Fandom: Fullmetal Alchemist
Disclaimer: Hahmot ja maailma kuuluvat Hiromu Arakawalle. Minä en saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.
Otsikko: Jotkut asiat on vain sanottava
Kirjoittaja: Pics
Beta: Arte
Henkilöt: Ed ja Al
Ikäraja: K-11
Genre: Angst, hurt/comfort
Summary: Ed yritti olla kääntyilemättä ja heittelehtimättä levottomasti vuoteellaan, mutta paikallaan makaaminen oli silkkaa kidutusta.
A/N Kolme ikärajaa -haasteessa matala ikäraja, aiheena Edward Elric. Haaste tuli tällä sitten täyteen. Tapahtuu jonkun aikaa sen jälkeen, kun veljekset yrittivät ihmissynteesiä, Edin edelleen toipuessa. Kiitoksia Artelle betaamisesta. <3 Toivottavasti parituksetonkin kama miellyttää jotakuta.
Jotkut asiat on vain sanottava
Ed yritti olla kääntyilemättä ja heittelehtimättä levottomasti vuoteellaan, mutta paikallaan makaaminen oli silkkaa kidutusta. Hän liikutteli raajojaan hiukan saadakseen hermojen säryn hellittämään, tai edes saadakseen jotakin muuta ajateltavaa kuin jäytävän kivun. Samalla, kun hän puri hammasta ollakseen kitisemättä kivusta, hän yritti tavoittaa samaa toiveikkuutta ja tarmoa, jota päiväsaikaan tunsi.
Päivällä talossa ei koskaan ollut täysin hiljaista, jostakin päin kuului Winryn tai Pinakon työskentelyn tai keskustelun ääniä. Usein paikalla kävi asiakkaita huollattamassa ja korjauttamassa automailejaan. Joskus Ed näki heitä, miehiä sekä naisia, joilla oli automail-käsi tai -jalka. Hän seurasi, kuinka luontevasti he raajojaan käyttivät, ja sai voimaa uskoa siihen, että hänkin oppisi.
Hänellä oli niin paljon opittavaa, alkaen siitä, kuinka liikutettiin sormia tai varpaita, puhumattakaan kävelemisestä. Koko valoisan ajan hän ahmi tietoa kirjoista sekä toisti Pinakon hänelle määräämiä harjoituksia puuduttavina sarjoina. Koukista etusormea, koukista keskisormea, koukista nimetöntä, koukista pikkusormea. Purista koko käsi nyrkkiin. Heiluta peukaloa edestakaisin. Loputtomia, loputtomia toistoja, mutta hän edistyi hiljalleen. Edellisenä päivänä hän oli onnistunut tarttumaan vesilasiin rikkomatta sitä, ja kaikki olivat olleet yhtä hymyä.
Pimeyden ja hiljaisuuden laskeuduttua asiat olivat kuitenkin toisin. Raskaiden ja tuskallisten päivien jälkeen sekä Edin keho että mieli kaipasivat epätoivoisesti lepoa, mutta kumpikaan ei sitä saanut. Hermosärky alkoi heti, kun hän pysähtyi ja rentoutui, mutta ajatukset olivat vielä pahempia.
Minun syytäni. Se oli päällimmäisenä, jatkuvasti. Jos hän ei olisi... Mutta hän oli.
Olisiko hän katunut loppuelämänsä ajan, mikäli ei olisi yrittänyt herättää äitiään kuolleista? Olisiko hän ajatellut koko ajan, mitä olisi tapahtunut? Olisiko hän tuntenut jatkuvaa halua ja kiusausta kokeilla sitä?
Olisiko käyttämättä jääneen mahdollisuuden aiheuttama piina ollut yhtä tukalaa kuin se, joka aiheutui siitä, että hän oli käyttänyt sen?
Ajatukset olivat hyödyttömiä. Tehty oli tehty, silti lukemattomat kysymykset pyörivät hänen mielessään. Entä jos...? Tai entä jos...?
Kello tikitti itsepintaisen hitaasti kohti aamua ja vapautusta yöllisestä piinasta. Hän kampeutui vasemman kyynärpäänsä varaan ja vilkaisi pimeässä hohtavia viisareita huomaten, että keskiyöstä oli kulunut vasta pari tuntia. Voihkaisten hän lysähti jälleen pitkäkseen.
”Etkö saa unta?”
Syyllisyydentunto tulvahti Edissä entistä voimakkaampana, kun hän kuuli Alin hiljaisen, huolestuneen äänen huoneen nurkasta. Al oli kärsinyt paljon enemmän kuin hän itse, ja silti Al huolehti hänestä. Sen ei kuulunut mennä niin, hän oli isoveli, hän oli vastuussa, hänen olisi pitänyt huolehtia Alista eikä päinvastoin.
Yöt olivat Alille vieläkin pahempia kuin hänelle, ja siltikään Al ei koskaan syyttänyt häntä, ei ainakaan ääneen. Kuitenkin Al oli tuntunut etäisemmältä sen jälkeen... Ehkä tämä oli hiljaa vihainen ja katkera...
”Sinä olet valveilla, eikö totta?” Al sanoi.
”Olen”, Ed myönsi. Vaikka nämä öiset keskustelut tekivätkin hänen olonsa surkeaksi, ne myös jollakin tavalla helpottivat. Lisäksi hän tiesi, ettei olisi maksanut vaivaa teeskennellä nukkuvaa. Sellainen kannatti, mikäli tarvitsisi vain odottaa toisen nukahtavan, mutta Al ei nukahtaisi. Olisi mahdotonta käyttäytyä aamuun saakka kuin nukkuva. Ed oli kokeillut.
”Särkeekö jäseniäsi?”
”Vähän.” Myöskään kivun kieltäminen ei olisi maksanut vaivaa. Al oli seurannut hänen toipumistaan niin kauan, että tiesi kyllä, millaiset liikkeet ja hengityksen rytmi viittasivat särkyihin silloinkin, kun Ed pidättäytyi itkemästä tai huutamasta. Ed oli myös aika varma siitä, että Al tiesi hänen vähättelevän kivun määrää, mutta hän vähätteli silti. Kipu oli pientä sen rinnalla, mitä Al joutui kestämään. Ettei tuntisi mitään...
”Tässä on puolensa”, Al sanoi, ja hänen äänensä teeskennelty hyväntuulisuus sai Edin rinnan puristumaan kasaan. ”Ainakaan minuun ei satu...”
”Älä sano noin!” Ed sihahti niin lujaa kuin uskalsi. Hän ei halunnut herättää Winryä ja Pinakoa. He huolehtivat hänestä niin paljon päiväsaikaan, joutuivat auttamaan niin monessa asiassa, että he olivat ansainneet unensa.
Al oli hiljaa niin kauan, että Edin oli pakko jatkaa puhumista rikkoakseen jännityksen. ”Mieluummin vaikka tuskaa kuin pelkkää tunnottomuutta. Sen täytyy olla sietämätöntä.”
”Tuskaa voi tuntea myös sielussa.”
Ed mietti, mitä sanoisi. Mitä sellaiseen saattoi enää lisätä? Tuntui kuitenkin siltä, että oli sanottava jotakin. ”En pysty vielä palauttamaan sinua ennallesi”, hän lopulta sanoi koukistellen samalla pakonomaisesti sormiaan. ”Mutta jos on mitä tahansa, mitä voisin tehdä sitä ennen...”
”Sinä teet parhaasi, veli.”
Mutta se ei ole tarpeeksi. Sanomatta jääneet sanat kaikuivat Edin mielessä.
”Minä tarkoitan sitä”, Al sanoi kuin olisi arvannut hänen ajatuksensa. ”Puhuminen saa yön kulumaan nopeammin. Et voisi tehdä mitään muuta.”
”Oletko aivan varma?” Ed kysyi.
Hiljaisuus oli painavampi kuin vielä kertaakaan sinä yönä. Ed vaistosi, että Al halusi sanoa jotakin, mitä ei olisi oikein kehdannut, ja hänen teki mieli painostaa hiukan, mutta hän pakottautui vain odottamaan samalla, kun nosteli vuorotellen kumpaakin jalkaansa tuuman verran ylös patjasta.
”Välillä...” Al hiljeni pitkäksi aikaa ennen kuin aloitti uudelleen. ”Pahinta... Välillä minä vain ajattelen, että... olisi mukavaa, jos... jos joku halaisi minua...”
Edin kurkkua kuristi. Sitä oli kuristanut koko keskustelun ajan eikä hän uskonut, että pystyisi enää kauan pysyttelemään tyynenä. Niin pieni ja niin suuri asia samaan aikaan... Miksi hän oli ollut niin idiootti, ettei ollut tullut ajatelleeksi, että Al kaipasi sitä? Hän oli vain yrittänyt tukahduttaa oman läheisyydentarpeensa ja jäänyt vellomaan omassa surkeudessaan. Hän oli olettanut, ettei täysin tunnoton metallikeho tarvinnut mitään, mutta Alin sielu ei ollut tunnoton.
Oli varmasti surullista luulla, ettei kukaan välittänyt tarpeeksi paljon edes halatakseen. Totuus oli, että Al oli nykyisessä tilassaan hivenen pelottavan näköinen ison kokonsa ja terävien piikkiensä vuoksi, mutta edes Edin olisi pitänyt tietää paremmin...
Että sellaisen asian joutui sanomaan ääneen omalle veljelleen... Ed tunsi itsensä täydeksi ääliöksi.
”Al”, hän aloitti, mutta keskeytti sitten kurkun kiristyessä liiaksi. Hän puri hampaansa yhteen tukahduttaakseen nyyhkäyksen ja suljettujen silmäluomien välistä vierähti muutama kyynel. Hän olisi halunnut sanoa, että oli pahoillaan ajattelemattomuudestaan, mutta joutui sen sijaan haukkaamaan tyynyä vaimentaakseen itkunsa.
Vaimea metallin kalina kertoi, että huoneen nurkassa Al nousi seisaalleen ja lähti kohti vuodetta niin hiljaisin askelin kuin suinkin saattoi. Pian hänen massansa sai paksun patjan painumaan niin paljon, että Ed pelkäsi lähtevänsä vierimään.
Suuri käsi laskeutui Edin vasemmalle hartialle, joka oli alkanut täristä uhkaavasti. Myötätuntoinen kosketus oli vähällä murtaa itsehillinnän rippeet, mutta hän onnistui pitämään kyyneleet äänettöminä ja estämään itseään parkumasta.
Kun Ed sai itsensä koottua, hän vääntäytyi istumaan ja nojautui sitten vasten Alia. Kylmä metalli tuntui tyynnyttävältä kuumottavaa poskea vasten, ja hän kiersi kätensä niin pitkälti haarniskan ympäri kuin suinkin ylettyi.
”Veli...” Al sanoi kuulostaen hämmentyneeltä. ”Ei sinun tarvitse sen takia, että minä sanoin...”
”Ei. Minäkin olen... kai... kaivannut halausta...”
Ed tunsi Alin käsien kiertyvän hartioilleen yllättävän kevyesti, mutta silti turvallisesti. Oli kuin hän olisi juuri löytänyt veljensä uudelleen.
”Minä luulin, ettet enää välittänyt tällaisesta”, Al sanoi.
”Ja minä, ettet sinä. Luulin, että olet minulle vihainen...”
He rutistivat toisiaan äänettömästi pitkän aikaa. Lopulta Al päästi irti ja auttoi Ediä asettumaan mahdollisimman mukavasti takaisin vuoteeseen, veti vielä peitonkin hänen päälleen.
Ed hymyili hiukan. Hän ei muistanut, milloin joku oli viimeksi peitellyt hänet vuoteeseen, mutta se tuntui mukavalta. ”Al?”
”Mitä?”
”Sovitaanko, että tästä lähtien emme kuvittele, että tiedämme mitä toinen ajattelee?”
Al istuutui lattialle sängyn viereen ja nyökäytti päätään. ”Jotkut asiat on vain sanottava.”
