// Alaotsikko: K-11, romance, angst, Kris/Alex, (Kris/Joni)
Title: Perhonen, lennä pois.
Author: Korsetti
Rating: K-11
Genre: romance?, angst
Pairing : (Kristiina/Joni) , Kristiina/Alex
Summary: Krisin ja Jonin erosta 7 kuukautta, eikä Kris ole vieläkään päässyt hänestä yli, kunnes Alex ilmestyy paikalle ja muuttaa kaiken. Lopullisestikin?
Disclaimer : Itse omistan hahmot, en kylläkään saa tästä rahallista hyötyy tai mitään
Mutta en omista Convers merkkiä. En myöskään omista lopussa olevaa biisiä, joka on suomennettu versio Miley Cyrusin "Butterfly fly away" biisistä.
Warnings: Kiroilua saattaa olla joissain kohdissa. Ja aina-se-niin-ihana puhekieli
A/N: Joo, tää on yks mun monista tälläsistä, ja kolmas jonka oon vieny loppuun asti! Tää on sit ihan fictiota, ei mitenkää tosi stooria. Ja tähän vois tulla jatkoo, ainaki keksin. Siis vain jos tulee lukioita o.O
Perhonen, lennä pois.Istuin puiston penkillä ja katselin taivasta. Tummat pilvet olivat alkaneet kerääntymään sinne. Huokaisin syvään ja laskin katseeni käsiini. Kyyneleet yrittivät tippua yksi kerrallaan silmäkulmastani. Pidättelin niitä niin hyvin kuin vain pystyin ja yritin nieleskellä kurkussani olevaa palaa pois. Mikään ei tuntunut nyt auttavan tähän olotilaan. Tuntui siltä että kuin koko taivas oli putoamassa niskaani.
Mietin niitä monia yhteisiä päiviä, jotka olin viettänyt exäni kanssa. Mikään ei tuntunut tuovan niitä päiviä takaisin. Hän lähti ja jätti minut yksin istumaan lumisateeseen. Vaikka siitä olikin jo seitsemän kuukautta, en silti voinut olla miettimättä häntä. Muistin vain jotenkin miltä hänen kasvonsa näyttivät. Vaikka pystyinkin näkemään ne joka päivä yhteisistä valokuvistamme, silti se tuntui vaikealta.
Muistan vieläkin kun hän tuli luokseni. Olin silloin ollut onneni kukkuloilla – koulussa pärjäsin hyvin, olin saanut kutsun soveltuvuus kokeeseen tiettyyn ammattiin mihin halusin. Perheeni kanssa ei ollut ongelmia ollenkaan ja olin saanut ensi kesäksi työpaikan. Sinä et hymyillyt, et vaikuttanut ollenkaan onnelliselta. Halauksesi tuntui kylmemmältä kuin ilma sinä iltana. Kun kerroit, että meidän oli aika erota. Olit muuttamassa toiselle paikkakunnalle – liian pitkän matkan päähän koti kaupungistani. Kyyneleet pursuivat silmäkulmistani ja sinä lähdit. Seisoin yksin lumisateessa ja itkin.
Nytkin, vielä seitsemän kuukauden kuluttua, olin ollut hiljainen koulussa, ja koulu meni vielä paremmin. Olin juuri viisi viikkoa sitten aloittanut ammattikoulun. Pudistin päätäni ja muistin liian selkeästi vielä sen päivän, kun tapasimme. Istuin kauppakeskuksen sivukujalla tupakalla. Kävelit ohitseni ja hukuin silmiisi. Hymyilit minulle ja tulit juttelemaan. Ja siitä parin viikon päästä olimme jo yhdessä. Kaiken lisäksi kuukausi ennen kun jouduit lähtemään, tai edes tiesit siitä, olin kuullut huhuja, että olisit ostanut sormuksen.
Se päivä oli vieläkin muistissani, kuin se olisi tatuoitu muistoihini. Olimme kävelyllä pienen järven rannalla. Sillä paikalla, missä nuoret yleensä joivat kännit ja tapahtui kaikkea muuta hurjaa. Tällä kertaa olimme molemmat selvin päin vaikka oli lauantai. Olit pyytänyt sitä, vain koska oli vuosi päivämme. Silloin polvistuit eteeni. En osannut vastata mitään muutakaan kuin kyllä. Ja sitä minä halusinkin, en mitään muuta.
Olimme kaksi vuotta ja viisi kuukautta yhdessä. En voi mitenkään unohtaa niitä päiviä. Muistan hyvin melkein joka tunnin, joka minuutin, joka hetken jonka sain olla sinun kanssasi. En voi sille mitään, että en ole päässyt vielä seitsemässäkään kuukaudessa sinun yli, mutta pyysit itse odottamaan. Lupasit tulla vielä joskus takaisin. Sanoit että palaat vielä joskus, mutta minun pitää jatkaa elämääni. Et suutu jos löytäisin jonkun toisen. Vastasin siihen itkien kuitenkin ”olet minun ainoani, rakastan sinua silti”.
Ja nyt istun tässä samassa paikassa ja mietin, että tänään olisi tullut kolme vuotta täyteen. Olihan se paljon. Koko yläasteen ajan, mutta kyllä me ehkä olisimme joskus ihan suosiolla eronneet. Tai sitten emme. Kyyneleet alkoivat valua poskiani pitkin ja puristin lujempaa vihkisormusta kädessäni. Menin maahan istumaan ja nojasin penkintapaiseen korokkeeseen ja painoin otsani polviini.
Pikku hiljaa sade alkoi. Tunsin kuinka hiukseni alkoivat kastua ja valua pitkin olkiani. En välittänyt siitä. Tiesin että tämä kaikki paska ei toisi Jonia takaisin. Vaikka hän lupasi, mutta ei kukaan tiedä. Hän ei vastannut viesteihini tai soittoihini. Eli välttämättä hän ei tule takaisin. Siihen luotin enemmän kuin hänen sanaansa. Silloin hän ei olisi jättänyt minua ollenkaan, vaan pitänyt kaukosuhdetta yllä.
Kuulin jonkun pysähtyvän pyörällä eteeni. ”Kris, mitä vittua sä teet täällä?” kuulin tutun, lämpimän äänen sanovan. Nostin katseeni, ja sateen takia hän tuskin huomasikaan, että itkin. Tuijotin suoraan kirkkaan sinisiin silmiin, jotka säihkyivät. Kohotin hieman olkiani, ja katsoin poikaa: hän oli ilmeisesti pyöräillyt pois läheiseltä järveltä, kun rupesi satamaan. Hän oli vielä kuiva, toisin kuin minä. Kohotin katseeni uudelleen hänen silmiinsä. ”Nouse nyt” hän pyysi ojentaen kätensä. Katsoin vain kättä, tekemättä elettäkään. ”Kiltti” hän pyysi vielä kerran. Ojensin oman käteni ja hän veti minut pystyyn.
Kompastuin ja jouduin laittamaan kädet Alexin harteille, saadakseni tukea. ”Hupsis” sanoin ja laskin katseeni maahan. Vielä aamulla Converseni olivat olleet valkoiset. Nyt ne olivat epämääräisen väriset. Ja polvisukkani olivat valuneet mytyksi, joka sai jalkani näyttämään paljailta lyhyessä mustassa hameessa. Värähdin hieman, kun viileä kesäillan tuuli kulki lävitseni. Hienoa, oli oikein älykästä jäädä siihen sateeseen…
”Onks sul kylmä?” Alex kysyi yhtäkkiä. Nyökkäsin pienesti ja vedin nopeasti kädet hänen olaltaan pois. Nyökkäsin uudestaan. Ei huvittanut oikein jutella, kun miettii että Alex on ehkä ihanin ihminen maailmassa. Ihanin isoihin vaatteisiin pukeutuva poika. Toisaalta kun miettii, sen tyyliset olivat yleensä kusipäitä. Mutta Alex on huomaavainen. Ja ennen kuin ehdin tehdä muuta, liian iso huppari oli jo päälläni. ”Se ei oikein sovi tämän päivän väreihisi” hän sanoi ja virnisti.
Katsoin hupparia, joka oli beige väriltään ja siinä oli ruutuja. Hymyilin hieman, pitkästä aikaan. ”Se on ihan hyvä” sanoin ja nostin katseeni Alexiin, joka hymyili nyt. ”Hienoa nähdä sun hymyilevän” hän tokaisi. Tunsin kuinka poskeni punehtuivat. Hymy vain leveni hänen kasvoillaan.
Sade lakkasi, olimme käyneet istumaan jonkinlaiseen katokseen. Alex sai minut nauramaan. Ja se säihke hänen silmissään, voi herran jumala! Sitten huomasin, että tunsin jotain voimakasta häntä kohtaan. En ollut tuntenut niin pitkään aikaan, mutta minä todellakin viihdyin Alexin seurassa. Unohdin Joninkin kokonaan. Aurinko rupesi laskemaan, ja katselimme sitä, niin hyvin kuin vain se näkyikin puiden vuoksi.
Nojasin häneen, ja olin ensimmäisen kerran seitsemään kuukauteen onnellinen. Vaikka Alex olikin joskus ollut Jonin paras ystävä, en tiedä miksi edes tunsin näin. Se oli jollain tavalla väärin, mutta silti tunsin sen olevan jotenkin oikein. Pidin Alexista enemmän kuin Jonista koskaan. Meillä oli ollut jo lupaus mennä naimisiin, mutta nyt voisin unohtaa sen. Suoristin selkäni, ja käänsin Alexin kasvot omieni suuntaan. Hymyilin hänelle ja painoin huuleni hänen huulilleen. Hän vastasi siihen nopeammin kuin uskoinkaan.
Siitä se satu alkoikin, uudestaan. Mutta tästä sadusta tulisin pitelemään kiinni kovemmin, kuin edellisestäni. En olisi aamulla vielä uskonut, että näin tapahtuisi iltaan mennessä. En ollut oikeastaan koskaan pitänyt Alexia rumanakaan. Mutta olin ennen vain nähnyt Jonin. Olihan Alex ollut hänen kanssaan silloin, kun tapasimme ensimmäisen kerran.
Vetäydyin irti Alexista ja virnistin. Katsoin kelloani, ja se näytti vähää vaille kaksitoista. Nousin ylös. ”Mun pitäis lähtee” kerroin surullisesti. Olin jo riisumassa hupparia, kun hän pysäytti minut. ”Pidä se, että mulla olis ees yksi syy nähä sut huomen.” Nyökkäsin vain, ja lähdin kävelemään vastakkaiseen suuntaan hänen kanssaan. Hymyni taisi olla nyt korvissa.
Päästyäni kotiin, menin suoraan omaan huoneeseeni. Laitoin sormuksen puurasiaan. Suljin rasian, ja vein sen kaappiin, jossa säilytin vanhoja tavaroitani. Vihdoinkin, joku oli auttanut minut yli. Olin ollut epätoivoinen, en keskittynyt mihinkään muuhun, kuin Joniin. Mutta nyt, olin onnellinen. Se oli pääasia.
Sulkiessani kaapin oven, suljin myös menneisyyteni. Lukitsin kaappiin haamut jotka riivasivat minua. Jälleen, olin rakastunut. Oli vain katsottava korkeammalle, kiivettävä aina korkeammalle vuorelle. Mutta aina vuoren jälkeen tuli uusi vuori, joka oli korkeampi kuin edellinen. Joskus se oli vaikeaa, joskus se sujui kuin tanssi. Kaikelle piti kuitenkin kääntää toinenkin poski, eikö niin? kysyin itseltäni. Vastaukseksi sain vain hymyn. Olin onnellinen, se oli edelleenkin pääasia.
Riisuin Alexin hupparin ja laitoin sen henkariin. Kävelin akustisen kitarani luo. Otin sen syliini, menin istumaan tuolille ja aloin soittamaan. Vaikka oli myöhä, olin silti tyytyväinen, että vanhempani eivät olleet kotona. Soittelin hetken , eikä hymyni siltikään lakannut. Lopulta rupesin laulamaan:
”Räpyttele siipiäsi, nyt et jäädä voi
Ota unelmasi ja ne kaikki toteuta
Perhonen, lennä pois
Olemme odottaneet tätä päivää
Kaikki pelissä, tiedät vain mitä tehdä”---
Joo, tiedän, loppu oli aika tönkkö. Mut en kyl jaksanukkaan tehdä parempaa :<
Ja aika kului aika nopeesti, sori.
Mut jos tää saa lukioita, ni voi saada ehkä jatkoakin
