Disclaimer: Fullmetal alchemistin hahmot ja maailman omistaa Hiromu Arakawa, en minä.
Kirjoittaja: Venomous
Beta: -
Ikäraja: S
Paritus: Ed/Hohenheim
Genre: raapalesarja, angst, viittaus jonkintasoiseen insestiin
Fandom: Fullmetal Alchemist Yukimura lisäsi fandomin myös alkutietoihin.
Summary: “Nyt tulee taas uusi, eikä hän odota enää. Ikinä. Al odottaa, mutta ei hän. Ja se on sinun syytäsi.”
A/N: Oi kyllä, insestiä tasoa K-7. (Älkää ihmiset säikähtäkö, paritus on oikeasti melko tulkinnanvarainen.) Insestin kirjoittaminen on minulle syystä tai toisesta kamalan vaikeaa, mutta kokemus kai tämäkin. Ja onhan tämä parempi kuin ensimmäinen vaihtoehto, Pics kun onnistuu syystä tai toisesta arpomaan aina ne mielenkiintoisimmat paritukset. Noh, kiitos vain, ei ainakaan tule tylsää...
Adventtihaasteeseen menee kolmella ensimmäisellä sanalla odotus, kalenteri ja koti, fandom10:een ja FF50 sanalla 008 vuodet.
Uah. Tää on kyllä vähän outo.
Odottaa liian kauan
Odotus
Kun jonkun henkilön tapaamista odottaa pitkään, jopa vuosikausia, niin eikö odotuksen päättymisen pitäisi aina olla helpotus? Eikö se yleensä ollut sellainen tunne, että jännitys kuplii vatsassa, suupielet vääntyvät väkisinkin hymyyn, voisi tanssia, itkeä ilosta?
Hohenheim ei muistanut, milloin oli viimeksi aidosti tanssinut riemusta. Se saattoi olla eräs Pinakon kanssa vietetty ryyppyreissu, kun ilta venyi pitkäksi ja molemmilla oli hauskaa. Kylän kanssa yhdessä vietetty ulkoilmajuhla, kun tuli räiskyi nuotiossa ja kaikki nauroivat humalaansa.
Kun odottaa liian kauan, se karkaa kokonaan.
*
Hän oli ehkä ankara Edille, mutta ainakaan hän ei halaisi poikaansa. Rutistaisi. Ed ei hyväksyisi sitä.
Hän ei hyväksynyt edes omia tunteitaan.
Kalenteri
Aika kuluu nopeasti kun on hauskaa, tai kun tekee liikaa töitä.
Hänelle olisi kuulunut edes yksi jouluaatto perheensä luona. Olkoonkin sitten asuntolassa, kun poika päättää polttaa kotitalonsa.
Yksi ainoa, lyhyt päivä, jolloin hän oli vapaa matkustamaan. Hänen työssään ei tunnettu jouluaattoja, oli yksinomaan hyvää tuuria ettei häntä tarvittu juuri sinä päivänä missään.
Joulukuun kahdeskymmenesneljäs ei ollut kalenterin viimeinen päivä, ei myöskään viimeinen päivä viettää joulua, mutta se oli täydellinen päivä tavata kaksi lastaan.
Hän nosti oikean kätensä koputtaakseen.
“…entä sitten, Al? Voimme hyvin viettää joulun ilman häntäkin.”
Minäkin sinua, Ed…
Joulukuun kahdeskymmenesneljäs olisi ollut täydellinen päivä tavata lapsensa ja Ed.
Koti
Pinako ei näyttänyt enää nuorelta, mutta hän oli yhä sama nainen, jonka hän oli tuntenut.
Hohenheim ryysti kahvia, odottaen Pinakon avaavan keskustelun.
“No?”
Kertoisit hänestä…
“Niin monta jouluaattoa… Hän odotti aina sinua, hänen äitinsä ei onnistunut hämäämään häntä toisin kuin Alia.”
Hän on fiksu poika. Fiksu, fiksu poika.
“Nyt tulee taas uusi, eikä hän odota enää. Ikinä. Al odottaa, mutta ei hän. Ja se on sinun syytäsi.” Pinako mulkoili vihaisesti, eikä Hohenheim pistänyt pahakseen. Hän ymmärsi.
Niin fiksu…
Ja et voi edes koskettaa häntä. Et voi, koska pelkäät meneväsi liian pitkälle.
Hohenheim lähti, kantaen kuvaa perheestä jonka oli itse särkenyt.
