Author: natte
Beta: Winifred
Fandom: Doctor Who
Paring: Martha/Thomas
Rating: S
Genre: angst, drama, one-shot
Disclaimer: Eivät ole minun (paitsi ehkä Thomas jossain määrin, vaikka omasta mielestäni jossain jaksossa sen niminenkin hahmo oli muttah), kaikki kuuluvat BBClle, en mitään korvausta saa siitä että väännän näitä. On se kovaa. Ja kappale kuuluu Leri Leskiselle ja Samuli Laiholle.
Summary: Marthan elämä on täydellistä, mutta ikävä Tohtorista kaivaa kuoppaa pinnan alla.
A/N: Miksi kirjoitan pelkkää angstivalitusta! On se kumma juttu. Otin ja osallistuin Fandom10 -haasteeseen ja tämä olkoot ensimmäinen ficci siihenkin. Itse en henkilökohtaisesti koskaan pitänyt Marthasta, ainakaan kovin paljoa, tuli vain ja vei Rosen paikan. Mutta tästä näkökulmasta olikin mielenkiintoista kirjoittaa.
Winifred totesi, että on se Tohtori itsekäs mies kun kaikkien elämästä tekee niin hankalaa, mutta tämä olkoon vain sivuhahmojen kohtalo meikäläisen näppäimistöllä. *roll*
Kiitän kyseistä neitiä jälleen betauksesta. Kappale, jonka sanoja lainailen on Kuutamolla -elokuvasta tuttu Laura Närhen Se ei mee pois, jonka varmaan jokainen on jossain mainoksessa kuullut (itse ainakin tuntui että yhdessä vaiheessa kyseinen kappale tuntui tulevan joka tuutista ulos). Ja jos tahtoo virkistää muistiaan, voi kappaleen kuunnella
täältä.
Eilispäivä ei kuoleIlta lyö huoneeseen auringonlaskun
teepannu herättä ääänellä sun
ei haihdu kuvasi poisTeevesi pihisi keittimessä, kenties kovaäänisesti herkkäkuuloisen korvaan. Martha Jones ei edes huomannut sen olemassaoloa. Yrityksistään huolimatta hän ei saanut itseään innostumaan Doctors -lehdestä, joka ilmestyi neljästi vuodessa jokaisen lääkärin kotiin. Marthalle tämä oli vasta toinen lehti, joten voisi kuvitella, että kiinnostus olisi ollut kovaa ja lehti koluttu läpi jo moneen kertaa. Olihan se ilmestynyt kuitenkin muutama päivä sitten.
Oli kulunut puoli vuotta siitä, kun Martha oli jälleen asettunut aloilleen. Hän oli palannut kouluunsa, viimeistellyt opintonsa ja valmistunut lääkäriksi hyvin arvosanoin. Erikoistumisjakso oli alkamassa, mutta hänellä oli jo vakiopaikka paikallisen terveyskeskuksen yleislääkärinä.
Poikaystäväkin oli löytynyt omasta vuosikurssilta - Thomas Llyod oli komea, hauska ja puheissaan sulava herrasmies, josta isäkin oli pitänyt ja keneen äiti oli suorastaan lääpällään. Heillä oli mukavaa yhdessä, Thomas vei häntä syömään ja kahville kesken työpäivien.
Tottakai hän oli onnellinen, elämähän tuntui tällä hetkellä täydelliseltä ja saumattomalta. Jokaiseen aamuun tuntui mukavalta herätä Thomasin kainalosta.
Martha huokaisi ja laittoi lehden sivuun. Oli yksi asia, joka tuntui kummittelevan hänen mielessään turhan paljon, vieden energiaa ja keskittymiskykyä tavallisimmistakin askareista. Tämä nimenomainen asia saattoi hänen lähipiirinsä ärtymyksen kynnykselle huomatessaan, ettei Martha ollut taaskaan läsnä tässä todellisuudessa.
Eikä hän ehkä ollutkaan. Palanen hänestä oli jäänyt auttamattomasti Tohtorin luokse TARDISiin, kietotunut sen huminaan, piiloutunut vaatekomeron perukoille toivoen, että joskus joku löytäisi sen sieltä. Ja muistaisi.
Ravistaen päätään hän koitti saada ajatuksiaan järjestykseen. Kyllä, hän rakasti Tohtoria. Ja hän oli kuvitellut lähtemisen helpottavan ja lopulta tukahduttavan tunteen, jota oli alkanut pitää tuskaisena, miltein tappavana. Olihan ikävä helpottanut viikojen kuluessa, mutta muistot elivät pinnan alla alitajunnan syövereissä.
Välillä hän oli näkevinään silmäkulmassaan liikettä, pienen varjon, kuulevinaan tutun äänen, mutta katsoessaan uudestaan paikalla olikin vain mainos tai täysin tuntematon ihminen, joka pyyhälsi ohitse puhelimeen puhuen, vilkaisematta häneen.
Ääni paljastui usein Thomasin pyynnöksi ojentaa suola tai television uutistoimittajan loppukevennykseksi. Ei siis merkkiäkään Tohtorista.
Martha ei voinut olla ajattelematta, oliko mies saattanut unohtanut hänet täysin kaiken sen jälkeen mitä he olivat tehneet ja kokeneet yhdessä?
Shakespeare ja noidat, vuosi 5 biljoonaa, dalekit, kaikki muut omituiset asiat ja oliot, joiden olemassaoloa Martha ei ollut osannut edes uneksia.
Numero neljä - sinä. Älä anna minun hylätä sinua.Hymy läikähti huulilla ennen kuin aivot tajusivat tilanteen ironisuuden. Välillä Tohtori oli vaikuttanut niin... läheiseltä, kun sitten jo heti toisessa saumassa tämä oli työntämässä kaikkia luotaan pois, vaipuen itsesääliin ja melankoliaan syistä, joista Martha ei uskonut tietävänsä edes puolia.
"Martha, MARTHA! Taasko sinä haaveilet! Etkö kuule miten teevesi kiehuu pian yli? Ole kiltti ja käännä siitä virta pois!"
Thomasin huuto ja askeleet rikkoivat hiljaisuuden ja palauttivat arkeen. Vedenkeitin, jonka iän Martha epäili olevan yhtä hänen mummovainaansa kanssa, oli niin muinainen, ettei se osannut sammuttaa itsestään pois päältä veden alkaessa kiehua. Kerran jos toisenkin Martha oli onnistunut keittää vedet kirjaimellisesti yli laitojen, ja sotkua ei ollut ollut mukava siivota jälkikäteen.
Juuri, kun Martha ehti napsauttaa virrat pois keittimestä, Thomas ilmestyi oviaukkoon.
"Ai, sait sen sammutettua", mies sanoi vaisusti ja soi Marthalle lämpimän hymyn. Hymyn, jonka tämä soi vain hänelle ja joka muistutti erehdyttävän paljon hymyä, jolla eräs toinen nimeltämainitsematon henkilö oli katsonut Marthaa kerran jos toisenkin.
Eikä siihen voinut olla vastaamatta.
"Luin niin keskittyneesti kuun Doctors'ia. Tahdotko sinäkin?" Martha kysyi ottaessaan esille kahta teemukia. Thomas kohautti hartioitaan.
"Käyhän se. Haluatko tuoda sen olohuoneeseen?"
"Tottakai, mitä TVstä tulee?"
Viimeistä Thomas ei kuullut, sillä oli jo nähtävästi hautautunut sohvatyynyjen kaveriksi olohuoneen nurkkaan. Vain lysähtäneet olkapäät kertoivat täydellisyyden olevan kuin ikkunalasi, jonka lävitse jokainen näki maiseman niin kuin tahtoi - optimistille puita huojuttava tuuli oli pieni henkäys, pessimistit ennustivat jo myrskyn tuloa.
"Martha, laitatko minulle palan sokeria?"
Taivas kumartuu kattojen ylle
lammikoissa täysikuu
jalat mua vieIlta oli vasta nuori Marthan kävellessä Thomasin käsikynkässä kohti heidän suosikkiravintolaansa. Martha ei olisi ehkä jaksanut pitkän työpäivän jälkeen pynttäytyä ja lähteä ulos syömään, mutta hän ei tahtonut tuottaa Thomasille pettymystä.
Tuntui, että hänestä oli tarpeeksi vaivaa muutenkin.
"Ja siihen minä totesin, että miksi minä Leoa kuuntelisin, ja Leo sanoi että koska hän oli tehnyt kaikki pikkuleivät!" Thomas repesi pienimuotoiseen nauruun ja katsahti tyttöystäväänsä. Martha katseli hieman vaivaantuneena jalkoihin ja hymyili, näyttämättä edes omasta mielestään kovin vakuuttavalta.
"Sinä et taaskaan kuuntele."
Thomasin äänensävy kuulosti turhan syyttävältä ja sai Marthalle huonon omatunnon. Hän muisti, miten oli itse joskus flirttaillut Tohtorille, joka oli vastannut hänelle tuolla samanlaisella äänensävyllä..
Ei, hän ei miettisi Tohtoria nyt, hän ei pilaisi Thomasilta tätä iltaa. Ei tänään.
"Anteeksi, Tommy, oli vain vähän rankka päivä töissä. Missä sinä tapasit Leon tänään?" Martha kysyi, toivoen voivansa pelastaa tilanteen vielä jotenkin. Toisen huomaamaton huokaus ja raskaammat askeleet kuitenkin kielivät toista.
"Se oli viimeviikolla, anna olla."
Katulamput heijastuivat märästä asfaltista, muistuttaen tähtiä, joita Martha oli nähnyt läheltä ja kaukaa. Yhteen hän oli kerran melkein törmännytkin.
Silmäkulmissa poltteli yhtäkkiä. Miksei Tohtori voinut jo jättää häntä rauhaan ja antaa hänen elää omaa elämäänsä rauhassa?
Martha kovensi otettaan Thomasin kädestä. Mies vilkaisi naista ja veti tämän lähelleen.
Ja kasvot vieraat taas susta muistuttaa
kuulen sanasi taas
sydän pysähtyyRavintolassa oli sekä lämmintä että kotoisan hämyisää. Arki-iltana siellä ei ollut kovin paljon ihmisiä, joten Martha ja Thomas löysivät itselleen helposti mieleisensä pöydän ja saivat tilattua ruokansa. Ruokajuomaksi viiniä, Thomasin vaatimuksesta. Tämä oli käynyt viininmaistokursseilla ja jaksoi edelleen virkistää mieltään ja taitojaan treffeillä ja illallisilla. Se tietty Länsi-Rankassa valmistettu valkoviini oli omiaan riisin ja happaman kastikkeen kanssa, kun taas useimmat italialaiset punaviinit sopivat parhaiten kalan kanssa.
Mutta tottakai Martha oli ylpeä tietäväisestä poikaystävästään, ja kuunteli mielellään tämän selontekoa jokaisella ruokailulla.
Mikäs sen mukavampaa.
Välillä Martha ihmetteli, mitä oikein näki koko miehessä. Mutta sellaiset ajatukset hylättiin aina ennen jälkiruokaa, koska Thomas oli mitä filmaattisin ja sympaattisin ihminen, keneen hän oli koskaan törmännyt.
Minulle kelpaavatkin vain ihmiset.Epätoivoinen yritys säilyttää ylpeys ja vetää matto toisen alta. Siinä kuitenkaan onnistumatta.
Hänen ei ollut enää nälkä. Lehtipihvi näytti niin suurelta, eikä hänen tehnyt ollenkaan mieli mitään syötävää. Ruoka tuntui jämähtäneen lautaselle, suostumatta tarttua haarukkaan ja tulla syödyksi. Itsesuojelua, itsepetosta. Kulkevat käsi kädessä.
"Kulta, oliko se vielä raaka?"
"Ei, minun ei vain ole nälkä, anteeksi", Martha koitti katsoa Thomasia silmiin, mutta ne näyttivät aivan liian synkiltä, aivan liian syyttäviltä ja huolestuneilta, jotta hän olisi voinut kohdata niiden katseen täysin - sen sijaan hän tarttui viinilasiin ja ripustautui punaiseen nesteeseen.
Viinilasi lämmittää
puheensorinaa
antaa sen selittää
sanat katoaa"Thomas, ihan oikeasti, minä voin maksaa oman ruokani, ei sinun tarvitse syytää rahaa puoliksi syötyyn pihviin ja kasaan riisiä", Martha vastusteli kun oltiin päästy maksamaan laskua. Ilta oli synkentynyt synkkenemistään, ja oli vain ajan kysymys, milloin jompi kumpi räjähtäisi tai muuten vain sanoisi jotain erittäin ajattelematonta. Martha epäili vahvasti, että Thomas nukkuisi omatoimisesti sohvalla ensiyön.
"Älä jaksa, Martha, jos olit kerran väsynyt niin ymmärrän kyllä, jos et jaksa syödä kaikkea, olihan tuo iso annoskin", mies sanoi vähättelevästi ja työnsi setelin tarjoilijan kouraan, joka seisoi hieman eksyneenä sähköisen pariskunnan välillä.
Molemmat näyttelivät pintapuolisesti rauhallista ja ystävää, mutta mitä nopeammin he pääsisivät jonnekin yksityisempään paikkaan, saattaisivat sanaiset arkut irrota liitoksistaan.
Tarjoilija sanoi hakevansa vaihtorahaa ja puikahti nopeasti turvallisen välimatkan päässä sijaitsevalle tiskille, missä kumartui heti ensimmäisenä työtovereidensa puoleen. Martha ruttasi oman setelinsä laukun pohjalle, koittaen hillitä itsensä, ja aloitti protestituijotuksen toiseen suuntaan.
Ikkunasta heijastui hänen oma kuvajaisensa, jota hän tuijotti silmä kovana, koittaen pitää kielensä kurissa. Hän pystyi aistimaan Thomaksen katseen kasvoillaan, muttei suostunut katsomaan tätä.
Hiljaisuus venyi ehkä hieman liian pitkäksi.
"Martha, mikä sinun on? Ole kiltti ja kerro minulle", Thomas sanoi hiljaa. Oliko se heiveröisyys ja epätieto, mitkä paistoivat rauhallisena pidetyn äänen läpi vaiko naurettava tilanne itsessään, sitä Martha ei tiennyt, mutta kasvot rentoutuivat hieman. Katse irtosi ikkunasta, vilkaisi nopeasti miestä ja pakeni takaisin lautasliinaan.
"Ei minulla mitään ole, olen aivan kunnossa."
Etkä sinä ymmärtäisi, vaikka koittaisinkin selittää."Puhu minulle, tiedät, että voit luottaa minuun."
Thomas tuntui jo hieman anelevan. Martha yritti, muttei saanut sanaa suustaan. Tai katsettaan lautasliinasta.
Paras siis vaieta. Niin teki Thomaskin huomatessaan, ettei hänestä saanut mitään irti. Toisen ilme kiristyi.
"Thomas, minun olisi pitänyt kertoa sinulle jo kauan sitten eräs asia.." Martha aloitti hetken hiljaisuuden jälkeen. Thomasin ilme ei värähtänytkään, mutta harmaat silmät näyttivät niin pelottavan voimakkailta, ettei Martha kyennyt enää jatkamaan.
Ja miten hän olisi sanansa muotoillut? Rakastan erästä toista, enkä kykene päästämään hänestä irti vaikkei hän minusta välitäkään? Olet mukava, mutta?
Jälleen hiljaista. Tällä kertaa se soi, soi kuin pingotettu viulunkieli, raastoi korvia ja painoi selkää. Ahdisti, Martha tahtoi vain ulos sateeseen, pois hengenvaarallisesta hiljaisuudesta.
"Petätkö sinä minua?"
Ainoa ja väärä asia, minkä Thomas sai puristettua ulos yhteenpuristettujen huultensa takaa. Martha tällä kertaa todella koitti kerätä rohkeutensa, muttei onnistunut kuin siirtää katseensa sylistään takaisin ikkunalasiin. Näyttäen varmasti vielä enemmän syylliseltä.
"Minä, se ei ole sitä mitä kuvittelet, oikeasti, olen vain-"
"Älä sano sanaakaan. Kiitos."
Ääni oli terävä kuin partaveitsi, silkkinen ja käärmemäisen vaarallinen. Martha pelkäsi hetken, että mies löisi häntä, mutta tämä viskasi avaimen turhan voimakkaasti pöytään. Hämärästi ihaillen toisen itsehillintää Martha katsoi pelokkaana, kun Thomas asteli hallitun rauhallisesti narikalle, nappasi takkinsa ja katosi ovesta, vilkaisematta kertaakaan taakseen.
Jokin kuristi Marthan kurkkua tappavan lujasti.
Se ei mee pois
puistoissa ja katujen kulmillaTihkusade läpäisi nopeasti ohuen mokkatakin. Tuuli riepoi häntä aina mihinkin suuntaan, mutta Martha ei välittänyt. Hän käveli, juoksi ja taas käveli hetken, kuin pakoillen ajatuksiaan. Jos Thomas olisi vain huutanut ja haukkunut häntä lutkaksi, repinyt hiuksista ja lyönyt poskelle. Pelkkä hiljaisuus oli tununut tuhat kertaa kauheammalta.
Niin lopulliselta.
Silmät sameina hän kaatui vasten puistonpenkkiä. Hän veti jalkansa itseään vasten, itki lohduttomasti pahaa oloaan ulos. Hetken hänestä tuntui kuin joku muu olisi halannut häntä. Ruskea takki, kravatti ja iätön olemus, vahvat käsivarret ja mukavat sanat. Jokin hauska lausahdus, joka olisi saanut kaiken surun keskellä suun vääntymään väkisin virnistyksentapaiseen.
Eikä eilinen suostunut kuolemaan seuraavan päivän tieltä.
Kuljin kanssasi katuja pitkin
Suutelin ilmaa ja yksin itkin
