Nimi: Annetaan olla
Kirjoittaja: Gratus Hirmus
Ikäraja: S
Genre: angst, hurt/comfort, oneshot
Paritus: Lucius/Narcissa
Summary: Järjestetty avioliitto Malfoyn kanssa alkaa kyllästyttää Narcissaa...
Disclaimer: Hahmot ovat Rowlingin, en saa tästä rahallista hyötyä tai muuta sellaista.
A/N: Tämä on yhtäkkisen inspiraation vallassa tehty oneshotti; ei ensimmäinen, jonka kirjoitan, mutta ensimmäinen, jonka julkaisen Finissä. Hiukkasen hirvittää laittaa tämä tänne, koska Finin taso näyttää yleisesti katsottuna aika korkealta, mutta jostainhan sitä pitää aloittaa.
Toivoisinkin tästä paljon kommenttia ja palautetta. ^^
Aamu oli kaunis ja se muistutti Narcissaa päivistä, jotka olivat kauniita myös hänen silmissään. Niitä ei ollut näkynyt aikoihin, ja Narcissa oli alkanut unohtaa.
Hän oli epäillyt liittoa jo kauan ennen kuin se pantiin toimeen. Hetken se oli tuntunut helpolta, oikealta ratkaisulta, paremmalta elämältä. Mutta mitä enemmän hän yritti takertua ajatukseen, että kaikki oli hyvin, sitä voimakkaammin kupli päälle ajatus, että kaikki oli huonommin kuin koskaan. Mutta kuinka hän ikinä voisi sanoa Luciukselle mitä ajatteli?
”Lucius…”
Hän epäröi. Mitä hän sanoisi? Tunsiko Lucius enää samaa kuin hän?
”Niin, Narcissa?”
Miehen harmaa katse oli läpitunkeva, viilsi syvempään kuin tieto siitä, että näin hän ei olisi onnellinen. Narcissa vältteli katsetta. Mutta hän tiesi, mitä halusi. Se ei ollut hänen edessään seisova mies. Se oli vapaus. Tämä oli vain jotain, minkä hän halusi jättää taakseen ja unohtaa.
Narcissa kohotti katseensa. Hän ei ollut pelkuri. Unelmissa uiskentelija, elämäänsä tyytymätön ehkä, muttei pelkuri. Luciuksen katse ei voinut häntä satuttaa niin kauan kuin se olisi vain katse.
”Minusta tuntuu, ettei tästä tule oikein mitään.”
”Mistä, Cissy?”
Luciuksen äänessä oli häivä huolta, ja lempinimen käyttö kuulosti jo epätoivolta. Narcissa ei tiennyt, kuinka pystyisi päästämään irti, vaikka Lucius siihen suostuisikin. Mutta miksi…
Lucius tiesi, millaista se oli, hänetkin oli pakotettu liittoon, hänkin arvosti vapautta ja hänelläkin oli oma tahto, ja Narcissa tiesi sen. Hänen olisi pakko ymmärtää.
”Puhun liitostamme.”
Narcissan ääni hajosi kappaleiksi, ja Lucius astahti lähemmäs häntä. ”Ei”, sanoi Narcissa, ”ei enää.”
”Ei enää.”
Narcissa tiesi, miltä Luciuksen kosketus tuntui, hän oli oppinut karttamaan sitä. Nyt viimeistään oli aika unohtaa, millaista se oli. Nyt se saisi olla ohi, tai hän tappaisi itsensä. Hän ei halunnut tätä, se ei voinut olla hänen elämänsä, hän halusi niin paljon enemmän.
”Narcissa, käytä järkeäsi!” Lucius sanoi ja kietoi Narcissan väkisin syliinsä. Naisen vaaleille hiuksille tipahteli kyyneleitä; näinkö se olisi, näinkö? Jos Lucius sanoisi, että seinä on harmaa, se olisi harmaa, ja ilman taikoja. Jos hän sanoisi Narcissan silmien olevan smaragdinvihreät, ne olisivat. Hänellä oli jo kaikki valta, hän saisi päättää.
”Oletko tosissasi?” Hänen katseensa tunkeutui syvälle Narcissan sinisiin silmiin, jotka katsoivat takaisin näkien kaiken inhoamansa, kaiken uuden ja oudon… ja saman vapauden halun, joka kyti hänen omassa sydämessään. Saman tiedon siitä, mikä oli oikein ja mitä kumpikin halusi.
”Anna olla.”
Ääni oli viileä vain ulospäin. Narcissa painautui kiinni Luciukseen, joka luki häntä kuin avointa kirjaa, tiesi hänen syvimmät mietteensä, osasi käyttää niitä hyödykseen ja auttaa. Osasi silittää Narcissan hiuksia oikein, aistillisin vedoin ja hellästi, osasi kuiskia oikeat sanat tämän herkkään korvaan.
”Annetaan olla.”
Ei pakkoavioliiton tarvinnut olla pahasta vain siksi, että se oli sitä. Raastava tieto siitä, että he eivät olleet itse suunnitelleet tätä, oli hetkeksi ohittanut sen seikan, että suunnitelmistaan huolimatta juuri tätä he molemmat halusivat.
