Ikäraja: S
Genre: angst, romance, femme, ficlet
Paritus: Pansy/Daphne
Vastuuvapaus: Rowling omistaa, minä leikin. Enkä saa muuta palkkaa kuin hyvän mielen.
Summary: Mustatukkainen tyttö istuu lapastensa päälle; on niin kylmää, hengityksen mukana savuna ilmaan kaikki lauseet jotka tahdotaan sanoa.A/N: Haasteisiin random10(valmista jee), femme10, vuodenaikahaaste(syksy) ja tavoita tunnelma(Emilia de Poret - Pick me up, kuuntele
tästä).
Violet Baudelairelle kiitokset esilukemisesta ja positiivisesta palautteesta. Ja omistukset lähtevät
Ruskiksen ja
Mustalupiinin suuntaan, ihan vain siksi että olette höpöjä.
Palautetta arvostan kovasti, kuten aina pus niille jotka vaivautuvat sitä jättämään.
Daphne upottaa jalkansa jääkylmään veteen ja tuntee kuinka verisuonet pyristelevät vastaan;
älä, älä!
On niin kylmääkin, pisarat kuolevat.Lehtiä veden pinnalla, tammea ja vaahteraa vastakkain (toinen on ruma). Ylempänä polkua seisoo punaposkinen musta, Daphne tuntee sen kyllä kylkiluissaan ja niiden allakin; sydämessä (mutta heikommin, heikommin). Ei käännä päätä kuitenkaan, se enteilisi selitystä ja sitä Daphnella ei ole. Kaulahuivi on vihreä myrkkykäärme ja kuristaa, vesi roiskuu korkeammalle kun Daphnen mieli odottaa eivätkä jalat malta, tahtovat juosta, mokomat, juosta!
Laiturissa on raitoja joista pienet kultatukat putoavat syvyyksiin
(sinne meni Daphne!). Kesäpäivisin niistä näkee suoraa taivaaseen, tänään ei koska on syksy ja sormissa pieniä paleltumia. Syksyisin juodaan kaakaota ja katsellaan kuinka lampi jäätyy, kyllä Daphne muistaa, niin sitä kuuluu tehdä.
Syyslampeen ei upoteta paljaita varpaita, ei edes raitasukallisia.Sorassa askeleet rahisevat mutta täällä ei ole soraa. Kuuluvat silti; nyt sen kantapää osui kantoon ja aivan Daphnen sydämen tahdissa; hiljaisia anomuksia
ei älä jätä minua ole kiltti älä jätä kun mustatukka saapuu lähemmäs (eikä niitä sanota, ei lasketa). Laiturin laudat narahtavat ja maailma keinuu vielä, talvella ei sekään sitten liiku, Daphne ajattelee itsekseen ja katsoo taivaanrantaa jossa aurinko hukkuu;
tukehtuu.
”Täällä on aika nättiä.”
Daphne ei katso silmiin, sillä niissä salamoi aina syytös. Kun silmiin katsotaan, on Daphne aina se – se joka tahtoo ensin ja sitten vetäytyy, levittää hiljaisuutta ympärilleen eikä osaa kuitenkaan olla onnellinen. Laskee leukaa alemmas käärmehuivin alle piiloon (pakkaselta tai ehkä siltä toiselta).
Mustatukkainen tyttö istuu lapastensa päälle; on niin kylmää, hengityksen mukana savuna ilmaan kaikki lauseet jotka tahdotaan sanoa. Toisinaan Daphne tahtoo pyytää anteeksi, niinä aamuina kun kuulee toisen heräävän omaan itkuunsa ja kuiskivan sitä sanaa;
lakastunut. Niinä iltoina myös, kun näkee toisen asettelevan kieloja pakkomielteisiin tasariveihin maljakossa. Mutta mitä hän voisi sanoa?
Anteeksi kun et ollut tarpeeksi.
Anteeksi kun olen minä.
Anteeksi etten osannut rakastaa pidempään.
Anteeksi jos sinun sydämesi meni rikki.Eikä toinen ole ainoa, jonka sydän ei enää toimi – Daphne on huomannut että vaikka reisissä pistelee kylmä, absoluuttinen nollapistekin on liikaa punaisen puolella sydämelle. Hän on huomannut, että kun aamupakkaset rikkovat keuhkoja joka hengenvedolla ja parvekkeella on taas liian kylmää, sydän tuntuu eheytyvän harmaaksi. Että hiljaisuudesta on tullut koti jota tulee varjella.
”Sinä tuoksut kieloilta-”
”Älä, Pansy. Ei enää.”
Siinä se on. Nimi mustatukalla ja pyyntö kielto
molemmat,
ei esitetä enää eihän.
Daphne ei osaa palauttaa sitä rakkautta joka joskus tuoksui kieloilta ja vademankukilta, ei osaa palauttaa ääntä hiljaisuuteen eikä osaa löytää itseään siitä kaikesta sekasotkusta, joka velloo sisällä. Hän ei osaa, tänäänkään, pudottaa kaikkea sitä kylmää ja teräksistä yltään kuin lehtiä puista, antaa niiden ajelehtia pois joessa ja katsella vain perään; kääntyä, lähteä.
Eikä kyse ole siitä etteikö Daphne tahtoisi (uusi roiskahdus, toinen, neljä jalkaa) tai siitä etteikö olisi yrittänyt. Onnellisuus ei vain ole sellainen joka tulee kun sanoo Pansylle että on ikävä. Tietysti on. Mutta ehkä on parempi olla sanomatta, koska eihän Daphne todella tiedä, onko se ikävää ääniä vai juuri tuota tyttöä kohtaan, joka istuu vieressä ja on lopettanut kultatukan käden etsimisen.
Hiljaisuus ja roisketta; pisaroita hameenhelmassa.
”Miksi sinusta tuli tuollainen? Milloin?”
Silmissä lasipinnoitus kavaltaa, tietysti, mutta Pansy on helppo tuntea. Ei toinen kysy enempää, ei ehkä halua edes tietää. Joku toinen, niin se tietysti ajattelee, eikä Daphnea haittaa. Vastaus sekin on omalla tavallaan, parempi varmaan kuin se oikea.
”En minä tiedä.”
Parempi kuin se oikea jota ei olekaan.Jalat eivät enää sätki potki rimpuile; ollaan tässä ja istutaan hiljaa. Sydämessä asuu kylmä teräksinen, mutta ehkä, jos katsoo tarpeeksi kauan, se putoaa pois kuten lehdet puusta. Ehkä, jos istuu tarpeeksi kauan ja katsoo kun maailma on hiljaa, äänet palaavat käytäville eikä Pansy enää tukehdu itkuunsa aamuisin. Ehkä, jos kastaa varpaat jääkylmään veteen tarpeeksi monta kertaa, talvi ei tulekaan ja kesä palaa mukanaan kielosydän jota Daphne kaipaa.
Hetken ajan laiturin raidoista näkyy pala taivasta, mutta kumpikaan ei huomaa eikä opi vielä tänäänkään, että rakkaus ja taivas voivat kumpikin muuttua.