Title : Vihaan. Rakastan.
Author : Superi
Genre : Angst, Deathfic
Pairing : tavallaan F/G
Rating : K-11
Disclaimer : Rowling omistaa Potter-universumin, minä vain pidän hauskaa, enkä saa tästä minkäänlaista rahallista korvausta – en, vaikka kuinka haluaisin.
Warnings : insesti
Summary :
”Toin sinulle kukkia”, poika laski kimpun hautakummulle, hautajaisista oli vain muutama viikko. Viikkojen kuluessa hän oli käynyt haudalla joka päivä ja tuonut uusia, aina erilaisia kukkia heti edellisten lakastuttua.”Kallathan olivat lemppareitasi, eikö?”A/N : Purin omaa pahaa oloani, enkä tosiaan sitten betauttanu tätä, koska tähän aikaan ton kirjotin (ja on sitten sen mukaista laatua), enkä jaksanu odottaa.
Jos on risuja tai ruusuja, ni luen niitä mielelläni
A/N
2 : Noniin, nyt on (omasta mielestäni) parempi versio tässä^^' Kommentteja saa vieläkin pistää tulemaan, jos siltä tuntuu!
**
Pisamanaamainen pitkä ja hoikka poika käveli hautausmaalla leiskuvan punaiset hiukset tuulessa hulmuten. Hän pysähtyi suuren, valkoisen hautakiven eteen ja katseli sitä hetken. Hän laski kätensä sen päälle ja juoksutti kättään sen karhealla pinnalla.
”Toin sinulle kukkia”, poika laski kimpun hautakummulle, hautajaisista oli vain muutama viikko. Viikkojen kuluessa hän oli käynyt haudalla joka päivä ja tuonut uusia, aina erilaisia kukkia heti edellisten lakastuttua.”Kallathan olivat lemppareitasi, eikö?” Hän hymähti itselleen ja kysymykselleen, eihän toinen voisi vastata hänelle. Ei enää, ei ikinä.
”Äiti leipoi tänään kurpitsapiirakkaa. Hän leikkasi sinullekkin palan ja asetti sen paikallesi. Ei me sanottu, ettet sinä tule syömään. Ei haluttu, että äiti alkaisi taas itkeä. Ei meillä enää muuta tehdäkkään.”
Pojan käsi liikkui pitkin hautakiven kullattuja kirjaimia. Hän katseli nimeä, luki sen yhä uudelleen. Hän ei vieläkään uskonut, että siellä, mullan alla todella makasi hänen veljensä, hänen rakkaansa.
”Miksi sinun piti mennä? En pärjää ilman sinua.” Poika seisoi hetken paikallaan ja puristi kätensä nyrkkiin yrittäen estää niitä täristemästä. Hän painoi kasvonsa maata kohti ja hiljalleen hänen vartalonsa alkoi nytkähdellä pidätellystä itkusta. Suolaiset kyyneleet valuivat pitkin hänen pisamaisia kasvojaan. ”En pärjää ilman sinua”, hänen äänensä murtui ja hän antoi itkulle periksi.
Hän romahti polvilleen haudan viereen kykenemättä enää hillitä itseään. Viikkoja patoutunut suru, turhautuneisuus, ymmärtämättömyys ja viha alkoivat vähitellen purkautua.
”Miksi sinun piti mennä? Sinä lupasit olla kanssani aina. Sinä lupasit!” poika löi nyrkillä maahan ja kohotti sitten kasvonsa kylmää hautakiveä kohti. ”Sinä lupasit”, hän kuiskasi sille, mutta kivi ei vastannut. Hän pyyhki vuotavan nenänsä hihaansa.
”Miten sinä luulet, että minun pitäisi hoitaa kauppaa? Miten sinä luulet, että pystyn siihen? Yksin, ilman sinua”, pojan kyyneleiset silmät leiskuivat surullisen vihaisina ja hänen kurkkuaan kuristi niin, että hän luuli ettei kohta pystyisi hengittämään. Silti sanat vain tulivat, ne valuivat hänen suustaan kuin itsestään.
”Vihaan sinua! Vihaan sinua, koska lähdit! En voi enää koskaan herätä kuorsaukseesi. Sinä jätit minut yksin”. Itku sai pojan äänen vapisemaan. Hän hengitti syvään rauhoittuakseen. ”En ikinä saanut todella näyttää, kuinka paljon sinusta välitän”.
”Minulla on ikävä sinua. Haluan sinut takaisin”, poika kiersi kätensä ympärilleen, ”Haluan kertoa sinulle, että rakastan sinua. Haluan sen asunnon Viistokujalta, kuten lupasit. Saisimme olla kahden, vain sinä ja minä”, poika kohotti kasvonsa taivasta kohti ja puristi kätensä tiukemmin ympärilleen. ”Tule takaisin, Fred”, hän kuiskasi ja antoi kyyneltulvan pyyhkiä ylitseen.
Meni hetki: minuutti, ehkä kymmenen. Poika istui rakkaansa haudalla lasittuneet silmät kultakirjaimilla tavattuun nimeen suunnattuna. Hänen hengityksensä oli tasainen. Kyyneleet olivat kuivuneet, taas hetkeksi.
”George”, joku tarttui hänen olkapäästään, ”Lähdetään”