Hyvin epätoivoinen rakkaustarina (2. osa 5.9.) K-11, Remus/OC

[Szcilla]

Nimi: Hyvin epätoivoinen rakkaustarina
Kirjoittaja: Szcilla
Paritus: Remus Lupin/OC, muita vilahtaa
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: humour, fluffy, romance
Varoitukset: bimbo ja mahdollisesti hyvin rasittava päähenkilö Ei vaan. Tarina siis sijoittuu Kelmien ajalle, mutta Kelmit eivät ole pääosassa, vaikkakin kyllä näkyvät mukana. Toivottavasti parin hahmon iät menevät oikein - olen yrittänyt kyllä pitää kirjoista kiinni, mutta on mahdollista että joku pikkujuttu on jäänyt huomaamatta. Jos siis jotain mokia löytyy, yrittäkää olla kauheasti häiriintymättä!
Summary: Wilma Bennett on 17-vuotias tyttö jolla on ongelma: hänellä ei ole koskaan ollut poikaystävää. Kun omasta mielestään hyvin synkkä ja traaginen päähenkilömme on päässyt yli kaukoihastuksestaan Al Pacinoon, alkaa Sen Oikean metsästys. Silmänsä Wilma iskee Remus Lupiniin, mutta valitettavasti älykäs poika ei suhtautu kiihkeään ihailijaansa aivan samalla innolla...

A/N: tämä on siis ensimmäinen ficcini, joten vähän jännittää laittaa se tänne yleisön luettavaksi! Tästä ei ole tarkoitus tulla mitenkään älyttömän pitkää, tällä hetkellä ~10 lukua tuntuisi hyvältä pituudelta. Kommentteja olisi tietysti älyttömän mukava saada! Tämä sama on siis Vuotiksessa toisella nimimerkilläni.

* * *

Luku 1

Terppa. Nimeni on Wilhelmina Bianca-Josefina Bennett, lyhyesti vain Wilma, ja näin simppelisti ilmaistuna olen maailman ehdottomasti traagisin olento. Nimittäin vaikka olen elänyt jo 17 vuotta, kohdannut matkan varrella yhtä sun toista, kokenut hirveitä kärsimyksiä jne jne jne, en kuitenkaan ole vielä saavuttanut elämäni todellista päämäärää – nimittäin kuumaa poikaystävää. Uskokaa pois, olen yrittänyt yhtä jos toista, mutta vaikuttaa valitettavasti siltä, että olen tuomittu elämään ikuisissa yksinäisyyden kahleissa enkä koskaan tule saamaan lihaksikasta, komeaa, rakastavaa miehisyyden ruumiillistumaa käsivarsilleni. Surullista, eikö totta?
   Aikaisemmin vika mahdollisesti saattoi olla minussa itsessäni, mutta nyt olen kuitenkin viimeisen vuoden aikana kokenut valtavasti henkistä kasvua ja kypsynyt vallan tavattomasti. Tämä siis tarkoittaa sitä, että en enää oleta meneväni naimisiin vuosikymmenemme ehdottomasti hoteimman miehen, Al Pacinon kanssa. (Siis se on niiiiiiiiiiiin megakuuma Kummisetä-leffoissa, että ekan kerran ne nähdessäni olin sulaa märäksi läntiksi leffateatterin lattialle. Jep, meitsi on jästisyntyinen, joten tiedän nämä jutut.) Tottahan Allu-kulta voi mielihyvin edelleen koska tahansa tulla hakemaan minut sitten kun tajuaa, että hänen elämänsä nainen löytyy Tylypahkasta, mutta koska hän tuntuu olevan vähän hidasjärkistä sorttia niin kuin nuo miehet yleensäkin, olen päättänyt siirtyä toistaiseksi muiden miesten kuolaamiseen.
   Siispä nykyisin olen jalosti päättänyt tyytyä oman kouluni antimiin ja laskenut vaatimustasoa suorastaan minimiin. En nimittäin odota tulevalta poikaystävältäni kuin seuraavaa:
1) No ensinnäkin tietenkin komea ulkomuoto. Makuni on varsin monimuotoinen, joten hiustenvärille sun muulle en ole asettanut rajoituksia, mutta ihan kuka tahansa ei kelpaa – naamaraja on ylitettävä. Sen lisäksi, että häneltä täytyy löytyä hyvät geenit, miehen on tietenkin myös huolehdittava henkilökohtaisesta hygieniastaan ja siististä vaatetuksesta. Hänen täytyy olla tyylikäs, mutta ei tietenkään LIIAN tyylikäs, sillä kokemukseni perusteella liikaa muodista kiinnostuneet miehet eivät aina ole enää niin miehekkäitä kuin voisi toivoa.
2) Hurmaava luonne. Miehen on luonnollisesti oltava samalla rohkea, peloton ja miehekkään karski, mutta hänestä on löydyttävä myös herkkyyttä ja syvällisiä ulottuvuuksia. Hänen on oltava hauska, mutta kyettävä myös vakavaan ajatteluun. Hänen täytyy aivan ehdottomasti olla luotettava, uskollinen ja rehellinen, mutta ei minun ulkonäköni suhteen, sillä eihän kukaan tyttöystävä nyt halua kuulla olevansa muuta kuin kauneuden jumalatar.
3) Päästä on löydyttävä muutakin kuin maailman suloisimmat silmät, sillä haluan älykkään miehen, jonka kanssa käydä syvällisiä keskusteluja kaikki yöt. Älystä kertoo mm. se, kuinka monimuotoisesti hän pystyy kuvailemaan ihanuuttani, kauneuttani ja säkenöivää älykkyyttäni.
4) Miehellä täytyy tietenkin olla harrastuksia (mieluusti urheiluun liittyviä), mutta häneltä täytyy aina liietä tarpeeksi aikaa minulle. Haluan, että hän on osallisena minulle tärkeissä asioissa ja tukee minua, kuten esim. tulee mukaan shoppailemaan, maksaa ostokseni, kantaa ostokseni ja jaksaa vuokseni tuntitolkulla norkoilla sovituskopin edustalla kertoen syväanalyyseja siitä, sointuuko turkoosi vai vaaleansininen neule paremmin silmieni väriin.
5) Häneltä on löydyttävä kosolti hyvännäköisiä ystäviä tai veljiä, joihin voi tarvittaessa vaihtaa.
Tämän vaatimattoman vaatimuslistan kera olen lähdössä huomenna ultimaattiseen, koulunlaajuiseen poikaystäväjahtiin, kun nousen pikajunaan laiturilta yhdeksän ja kolme neljännestä ja aloitan seitsemännen lukuvuoteni Tylypahkassa.

Syyskuun ensimmäisen aamuna istun siniviherkuvioidulla metronpenkillä maanalaisten tiiliseinien viuhuessa ikkunassa ohitseni. Metro rämisee, korviini kantautuu hivenen ärsyttävää ilmavirran ulinaa ja hajusta päätellen joku on edellisenä yönä päättänyt esitellä vatsalaukkunsa sisältöä kaikille kanssamatkustajilleen, mutta tämä kaikki on kuitenkin hyvin pientä verrattuna vieressäni istuvaan, aivan tajuttoman rasittavaan pikkupoikaan.
   Pikkupojalla on keltainen sadetakki, siniset kumisaappaat ja Turtleseja mainostava ruma lippis. Hän jauhaa purkkaa ja puhaltelee siitä palloja tasaisin väliajoin. Ja jatkuvasti, silmääkään räpäyttämättä tuijottaa minua.
   Itse asiassa aika moni tässä metrossa tuijottaa minua. Se on kohtuullisen tympäisevää. Yritän kovasti kuvitella, että keräämäni katseet johtuvat vain kuvankauniista ulkomuodostani, mutta jos rehellisiä ollaan, niin syypää taitaa kyllä olla vieressäni kohoava matkalaukkujen kasa. Ilmeisestikään kukaan näistä häikäilemättömistä kyylääjistä ei ole koskaan nähnyt neitoa matkustamassa, sillä viisi pinkkiä, XXXXL-kokoista matkalaukkuani ja niiden päällä kohoava vielä pinkimpi pöllönhäkki herättävät ihmeellisen paljon huomiota.  Ja ihan kuin tässä ei vielä olisi tarpeeksi, eräs kovasti hippiä muistuttava tyttönen katsoo kauhuissaan pinkin pöllönhäkkini sisältöä – nimittäin ihanaa mamin omaa pikku varpuspölleröistä Miltonia, joka kieltämättä pitää melko kovaa meteliä. Toivottavasti ei ole aikeissa ilmoittaa minusta eläinsuojeluyhdistykseen.
   Tästä kaikesta johtuen tunnen oloni varsin tukalaksi, joten olen hyvin onnellinen, kun kolmea pikkupojan puhaltamaa purkkapalloa myöhemmin metron kaiuttimet kertovat minulle saapuneeni King's Crossin asemalle. Ponnekkaasti hyppään pystyyn ja hymyilen poitsulle leveästi.
   “Anteeksi nyt vaan, mutta jäisin tässä!” ilmoitan hilpeääkin hilpeämmin.
   Poika jatkaa tuijottamistani eikä tee mitään. Tai itse asiassa tekee, ryhtyy kaivamaan nenäänsä nimittäin.
   “An-teek-si!” sanon hyvin selkeästi ja kovalla äänellä - ipana näyttää nimittäin olevan vähän tyhmä, miltä kyllä kieltämättä alusta alkaen näyttikin.
   “Miksi sulla on pöllö häkissä?” poika kysyy. Alan vähän ihmetellä, miten ylipäätään on fyysisesti mahdollista olla räpyttelemättä silmiä noin pitkään. Eikö tuossa jo ala verkkokalvot kuivua tai jotain?
   “Pöllö, jonka nimi muuten on Milton, sattuu olemaan lemmikkini”, ilmoitan hyvin ylpeänä. “Mutta mikäli vain mitenkään mahdollista, voisitko väistää, sillä minun olisi jäätävä tällä pysäkillä että ehdin junaan joka vie minut kouluun, ja minun olisi oikein hyvä ehtiä siihen, koska jos myöhästyn, joku ilkeistä opettajista suuttuu sinulle ja saattaa vaikka taikoa sinut rupikonnaksi. Tiedätkö mitä ne ovat?”
   Poika jatkaa edelleen tuijottamista ja räpyttelemättä olemista (ihan oikeasti, silmiäni alkaa jo kirvellä hänen puolestaan), mutta sentään loikkaa penkiltä pois niin että minä kykenen raahaamaan sekä itseni että tavarani metrolaiturille. Mikä on muuten huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty, sillä viisi matkalaukkuani ja pöllönhäkki ovat aika vaikeasti liikuteltavissa. Olen jo kaksi kertaa melkein rysäyttänyt kantamukseni erään pelokkaan näköisen vanhan naishenkilön varpaille, kun vihdoin eräs nuorimies tarjoutuu auttamaan ja nostaa puolet laukuistani ulos metrosta. Kiitettyäni tätä urbaania betoniviidakon ritaria, jolla ei ole valkeaa ratsua mutta valkeat kasvot kylläkin meinatessaan likistyä omaisuuteni alle, lähden suunnistamaan halki juna-aseman kohti Tylypahkan helakanpunaista veturia. En viitsi kertoa tuosta matkani osuudesta tarkemmin, sillä se sisältää monia hyvin kuumottavia hetkiä kaatuvien laukkujen, nauravien teinipoikien sekä rääkyvän Miltonin kanssa. En esiinny siinä oikein edukseni.

Kun vihdoin ja viimein olen selvinnyt läpi liukuporrashelvetin, jota siis myös King's Crossin asemaksi kutsutaan, olen äärimmäisen helpottunut istuessani Tylypahkan pikajunan pehmustetulle penkille. Siis mikä onni onkaan pehmustetut junanpenkit! Sitä euforista olotilaa, jonka saa aikaan vain kovia kokenut takamus päästessään istumaan upottavan pehmeälle alustalle, ei voi ymmärtää kukaan muu kuin kaltaiseni karaistunut hahmo.
   Tästä euforisesta olotilasta minut kuitenkin tipauttaa takaisin todellisuuteen paras ystäväni Roxanne Barker, joka junavaunun oven aukaistuaan kiljaisee kovasti palosiireniä muistuttavilla desibeleillä ja ryntää kaulaani.
   “Wilmaaaaa!” hän hihkaisee.
   “Roxy-raksuuuuu! Ihana nähdä taas! Siitä on niin pitkä aika kun viimeksi tavattiin!” hihkaisen takaisin. Niin, no, itse asiassa kävimme kyllä ostamassa koulukirjat kolme päivää sitten Viistokujalta, mutta täytyyhän sitä nyt jostain draamaa repiä sikäli mikäli on yhtä tylsä elämä kuin minulla.
   “Mitä sinulle kuuluu? Mitä olet tehnyt? Minua jännittää! Mieti, viimeinen vuosi Tylypahkassa! Tänä vuonna on viimeinen mahdollisuus voittaa huispausmestaruus, sitten on S.U.P.E.R. -kokeet, sitten pitäisi päättää mitä tekee kun koulu loppuu! Täytyisi olla valmis siirtymään elämässä eteenpäin, ja minulla ainakaan ei siis kyllä ole todellakaan minkäänlaista käsitystä että mihin päin tästä nyt lähtisi siirtymään! Apua!” Roxanne sanoo kaiken tämän noin kolmessa sekunnissa, joten putosin kärryiltä heti alussa. Siispä kommentoin vain kahta ensimmäistä.
   “Minulle kuuluu oikein hyvää ja viime päivät olen lähinnä vain pakannut tavaraa kouluvuotta varten. En tajua miten sinulla on vain yksi matkalaukku! Mieti nyt, me ei päästä shoppailemaan ennen kuin vasta joululomalla, se kuule vaatii kauheasti organisointitaitoja että saa puolen vuoden vaatteet mahtumaan mukaan!”
   “Kuka nyt joistain vaatteista välittää”, Roxanne tuhahtaa ja heilauttaa kättään väheksyvästi. “Tämä on ehdottomasti tärkein kouluvuotemme tulevaisuuden kannalta!”
   Juuri tämän takia en aina tajua Roxannea. Siis okei, olen kyllä ehdottomasti samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että seiskavuosi on tärkein tulevaisuuden kannalta. JOTEN, eikö se tarkoita sitä, että vaatteita, meikkejä sun muuta kauneudenhoitotuotetta ehdottomasti tarvitaan? Viimeinen vuosi - viimeinen tilaisuus löytää poikaystävä, jonka kanssa perustaa perhe! Se vaatii panostamista kuulkaas. Ja Roxanne vaan selittää joistain S.U.P.E.R. -kokeista. Okei, kyllähän miehiä löytyy koulun ulkopuoleltakin, mutta minulla on aina ollut salainen haave suudella tähtitornissa henkeäsalpaavan kauniin yötaivaan levittäytyessä yllemme... Ja se ei onnistu jos ei ole tähtitornia.
   Minusta meidän pitäisi tehdä yksi asia nyt heti selväksi. Onko elämä elämisen arvoista ilman rakkautta? Ei. Onko elämä elämisen arvoista ilman kymmentä Upeaa S.U.P.E.R. -kokeista? On. Joten kumpaan kannattaa panostaa: omaan ulkonäköönsä, jotta on suuremmat mahdollisuudet saada unelmien mies ja elää elämänsa onnellisesti loppuun ikuisen rakkauden ja parin lapsen kanssa, vai koulukirjoihin? Niinpä.
   “Roxanneeeee”, sanon aivan erityisellä valitusäänelläni, jota olen ilmeisesti käyttänyt Roxanneen viime vuosina vähän turhan paljon, sillä ystäväni ilmeestä päätellen hän on hyvin tietoinen siitä, mitä seuraavaksi on tulossa.
   “Wilma”, Roxanne huokaisee syvään. “Oletko taas aikeissa ruikuttaa poikaystävistä?”
   Nyökkään kolmesti silmät miltei kyynelissä. Toivoakseni näytän kovasti rakkaudenkipeältä kissanpennulta. Roxanne repeää minulle, joten nähtävästi en.
   “Sinun täytyy vain tutustua mukaviin poikiin”, hän sanoo lempeästi suklaiset silmät tuikkien. Kun Roxannen tummanruskeat hiukset aaltoilevat kauniisti hänen kasvojensa ympärillä, hän näyttää vähän joltain äidilliseltä pyhimykseltä joka kyllä tietää maailmankaikkeuden syvimmän olemuksen muttei jaa sitä meidän kuolevaisten kanssa. “Kun näet jonkin kivan tapauksen, menet vain juttelemaan.”
   “Hyvähän sinun on sanoa”, sanon heikosti ja huokaisen niin syvään, että siihen huokaisuun on kiteytyneenä koko elämäni rakkaudeton, synkkä traagisuus. “Itse olet seurustellut kaksi vuotta Fabian Prewettin kanssa.”
   “Ja se sai alkunsa juuri niin kuin kerroin. Menin juttelemaan hänelle.”
   Joo, niinhän se meni. Roxanne ja Fabian laitettiin taikaolentojen hoidossa pariksi hoitamaan fletkumatoja, ja siinä matojen kurkkuihin salaattia tunkiessaan he huomasivat kokevansa sielunkumppanuutta. Älkää nyt kertoko tätä Roxannelle, mutta itse mielelläni pitäisin fletkumadot kaukana oman elämäni rakkaustarinasta.
   “Niin, olet kai oikeassa”, sanon vähän haluttomasti ja vaihdan puheenaihetta, sillä Roxannen ja Fabianin ajatteleminen aiheuttaa rinnassani aina pienenpienen mustasukkaisuuden pistoksen, vaikka tietenkin olen äärimmäisen onnellinen ystäväni puolesta. “Entä huispaus, miten se sujuu?”
   “No, saa nyt nähdä, en ole kesällä juurikaan käynyt treenaamassa. Mutta kaipa James silti pitää minut joukkueessa”, Roxanne sanoo hajamielisesti. Hän pelaa Rohkelikon tupajoukkueessa jahtaajana.
   En oikeasti tajua miten Roxanne on niin hyvä kaikessa. Ensinnäkin hän on kaunis – pitkä ja tumma ja hoikka, eli ihan päinvastoin kuin minä, joka olen lyhyenpuoleinen ja hieman pyöreä. Kaiken lisäksi vaaleat hiukseni ovat vielä hyvin luonnonkiharat, mikä siis nyt viimeistäänkin takaa sen, että näytän typerältä päiväkodin prinsessakerholaiselta vaikka yritänkin kovasti ajatella itsestäni päinvastaista. Roxanne on myös tosi hyvä koulussa, loistava huispauksessa ja kaiken lisäksi seurustelee edelleen Fabian Prewettin kanssa. Olisin varmaan aivan tajuttoman kateellinen hänelle, jos hän ei olisi niin ihana ja välittävä ja paras ystäväni.
   Olemme juuri keskustelemassa henkeviä huispauksesta (vaikka en itse pelaakaan, seuraan sitä tietenkin kyllä varsin innokkaasti, sillä huispaukseenhan liittyvät olennaisesti uskomattoman hyväkroppaiset miehet), kun meidät keskeyttää terävä koputus junavaunun ovelta. Se, kuka koputtaja nyt sattuu olemaan, ei kauheasti odottele, sillä seuraavaksi hän työntää oven muitta mutkitta auki ja tunkeutuu vaunuumme.
   Ai, James Potter kavereineen. No ei kauheasti yllättänyt.
   “Moi, Roxanne”, James sanoo Roxannelle. “Terve, Wilma.”
   “Moi”, minä ja Roxanne vastaamme yhdestä suusta.
   “Minulla oli vain asiaa huispauksesta. Eli siis jatkan huispauskapteenina tänäkin vuonna, ja olen kesän aikana tehnyt vähän suunnitelmia koskien tämän vuoden harjoituksia. Meidän on ehdottomasti voitettava huispausmestaruus tänä vuonna, joten ensimmäisissä harjoituksissa meidän on mitattava tasoanne...” ja sitä rataa. James on kyllä ihan kiva, mutta vähän turhan omistautunut huispaukselle. Ja Lily Evansille. Joten katseeni alkaa kierrellä.
   Jamesin mukana vaunuumme ovat tunkeutuneet hänen uskolliset kanssatoverinsa tarkoittaen tietenkin loppua Kelmistöä – Sirius Black ottaa aina yhtä hyvännäköisenä osaa huispauskeskusteluun, onhan hän Rohkelikkojen lyöjä. Itse asiassa Sirius on tänään tavallistakin hyvännäköisempi – ruskettuneesta ihosta voi päätellä hänen viettäneen runsaasti aikaa ulkoilmassa kesän aikana. Sirius vastaisi kyllä kieltämättä hyvin käsitystä unelmieni poikaystävästä...
   Siriuksen selän takana Remus Lupin ja Peter Piskuilan puhuvat keskenään jotakin. Peter näyttää ihan samalta kuin aikaisemminkin. Hän on hieman lyhyempi kuin muut, mutta ei kyllä muuten huonomman näköinen. Tai siis, eihän hän nyt ehkä yhtä komea ole kuin Sirius, mutta hei – Siriukseen verrattuna nyt melkein kalpenee Al Pacinokin. Remus puolestaan näyttää...
   Sillä hetkellä maailma tuntuu pysähtyvän. Olen varma, että salama on juuri iskenyt aivojeni läpi, sillä vähintäänkin yhtä tyrmääntyneeksi tunnen itseni. Pulssini kiihtyy, leukani loksahtaa auki, silmäni laajenevat mummini pyykinpesuvadin kokoisiksi... Yhtäkkiä tietoisuus humahtaa päähäni, nyt minä tajuan sen, miten en olekaan aikaisemmin huomannut! Olen VIHDOIN kokenut valaistuksen!
   Kun Remus vilkaisee minuun ja hymyilee minulle tuntemisen merkiksi, en kykene tekemään muuta kuin tuijottamaan. Aivoni sumenevat jälleen. Jokin pienenpieni ääni aivoissani viestittää siitä, että suupieltäni pitkin taitaa juuri olla valumassa ohut kuolavana, mutten lamaantuneessa tilassani kykene tekemään asialle mitään.
   Unelmieni mies on tietenkin Remus Lupin!

[mitla]

Vooi vitsit, suloinen ja mielenkiintoinen alku. ^. ^ Tykkäsin kirjoitustyylistä paljon, toivottavasti pysyy yhtä hauskana ja kivana luettavana loppuun asti! Ootan innolla jatkoa.

[Maya]

Aww<3

Kovin suloinen ficin alku sinulla. Oikeastaan eksyin tänne uteliaisuudesta, itselläni on nimen puolesta hyvin saman tapainen ficci julkaisussa. Tykkäsin hirmuisesti kirjoitustyylistä, sellaista kepeän sarkastista, jota oli todella mukava lukea. Ja päähenkilösi vaikuttaa aivan loistavalta tyypiltä (hiukan taidan kyllä sääliä Remusta^^)

Poikaystävän vaatimuslista<3

Jatkoa?

[zalluzki]

Luin, ja ihan hyvältä kuulosti. Tykkään kun tekstissä on huumoria. Odottelen jatkoa

[Szcilla]

Oijoi, olen saanut kommentteja! Vau
mitla: kiitos kiitos! Minäkin toivon että pysyy kiinnostavana jatkossakin, olen suoraansanottuna vähän epävarma että onnistunko pitämään minkäänlaista mielenkiintoa yllä, kun tämä on ensimmäisiä tällaisia kirjoitelmiani... Mutta toivotaan parasta ja teen parhaani
Maya: kiitos kovasti <3 Ihana kuulla että tykkäät kirjoitustyylistä, juuri tuollaista kepeää sarkastisuutta olen yrittänytkin hakea Jep, Remus-paralle tulee vielä kovat ajat...
zalluzki: kiva jos tykkäsit! Toivottavasti kakkososakin miellyttää.

A/N: no niin, tässä luvussa päästäänkin jo melkein tositoimiin. Mua vähän huolestuttaa noi Kelmit, en nimittäin tiedä, tuliko niistä yhtään Kelmien oloisia. No, toivotaan etteivät nyt kauhean epäkelmimäisiä ole. Kommentteja olisi edelleen ihana saada!

* * *

Luku 2

Remus. Remus. Remus. Reeeeeee-mus. Re-muuuuus. Voi miten suloiselta tuo nimi kuulostaakaan krovissani, miten ihanalta se maistuukaan suussani, mikä kaunis nuotti siinä soikaan! Tai siis ainakin luulen että siinä soisi. Harmi vaan etten tässä keskellä Tylypahkan junalaituria kehtaa hokea sitä ääneen siltä varalta että muut saattaisivat luulla minua hieman tärähtäneeksi – jollainen en siis luonnollisestikaan ole – joten tyydyn ainoastaan muotoilemaan tuon sielukkaan sanan huulillani yhä uudestaan ja uudestaan.
   “Wilma hei, oletko ihan kunnossa?” Roxanne kysyy ja katsoo minua hämillisenä. “Ei nyt millään pahalla, mutta näytät vähän kuivalle maalle ajautuneelta turskalta.”
   Napsautan suuni kiinni ja puristan huuleni tiukaksi viivaksi toivoen näyttäväni niin loukkaantuneelta kuin mahdollista. “No voi kiitos, Roxanne. Tuo olikin kauneinta mitä minulle on koskaan sanottu. Rehellisesti puhuen, minusta on hämmästyttävää, miten kepeästi sinä suhtaudut siihen että ystäväsi riutuu paraikaa korventavissa lemmentuskissa.”
   Roxanne näyttää niin hämmästyneeltä, että minua ihan harmittaa ettei ole kameraa mukana. Hah, siitäs sai! Tietääkin olla vastedes laukomatta nenäkkäitä kommentteja sillä aikaa kun minä yritän keskittyä ajattelemaan Remus Lupinia.
   “Anteeksi vain”, tyttö sanoo hivenen närkästyneellä äänensävyllä. “Mikäli neidille suinkin sopii, uskallanko tiedustella, mistä korventavat lemmentuskasi tällä kertaa johtuvat?”
   En erityisemmin pidä tuosta nenäkkäästä soinnista hänen äänessään joka melko selvästi osoittaa ettei Roxanne suhtaudu ongelmiini vakavasti, joten en tyydy vastaamaan kovinkaan seikkaperäisesti. “Voi, eräästä unelmieni ritarista vain, joka on valloittanut ajatukseni ja hallitsee niitä nyt päivin ja öin.”
   “Jaa. No sepäs ikävää”, Roxanne huokaisee ja lähtee raahaamaan ainokaista matkalaukkuaan kohti Tylypahkaan vieviä vaunuja. Yritän seurata perässä, mutta täytyy myöntää, että Roxannen ylläpitämä tahti on kyllä hieman liikaa omalle laukkuvuorelleni. Siis henkilökohtaisestihan olen sitä mieltä, että viiden matkalaukun plus pöllönhäkin raahaaminen osoittaa vain ihailtavaa mielenlujuutta ja sitä voi muutenkin pitää äärimmäisen karaisevana kokemuksena, mutta jostain syystä minulle virnuilevat koululaiset ympärilläni eivät tunnu jakavan tätä mielipidettäni.

En ole koskaan ollut kauhean pitkäkestoisesti närkästyvää sorttia, joten heti kunhan minä ja Roxanne olemme saaneet laukkumme tungettua vaunuun ja loikittua itse perään, olen taas yhtä innokkaana valmis ruikuttamaan pojista kuin pirteä partiolainen ainakin. Totta puhuen meillä on hieman vaikeuksia mahtua vaunuihin minun maallisen omaisuuteni lisäksi, mutta McGarmiwa ei tietenkään suostunut varaamaan ihka omaa vaunua pelkästään minun matkatavaroilleni.
   “Roxyliiniiiiih”, valitan ääni sieluani raastavasta tuskasta väristen. “Miten saan yhteyden unelmieni mieheen?”
   Roxanne kohottaa toista kulmaansa. “Wilma rakas, myönnetään että Al Pacino on kyllä hyvännäköinen, mutta eikö nyt olisi jo vihdoin aika keskittyä ihan todellisiin -”
   “Kuka tässä nyt Al Pacinosta puhuu!” tuhahdan. Ihan oikeasti, tarvitseeko hänen nyt väkisin muistella jotain muinaista julkkisihastustani? Eivätkö julkkisihastukset ole vähän joku päiväkoti-ikäisten juttu? Kiitti vaan.
   “No anteeksi nyt, mutta jos olet viimeiset kuusi vuotta selittänyt nonstoppina herra Pacinosta ja vielä kolme viikkoa sitten suunnittelit millaisia puutarhatonttuja yhteiselle pihallenne tulee, niin olisihan minun TIETENKIN pitänyt tajuta ettet kuolaa enää häneen peräänsä.” Niin no... Päätän olla kommentoimatta tätä kohtaa. “Mutta oletko siis kiinnostunut jostain toisesta?”
   “Kyllä vaan”, nyökkään pontevasti. “Tulisen rakkauteni ikuinen kohde on...”
   Pidän dramaattisen taidepaussin. Voin melkein kuulla rumpujen pärinää tässä jännityksestä väreilevässä ilmapiirissä!
   Roxanne kohottaa kulmiaan.
   Hihi. Tosi kiva olla dramaattinen.
   “NIIN?” Roxanne painostaa jatkamaan. Höh, eikö hän muka ymmärrä taidepaussien päälle!
   “Olen kuolettavasti, ikuisesti, polttavasti, syvästi rakastunut Remus Lupiniin!” ilmoitan juhlallisesti.
   Roxannen silmät laajenevat. Ja leuka loksahtaa auki. Eikä hän puoleen minuuttiin tunnu saavan minkäänlaista sanaa suustaan. Ei se nyt noin iso järkytys voi olla, hei...
   “Remus Lupiniin? Siis Kelmi-Remukseen meidän vuosikurssilta?” Roxanne varmistelee eikä voisi näyttää yhtään vähempää ällikällä lyödyltä vaikka olisin juuri kertonut voittaneeni säkkipillinsoiton maailmanmestaruuden.
   “Juuri häneen!”
   “Ohhoh... No... Vautsi! Kehitystä on siis tosiaan tapahtunut”, Roxanne sanoo ja alkuhämmennyksestä selvittyään alkaa virnuilla siihen tapaan, jolla kaverit nyt yleensä toisilleen tällaisissa asioissa virnuilevat. “Miksi juuri Remus?”
   “Koin valaistuksen”, sanon suoraan.
   Roxanne kohottaa taas kulmiaan. “Ai, koit valaistuksen. Okei.”
   “Se iski minuun kuin salama kirkkaalta taivaalta! Yhtäkkiä olin vain uskomattoman tietoinen siitä mitä tarvitsin, tiedätkö? Vähän niin kuin janoon kuoleva aavikolla näkee yhtäkkiä vettä ja samassa tajuaa, ettei hän tarvitse mitään niin paljon kuin sitä, että hänen on suorastaan PAKKO saada vettä...” käteni viuhtovat juuri niin paljon kuin ne mahtuvat matkalaukkujeni seassa viuhtomaan elävöittäessäni kertomaani.
   Roxanne tuijottaa minua vähän siihen malliin kuin olisin juuri muuttunut esimerkiksi steppaavaksi katkaravuksi. Ja hän on sentään ollut paras kaverini ensimmäiseltä luokalta asti, joten luulisi hänen nyt tottuneen tällaiseen. Joskus Roxanne kyllä sanoo, että pelotan häntä, mutta kaikkialla toistellaan kuinka tärkeää on olla vain oma itsensä, joten minkäs minä sille mahdan jos persoonani herättää hämmennystä. (Tai hilpeyttä, kuten joidenkin koululaisten tapauksessa.)
   “Okei, joo, ymmärretään. Aika sinun tapaistasi saada tällaisia valaistuksia, etten sanoisi”, Roxanne hymyilee. “Vaikka pakko myöntää että olen ehkä vähän yllättynyt, olisin luullut ettei Remus ole ehkä ihan sinun tyyppiäsi... Mutta toisaalta, miksi ei... Mikä hänessä oli sellaista, joka sai valaistuksen aikaan? Tai siis, oletan ettet kokisi valaistuksia Maximilliam Morrisista?”
   Hyi, joo en. Maximilliam Morris on meidän vuosikurssilla oleva puuskupuh, joka on... Anteeksi nyt tämä epäkorrekti ilmaus kanssaeläjästäni, mutta en keksi sopivampaa sanaa kuvaamaan häntä kuin ällö. Ensinnäkin hän on tosi lihava. Siis TOSI lihava. Ja hänen naamansa on täynnä sellaisia epämääräisiä ruskeita muhkuraisia alueita, joita en kyllä ole tutkinut niin lähietäisyydeltä että osaisin varmuudella sanoa mitä ne ovat, mutta epäilen niiden olevan rupia. Ja hän kaiken lisäksi harrastaa rupikonnien kasvatusta. (Ihan oikeasti. Puuskupuhit sanovat että niitä on koko oleskeluhuone täynnä ja Misty Adams löysi kerran hammasharjastaan sammakonkutua.) Ette halua kuulla hänestä lisää.
   “Remus on... Hän nyt vain...” takeltelen yrittäessäni löytää sopivia sanoja. Niin, mikä hänessä minua oikeastaan viehättääkään? Kas siinä vasta kysymys.
   No ensinnäkin Remus Lupin on tosi hyvännäköinen. Siis ette voi uskoakaan kuinka syötävältä hän näytti junassa: kultaiseen taittavat ruskeat hiukset aavistuksen sotkussa, suklaiset silmät, ruskettunut kroppa... Ja se hymy, kun hän katsoi minuun! En ole ikinä nähnyt mitään suloisempaa! Jotenkin en ollut aikaisemmin tajunneeksi, miten mahtava hymy hänellä on, miten hohtavan täydelliset hampaat hänellä on, miten kaunispiirteinen nenä, suloiset korvat, pussattavat posket... Voimakkaat käsivarret, jotka näyttävät uskomattoman hyviltä kun ruskettuneen ihon alta kuultavat hyvin muodostuneet lihakset... Suuret kämmenet, jotka arvatenkin ovat juuri sopivan miehisen karkeat, pitkät sormet, jopa hänen kyntensä ja varpaansakin ovat varmaan -
   No, niin. Hän nyt vaan näyttää tajuttoman hyvältä.
   Toisekseen Remuksesta löytyy tiettävästi myös syvällisiä puolia. Siis hänhän on ilmiselvästi huippuälykäs ja osaa loitsia vaikka mitä! Ja neljännellä luokalla hänet kruunattiin Rohkelikon viralliseksi shakkikuninkaaksi, voitteko kuvitella – hän oli voittanut kaikki seiskaluokkalaisetkin ylivoimaisesti! Ei voi sanoa kuin että huh mitkä aivot. Remuksen voi myös silloin tällöin nähdä oleskeluhuoneessa lukemassa, mikä osoittaa tietenkin laaja-alaista yleissivistystä ja kirjaviisautta. Mutta kuitenkaan hän ei ole mikään nenä kiinni kirjassa kulkeva nörtti, sillä onhan hän Kelmi, joten hänen on pakko olla tosi siisti tyyppi. Ja hänellä on cooleja kavereita.
   Kaiken kaikkiaan uskon että juuri Remus nyt vain on minulle Se Oikea. Mietitäänpä vaikka muita koulumme poikia. James Potter on toki söpö ja hauska, mutta aivan menetetty tapaus, sillä hän on ollut jo ties kuinka kauan rakastunut Lily Evansiin. (Kauheaa tuhlausta, jos tällaiset henkilökohtaiset mielipiteet sallitaan.) Sirius Black näyttää myös hyvältä, mutta hei, en minä sentään tyhmä ole – koska minulla on jalat tukevasti maankamaralla ja päästäni muutenkin löytyy kauheasti maalaisjärkeä, tajuan tietenkin sen, että ei minulla häneen nyt oikeasti olisi mahdollisuuksia – Siriuksella on tapana vaihtaa tyttöjä useammin kuin minä ajattelen poikia, ja se on siis jo tosi usein. Fabian Prewett on varattu. Peter Piskuilanissa ei kai varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta hän vain simppelisti jää toiseksi Remukselle. Niin kuin kaikki loputkin koulumme kaksilahkeiset.
   Tehtyäni tämän seikkaperäisen selonteon myös Roxannelle, hän näyttää vaikuttuneelta.
   “Hitto, Wilma. Sinä ihan tosissasi olet ihastunut”, on ensimmäinen kommentti.
   “Niin olen. Ja koska olet paras ystäväni, sinun täytyy kertoa minulle miten saan iskettyä Remuksen, jos aiot olla kaasona häissämme!” vaadin.
   Roxanne kurtistaa kulmiaan ja näyttää tuumivan hetken. “Remus vaikuttaa aika maanläheiseltä ihmiseltä”, hän sitten sanoo pohtivasti. “Minusta tuntuu etteivät häneen mitkään iskurepliikit tehoa.”
   “Eivät vai”, sanon ja naamani hieman venähtää, sillä totta puhuen keksin kesällä tosi hyvän ja ajattelin että se voisi vaikka toimia. Se kuuluu kaikessa yksinkertaisuudessaan näin: 'Menetkö kanssani naimisiin?'.
   “Ja minusta sinun ei muutenkaan kannata olla liian läpinäkyvä”, Roxanne jatkaa huomaamatta pettynyttä ilmettäni. “Luulen että parhaiten toimii, jos vain menet juttelemaan hänelle normaalisti. Ole oma itsesi. Tai siis – ööh – ole oma itsesi, mutta yritä välttää olemasta liian innokas...”
   “Ooh! Sekö toimii?” henkäisen.
   “Joo, toimii jos on toimiakseen, mutta varmasti paremmin kuin mitkään keinotekoiset iskuyritykset. Tärkeintä on ettet esitä mitään. Puhu hänen kanssaan ihan samalla tavalla kuin puhuisit minulle.”
   Vautsi vau. TÄMÄKÖ on poikien iskemisen salaisuus!
   Mahaani yhtäkkiä muuttaa hyvin lepattavansorttisten perhosten siirtokunta. Hihihihih. Tosi jännää. Koulussa menen puhumaan Remukselle!

Voi piru. Voi piru. Voi pirujen piru.
   Miksi Tylypahkassa täytyy aina olla alkajaispidot? Tässä olisi vähän parempaakin tekemistä.
   Nehän ovat sitäpaitsi joka vuosi. Joskus olisi kiva saada vähän vaihtelua. Esimerkiksi juuri nyt. Siis onhan kurpitsamehu ja kurpitsapiiras ja muu sapuska oikein hyvää, en minä siitä valita, mutta jos MINÄ saisin keksiä ohjelmanumeron, niin me kyllä tekisimme jotain vähän jännempää. Vaikkapa pelaisimme pullonpyöritystä. Tai järjestäisimme minulle sokkotreffit erään R:llä alkavan henkilön kanssa.
   Miksi juhlat ylipäätään kestävät niin kauan? Onhan tässä jo kymmenen minuuttia popsittu, voisi jo pikku hiljaa alkaa tehdä jotain muuta. Sitäpaitsi Remus istuu pöydän toisessa päässä, Siriuksen toisella puolella, mikä tarkoittaa sitä etten näe häntä koska Sirius on niin pitkä! Johan tässä hermostuisit sinäkin.
   “Wilma, herran tähden, yritä nyt rauhoittua”, Roxanne sihahtaa korvaani. “Näytät kärsivältä.”
   “Hyvä, koska minä OLEN kärsivä!” sihahdan takaisin, mutta yritän kuitenkin vähän vähentää sitä kärsimättömyydestä johtuvaa, tuskaista vääntelehdintää, jonka harrastamisen aloitin heti kun huomasin etten pääsisikään Remuksen viereen istumaan. Muutenhan joku vielä luulee että minuun on iskenyt jäykkäkouristus. Mutta onhan tämä siis kyllä aikuisten oikeasti uskomattoman epäreilua – olen seitsemäntoista pitkää vuotta odottanut elämäni rakkautta, ja nyt kun olen Hänet viimein kohdannut, täytyy odottaa vielä sen verran että parisataa lapsukaista saa lapioitua tarpeeksi piirasta naamaan! Olen aika varma, että missään lukemistani monituisista rakkausromaaneista kukaan sankarittarista ei joutunut näin naurettavan viivytyksen uhriksi. Siis kuvitelkaa. Minun ja ikuisen rakkauteni välissä on joku kirottu kurpitsapiiras! Kuinka surkuhupaisaa voikaan elämäni olla?
   Okei, Wilma. Hengitä syvään ja rauhoitu. Siiisääään. Ulos. Siiiiiiiisääääään. Ulos. Pidot jatkuvat kuitenkin vielä ainakin tunnin, joten ihan yhtä hyvin voisin ottaa rennosti ja syödä jotakin. En kyllä tiedä mitä mieltä vatsassani alati lisääntyvät perhoset ovat syömisestä, mutta voihan sitä ainakin kokeilla. Muuten verensokeri pääsee laskemaan liian alas, ja pahimmassa tapauksessa pyörryn juuri kun olen päässyt puhumaan Remukselle... Hei, ei muuten yhtään huonompi idea! Remuksen käsivarsille pyörtyminen kuulostaa itse asiassa aika kivalta. Joo, taidankin olla pelkällä kurpitsamehulinjalla nämä kestit.
   Seuraan vierestä, kun pääruoka vaihtuu lopulta jälkiruokaan. Poks vaan, ja lihamurekkeet, kalkkunat, rusinasopat sun muut ovat tiessään – ja tilalle tulee mitä herkullisimman näköisiä leivonnaisia. Oppilaat ympärilläni hihkaisevat riemusta ja ryhtyvät lappamaan niitä lautasilleen kovalla tohinalla. Kieltämättä minunkin tekisi ehkä ihan vähän mieli, mutta fiksuna tyttönä osaan kuitenkin laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Ken pullaan kajoo, ei Remuksen käsivarsille vajoo ja sitä rataa.
   Kumpa vaan tuo kauhea suklaamuffinssin viekoitteleva tuoksu ei kantautuisi nenääni. Wilma Wilma Wilma, pysy kovana.
   Voi kun se muuten näyttää pehmeältä. Noh, ei kai se haittaa jos vähän maistaa... Olen juuri ojentamassa kättäni houkuttelevaa, suurta, lämmintä, hyväntuoksuista muffinssia kohti, kun tajuan mitä olen tekemässä ja kiskaisen näppini kauemmaksi. Aaargh, melkein sorruin! Siis nyt vähän ryhtiä tähän touhuun.
   Ryhtiä Wilma. Ryhtiä.

Tuntia, Dumbledoren puhetta ja kuutta syötyä suklaamuffinssia sekä puolikasta berliinimunkkia myöhemmin olen vihdoin marssimassa Roxannen kanssa kohti Rohkelikkotornia. 'Marssia' on kyllä ehkä vähän väärä ilmaus tässä tapauksesa, sillä oikeastaan minä roikun Roxannessa äärimmilleni jännittyneenä ja tärisevänä kuin horkkatautinen, ja Roxanne yrittää saada minut raahatuksi ylös samalla kun valaa minuun uskoa.
   “Reippaasti nyt vaan Wilma”, hän sanoo lempeästi ja vaikuttaa taas siltä Äidillisyyden ja Viisauden Jumalattarelta, jonka tehtävänä on rohkaista meitä muita suurten ja epätoivoisten tehtäviemme kynnyksellä. “Remus on kiltti poika, ei hän pure. Menet vain rohkeasti juttelemaan.”
   “Minua jännittääääää”, sanon ehkä sadannen kerran viiden minuutin sisällä. Minua ihan kauhistuttaa ajatella, että edessä on enää muutama sata porrasta, jotka erottavat minut ehkä elämäni tärkeimmästä, maagisimmasta, valovoimaisimmasta ja romanttisimmasta hetkestä. Heti kun pääsen oleskeluhuoneeseen, minun on tehtävä se, muuten jänistän... Minun on mentävä puhumaan Remus Lupinille... Tämä on kyllä ehdottomasti pelottavinta mitä olen ikinä tehnyt, mukaan lukien se päivä kun jouduin kylvettämään mummini raivopäisen kissan, joka jostain syystä vihaa minua kauheasti. Eihän se enää voi kantaa kaunaa siitä, kun 8-vuotiaana värjäsin sen serkkuni kanssa siniseksi ja halusin uhrata sen intiaanijumalalle?
   Hitaasti mutta valitettavan varmasti olen askel askeleelta lähempänä Lihavan Leidin muotokuvaa. Kyllähän minusta tietenkin on ihanaa puhua Remukselle, minähän rakastan Remusta, mutta kyllä se piru vieköön aivan hemmetin pelottavaa on! On kyllä kummallista, miten aivomme lyövät lukkoon aina silloin kun pitäisi puhua elämämme kannalta tärkeille henkilöille. Eihän siinä ole mitään järkeä, kun näin tarkemmin ajattelee. Miksen voi vaikuttaa kuolaavalta, aivohalvaantuneelta simpanssilta silloin kun pitäisi puhua Maximilliam Morrisin kanssa? Miksi juuri Remuksen?
   Näitä hyvin syvällisiä mietteitä pohtiessani saavun kuin saavuinkin oleskeluhuoneen ovelle. Roxanne sanoo tunnussanan, mikä on kyllä hyvä, sillä itse olen niin jännittynyt että olen tainnut väliaikaisesti unohtaa kuinka puhutaan. Roxanne kampeaa minut sisälle, ja heti oleskeluhuoneeseen päästyäni alan vauhkosti vilkuilla ympärilleni Remuksen varalta. Hetken jo luulen hänen menneen nukkumaan ja olen helpottuneena itsekin karkaamassa makuusaleihin, kun huomaan hänet sohvalla takan edessä.
   Voih, kuinka komealta hän näyttääkään!
   Hän on paraikaa juttelemassa muiden Kelmien kanssa. Heillä näyttää olevan hauskaa keskenään. Itse asiassa, meneillään taitaa juuri olla niin hyvä juttu, etten kyllä millään tohdi mennä keskeyttämään, olisihan se jo epäkohteliastakin ja kaikkea -
   Roxanne työntää minut väkivalloin sohvilla lojuvien Kelmien eteen. Siis ihan noin vain, täysin äkkiarvaamatta! Kamala kaveri minulla.
   Kelmit tuijottavat minua. Okei Wilma. Sano nyt jotakin. Sano.
   Avaan suuni. Valitettavasti kaikista mahdollisista ja mahdottomista verbaalisista ilmauksista “öööööööh...” on ainoa, johon kykenen sillä hetkellä.
   “Ai, terve Wilma”, James sitten sanoo ystävällisesti.
   “Moi”, onnistun henkäisemään. Omissa korvissani kuulostan vähän hengästyneeltä hylkeeltä, mutta koska muutkin Kelmit moikkaavat minua, en kai sitten ihan niin säälittävä olekaan. Tästä saan ihan uuden itsevarmuuden puuskan ja yhtäkkiä vielä hetken aikaisemmin lamaantuneena ollut suuni taas muistaa, miten lauseiden tuottaminen onnistuu. Mikäli minkäänlaisia korkeampia voimia on olemassa, olen niille tästä ihmeparantumisesta ikuisesti kiitollinen.
   “Ajattelin vain kysellä kuulumisia”, tokaisen kepeästi ja istahdan muina miehinä lattialle takan eteen. Sillä tavalla rennosti ja coolisti. Valitettavasti arvioin etäisyyden vähän väärin ja coolin istahduksen sijasta onnistun pyllähtämään sen verran kipeästi että takamuksestani tulee tämän jälkeen varmaan löytymään oikein viehättävä mustelma, mutta juuri nyt en oikein ehdi ajattelemaan sellaisia. “Oliko hyvä kesäloma? Mitä kaikkea olette tehneet? Ei ollakaan nähty taas pariin kuukauteen.”
   Jamesin ja Siriuksen kulmat kohoavat. Remus ja Peter näyttävät lievästi yllättyneiltä. No höh, okei, en varsinaisesti ole puhunut Kelmeille edellisten kuuden vuoden aikana koskaan sen enempää kuin paritöitä tehdessä on ollut pakko, mutta ei sitä nyt silti tarvitsisi noin hämmästyneiltä näyttää! Saa kai sitä yhtäkkiä heittäytyä sosiaaliseksi, vai mitä?
   Sirius on sanavalmiina miekkosena ensimmäinen, joka toipuu äkillisestä kaverillisuudestani.
   “Minulla ja Sarvihaaralla oli kyllä oikein hyvä kesäloma, kiitos vaan kysymästä”, hän virnistää. “Entä itse, valmiina käymään läksyvuorten kimppuun, vai?”
   “Ehdottomasti”, vastaan hieman polleana. “Tämä vuosi on mielestäni hyvin tärkeä tulevaisuutemme kannalta, joten aion ottaa koulun tosissani. Tavoitteenani on saada kymmenen Upeaa S.U.P.E.R.:sta.” No, ehkä minä vähän liioittelin, mutta Remus varmaan tykkää fikuista tytöistä. Sitä paitsi minä AION saada kymmenen Upeaa S.U.P.E.R.:sta. Päätin sen äsken.
   Remus kohottaa kulmiaan ja näyttää lievästi epäilevältä. “Oho, en ole tiennytkään että olet niin hyvä koulussa”, hän sanoo hivenen merkillisellä äänensävyllä, josta en oikein osaa päätellä hänen ajatuksiaan.
   “Myönnetään, että en aikaisemmin ottanut koulua niin kauhean vakavasti”, aloitan, “mutta nyt olen... Kokenut eräänlaisen valaistuksen. Tästedes aion panostaa ihan tosissani.”
   “Jaaha”, Sirius sanoo ja näyttää suoraan sanoen siltä, että pohtii kovasti miksi hitossa minä, joka en ole keskustellut Kelmien kanssa koskaan kahta repliikkiä enempää, tulen kertomaan heille tulevaisuudensuunnitelmistani.
   “No hyvästähän se vaan on ottaa koulu vakavasti”, Remus sanoo minua puolustelevasti. Hymyilen hänelle leveästi ja hän vastaa hymyyni, minkä johdosta olen jälleen kadottamassa puhekykyni, mutta onnistun juuri viime hetkellä kääntämään katseeni hänen uskomattoman ihanista kasvoistaan. No niin, näettekö? Meidän välillämme on selvästi kemiaa! Olemme ihan suorastaan luodut toisillemme!
   Koulusta puhuminen nyt on kuitenkin aika tylsää, joten päätän ohjailla keskustelua vähän rennompiin asioihin. Yritän ensin keksiä sellaista puheenaihetta, josta Remuskin varmasti pitäisi, mutta sitten muistan Roxannen neuvon – minun täytyy vain olla oma itseni ja puhua sellaisista asioista, joista puhuisin Roxannenkin kanssa. Okei. Helppo nakki.
   “Remus, oletko miettinyt mitä nimiä annat tuleville lapsillesi?” kysyn.
   Kaikki neljä kelmiä tuijottavat minua. Sen verran pitkään itse asiassa, että alan jo pohtia, kysyinkö jotakin hassua. Sitten Sirius ja James repeävät nauramaan.
   “Ei tarvitse tietenkään vastata, jos kysymys on mielestäsi liian tungetteleva!” kiirehdin vakuuttamaan kieltämättä hyvin, hyvin, HYVIN hämmentyneen näköiselle Remukselle. Hänen ilmeensä on sen verran erikoislaatuinen, että jos en olisi itse sen aiheuttaja, olisin melkein voinut pitää sitä hupaisana. “Keksitään ihan rauhassa vaan joku muu puheenaihe... Tuota... Öö... Millaisen hääpuvun haluaisit tulevalle morsiamellesi?”
   Siriuksen ja Jamesin naurunremakka yltyy, mutta nyt siihen on liittynyt myös Peter. Remus näyttää siltä että pohtii, mahtoiko hän kuulla ihan oikein.
   “Kuutamo”, James ulvoo naurusta, “tämän minäkin haluan kuulla!”
   “En ole tiennyt että olet menossa naimisiin. Minä saan varmaankin kunnian olla bestman?” Sirius komppaa.
   Siis aivan kauheita kommentteja. Aika pöyristyttävä suhtautumistapa näihin elämän suuriin kysymyksiin, saanen sanoa.
   “Hmm, paha kysymys...” Remus vastaa hitaasti pohtivan näköisenä. En oikein tiedä onko hän tosissaan vai ei. “Uskon että tyylitajuuni ei ole kauheasti luottamista tällaisissa asioissa, joten tuleva rouva Lupin saanee itse päättää. Ja mitä lasten nimiin tulee... Heidät täytyy tietenkin nimetä kummiensa mukaan, joten pojasta tulee James-Peter ja tytöstä Sirius.”
   “HEI!” Sirius karjaisee.
   Remus kohauttaa harteitaan. “Tähden nimihän se on, joten sopii ihan hyvin tytöllekin.”
   Sirius ja Remus alkavat kiistellä Sirius-nimen tyttömäisyydestä samalla kun James ja Peter ulvovat edelleen naurusta. Minusta alkaa pikku hiljaa tuntua, että tämä voisi olla sellainen sopiva hetki poistua paikalta. Jotenkin kummasti minulla on sellainen vähän hassu fiilis, ettei ensimmäinen kunnon kohtaamiseni Elämäni Rakkauden kanssa sujunut ihan sillä tavalla kuin olisin ehkä saattanut haluta.
   Kuvitellen olevani äänetön ja pieni kuin vähintäänkin joku vikkelä sopuli kipitän makuusaleihin.

[Maya]

Tripla-aww!

Minä olen aivan käsittämättömän rakastunut Wilmaan. Tyttö on kyllä pahasti stereotyyppisen blondi (ja ilmauksen ei ole tarkoitus loukata ketään), mutta sellaisenaan juuri käsittämättömän piristävä. Saatan kyllä kuolla myötähäpeään jossain vaiheessa ficciä, mutta ei nyt tartuta pikkuseikkoihin. Roxanne vaikuttaa muuten oikein ihanalta hahmolta myöskin, juuri sopivasti jalat maassa, jotta Wilman höyrypäisyys oikein korostuu.

Minun mielestäni kelmit olivat oikein onnistuneita (Remus<3). Minä en kyllä antaisi tyttölapsen nimeksi Sirius, mutta tuskin antaisi Remuskaan; Kelmien suhtautuminen Wilman ah-niin-vakaviin kysymyksiin oli kyllä nam. Ja sitten tietysti Wilman kysymykset itsessään<3 Kielikin oli jälleen ihanan sarkastista.

~Maya kiittää

//muokka. Eka!

[Lansu]

Siis mä en YLEENSÄ kovin pahasti repsahtele näille, mutta voi että, tämä aiheutti HILPEYTTÄ.

   “Remus, oletko miettinyt mitä nimiä annat tuleville lapsillesi?” kysyn.

  Sulla on ihana tyyli kirjottaa, tai just tollanen rempseä ja hauska. Unohtamatta noita hauskoja vertauskuvia ja Wilman hassuja ajatuksia. Siis mielikuvituksekas !

Aaaaa toivottavasti piristi, mä en tähän hätään jaksa kirjottaa enempää. Lyhyesti siis jatkoa lisää, saatan muistaa lukeakin! Ainiin, ensimmäisellä rivillä ilmeisesti piti lukia "korvissani", mutta tapahtunut pieni typo...):

[zalluzki]

Tykkäsin, ja Wilma on kyllä aika hauska persoona. Nuo Wilman kysymykset Remukselle oli myös aika mielenkiintosia :DDD Jatkoa

[Parisade]

ei tähän olisi tulossa jatkoa jossain vaiheessa ?