti ensimmäinen viikko Galileon löydösten jälkeen.
Silti Harry ei saanut hallittua korvasta korvaan hiljalleen venyvää hymyään, joka alkoi jo pakottaa poskia.
Harry oli aina pelännyt päätyvänsä yhdeksi noista ihmelapsista, jotka eivät koskaan saavutaneet oikeasti mitään ja viettivät loppuelämänsä muistellen katkerana, kuinka olivat saavutaneet huippunsa jo kymmenvuotiaina. Toisaalta, eivät aikuisnerotkaan aina mitään saavuttaneet. Oli varmasti olemassa tuhat yhtä älykästä ihmistä kuin Einstein oli ollut, mutta muut nerot olivat jääneet jumiin yhteen asiaan, jonka parissa he välttämättä alusivat läpimurtonsa tehdä. He eivät välttämättä löytäneet todellista ongelmaa koskaan.
Harry mietti Viistokujan katveessa ajatellen kaikkia näkemiään kauppoja ja esineitä, kauppiaita ja asiakkaita; kaikkia maita ja mantuja ja brittiläisen velhomaailman asukkaita, ja vielä koko laajaa velhomaailmaa tuolla jossain; kokonainen, mahtavampi todellisuus, josta jästitieteilijät tiesivät niin paljon vähemmän kuin luulivatkaan. Minä, Harry James Potter-Evans-Verres, pyhitän täten tämän uuden maailman tieteen nimeen.
Tunnelmaa mahdollisesti hyvin pönkittävät salamoiden räiske ja ukkosen pauhu jäivät harmillisesti ilmaantumatta pilviseltä taivaalta.
”Mikä noin hymyilyttää?” tiedusteli professori McGarmiwa varovasti ja uupuneena.
”Mietin vain, että onko olemassa loitsua, joka saisi aikaan salamointia aina, kun päädyn miettessäni pahaenteiseen lopputulemaan,” Harry selvensi. Hän yritti painaa muistiinsa tarkoin äskeiset sanat tästä kyseisestä, pahaenteisestä lopputulemastaan. Ihan vain, että ne kirjattaisiin tulevaisuudessa oikein historian kirjoihin.
”Minulla on jotenkin kaukainen tunne, että minun pitäisi puuttua tähän jollain tapaa,” professori McGarmiwa huokaisi.
”Älkää välittäkö, kyllä se menee ohi. Ooh, kylläpä tuolla kiiltää joku!” Harry sysäsi väliaikaisesti maailmanvalloitusajatuksensa syrjään ja kipaisi kauppaan, jossa oli avonainen näyteikkuna. Professori McGarmiwa seurasi häntä.
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Semmoista. Seuraava puolikas coming soon!
