Kuoleman hetket, S

[Scaramouche]

Ikäraja: S, niin raakaa itsevihaa tässä kuitenkin on.
Genre: angst, puhdasta sellaista
Tiivistelmä: He olivat ystävistä parhaat. Huispaaja, naistenmies, rotta ja ihmissusi. Kaksi kaikkein suosituinta ja kaksi vähiten arvostettua.
A/N: Mulla tuli niin kamalan haikea olo, kun mä kuuntelin Naminénmulle Inspiraatiopaketti -haasteen kautta lähettämää kappaletta 13 Horses (Alexander Rybak), että mun oli ihan pakko kirjoittaa Peterin itseviha-angstia, koska se on niin raukka. ;( Mua säälittää sen kuolema ihan jumalattomasti, ja mä itkin kun luin sen kirjasta, joten päätin sitten sijoittaa tän tähän aikaan. Lukekaa ja kommentoikaa, jos viitsitte.


Neljä ystävystä. Kaikki erilaisia, mutta silti niin samanlaisia. Kaikki se, mitä he olivat yhdessä tehneet, pyöri neljännen päässä niinä kuoleman hetkinä.

He olivat ystävistä parhaat. Huispaaja, naistenmies, rotta ja ihmissusi. Kaksi kaikkein suosituinta ja kaksi vähiten arvostettua. Neljäs ei voinut ymmärtää, miten hänet oli hyväksytty joukkoon. Hänhän olo kaikkein mitättömin.

Neljäs, hän oli viimeinen. Muut olivat kuolleet, poissa iäksi.

Huispaaja, jonka poika seisoi nyt neljännen edessä. Neljäs oli pettänyt ensimmäisen ystävänsä, laskenut loppuun tämän elinpäivät. Huispaajan ja tämän kauniin vaimon viimeiset elinpäivät, ja nyt heidän poikansa saneli hänen oman kuolemansa. Poika, jolla oli ulkomuoto kuin isänsä, silmät äidiltään. Huispaaja oli kuollut puolustaessaan perhettään, ja jäljelle oli jäänyt vain kolme. Kolme ystävystä, kaikki erilaisia ja erillään.

Naistenmies oli tuomittu syyttömänä vankilaan. Teosta, jonka neljäs oli tehnyt ja paennut sitten viemäreihin. Toinen ystävä, hänkin nyt poissa. Osin sekin oli neljännen syytä. Kuolleet saman miehen tahdosta, toinen serkkunsa käden kautta. Karua, mutta silti aivan odotettua. Myöhemmin serkku kuolisi pojan kautta, pojan, jolla oli äitinsä silmät. Mutta sitä neljäs ei tiennyt, vaan ajatteli, kuinka oli riistänyt pojalta vanhempien lisäksi myös kummisedän. Jäljellä kaksi ystävystä, molemmat erilaisia ja toistensa vihollisia. Kaksi vähiten arvostettua.

Kolmas oli ihmissusi. Hänkin kuolisi pian, mutta sitä neljäs, rotta, ei tiennyt. Hän kuvitteli ihmissuden vanhuuden, kuinka kolmas saisi lapsia ja kertoisi näille tarinoita petturiystävästään. Neljäs luuli, että kolmas eläisi pisimpään.

Tuona kuoleman hetkenä, kun neljännen ystävän oma hopeakäsi kuristi hänen kaulaansa, hän ajatteli ystäviään, katui, ja toivoi näiden vielä antavan hänelle anteeksi.

[sennamiila]

Eikä, nyt mun on siis aivan pakko kommentoida. Eli ensinnäkii pidän mainitsemisen arvoisena seikkana, etten ole Peteristä varmaan koskaan ennen lukenut, nyt tein poikkeuksen ja se tosiaan kannatti, koska tämähän oli aivan mahtava.

Aloitus lupaili jo paljon ja eräänlainen jännitys pysyi koko tekstin ajan yllä, eikä sen lukemista vain voinut jättää kesken, vaikka kännykkäkin vieressä ilmoitti saapuneesta tekstiviestistä Oli ihanasti koottu nuita muistoja näistä neljästä ystävyksestä. Ja sitten toi, et Peter oli neljäs, se vaan jotenkin toi tähän sellaista herkkyyttä ja sai kyllä säälintunteen nousemaan Peteriä kohtaan

Sitten oli tuo kohta, jossa alettiin kertoa Jamesista ja siitä, miten Peter oli tämän pettänyt. Siinä vaiheessa alkoi kurkkua kuristaa siihen malliin, että olin jo että kohta mä itken, kohta mä itken, mutta ihme kyllä en sitten loppujen lopuksi itkenytkään (mutta oli kyllä erittäin lähellä). Ja lopetus oli kyllä ihuna. Suosikkikohtaa en osaa valita, koska tämä oli kokonaan niin hieno

Yhden pienen kirjoitusvirheen huomasin

Hänhän olo kaikkein mitättömin.

oli?

Mutta juu, tykkäsin tästä siis kovasti. Kiitokset siitä
sennamiila

[Naminé]

En ole ennen lukenut Peteristä, täytyy myöntää. Olen aina ajatellut hänet sellaisena "olemattomana" hahmona, joka tarvitaan vain siksi, että tarinaa saadaan tehtyä ja jotta Sirius on syytön. En edes aluksi muistanut missä kohtaa kirjaa hän kuoli.

Pidin ihan älyttömästi siitä, että olit käyttänyt tuollaista ensimmäinen toinen kolmas neljäs ystävä. Tuossa kappaleessahan samankaltainen tyyli on, joten pisteet siitä. Ja vielä jotenkin helppo ajatella kuka on kukin.

Olet saanut vangittua hyvin kappaleen tunnelman tähän. Ja vaikka kyse olisi ollut vain inspiraatiosta, minulle tulee silti sellainen olo, että tuosta biisistä on otettu 'vaikutteita', hyvänlaisia, tunnelmaa. Haikea surullinen kappale ja niin on myös tämä ficci.

Ja tuo jaottelu, kaksi ja kaksi on ihan nerokas. Yleensä on kolme parempaa ja sitten yksi, se huonoin, jota kaikki kummaksuvat. Mutta näin katsottuna noitten pieni kopla on jotenkin surullinen viritys. Kaksi parempaa ja kaksi huonompaa, ihan kuin ihmisiä voisi edes jakaa niin.

Sellainen minua vähän häiritsi, että ensin sanot neljännen olevan viimeinen, että kaikki muut ovat kuolleet. Ja sitten kuitenkin Peter kuvittelee Remuksen vanhana. En oikein ymmärtänyt?

Olet todella hyvin onnistunut nappaamaan kaikista hahmoista sen näkyvimmän ja piirteikkäimmän puolen. Juuri sellaisen kuvan kuin kirjoissa on annettu.

Tuo viimeinen virke on ihana, muakin alkoi Peter säälittää, vaikken hänestä edes pidä. Se että kaikista viimeinen ajatus, joka Peterillä oli, oli anteeksipyyntö. Jotenkin tämä koko ficci nostaa Peterin arvoa mun silmissä. Ei se sittenkään ollu turha juonikuvion täyttäjä.

Mutta siis pidin tästä, oikein kovastikin ja mukavaa, että tykkäsit kappaleesta
Naminé

[Eulalia]

Oi, minäkin rakastuin ihan totaalisesti tämän ficin ideaan ja juoneen, ihan käsittämättömän hyvä keksintö kirjoittaa Peteristä ja jakaa Kelmit kahteen osaan, niihin parempiin ja huonompiin. Niin bueno ratkaisu, ettei voi muuta kuin toimia

Tosin minuakin häiritsi pari seikkaa tässä, juuri tuo Rotan alun ajatus siitä, että hän on viimeinen elossa, vaikka tietää Remuksen vielä elävän. Se on kuitenkin ihanaa, kuinka hän kuvittelee edes yhden jäävän henkiin ja elävän vanhaksi. Sanoit, ettet täysin ymmärrä, miksi Peter kuoli, mutta luulen sekä hänen että Remuksen kuoleman olevan tarkoituksellisia siksi, että Row tahtoi kaikkien kelmien kuolevan ennen aikojaan. Sehän on tavallaan aika katkeransuloista, ettei heistä kukaan kokenut luonnollista kuolemaa.

Toinen hieman häiritsevä seikka oli tuo Bellatrixin kuolemasta mainitseminen. Se kyllä toimi ja olet kirjoittanut tapahtumaketjun hyvin, mutta minua vain jäi vähän kaivertamaan, että eikös se ollut Weasleyn Molly, joka Bellatrixin nitisti kostona Bellan yrityksestä tappaa Ginny? No, en jaksa takertua pikkuseikkoihin, koska tässä tuo ratkaisu Harrysta tapahtumien keskiössä toimii niin hyvin sidostavana tekijänä eri kuolemien välillä.

Mitä muuta voisin vielä sanoa, kuin että tykkäsin ja paljon? Olet saanut Peterin itseviha-angstin onnistumaan niin hyvin, ja kuvailet hänen ajatuksiaan todella riipaisevasti. Tykkään, tykkään

Eulalia

[Natural]

Tykkäsin.
Joo siis en ole lukenut ennen ollenkaan Peteristä, johtunee kai siitä etten hahmosta oikein pidä. Mutta tykkäsin tästä todella paljon, olit saanut kaikki tunteet esille. Tykkäsin kirjoitus tyylistäsi. Tykkäsin myös siitä kuinka olit koonnut kaikista kelmeista sellaisen omanpätkän, jossa kerrotaan kuinka kukin kuoli. Virheitä en huomannut ja teksti oli muutenki todella koskettavaa ja suloista.

Kiittäen ja kumartaen,
Natural

[Scaramouche]

Hui, kiitos kaikille ihan älyttömästi kommenteista!!! 

Naminé, mulla alkoi ajatus tätä kirjoittaessa lentää nii hemmetin lujaa että sinne tuli niin tajuttomasti noita virheitä. Mut sitten taas kun luin tätä uusiks nii en viittinyt ruveta korjailemaan kun se olis pilannut tän tunnelman ihan kokonaan. Toivottavasti ne ei häirinnyt siellä ihan kamalasti...

[Hermione Granger]

Ihana ficci! Tämä oli kivasti kirjoitettu, kun et maininnut päähenkilöiden nimiä... Naistenmies, kuvasi mielestäni erittäin osuvasti Siriusta.

Tuo lopetus oli aivan ihana!

Tuona kuoleman hetkenä, kun neljännen ystävän oma hopeakäsi kuristi hänen kaulaansa, hän ajatteli ystäviään, katui, ja toivoi näiden vielä antavan hänelle anteeksi.

Hermione