Nimi: Monimutkaista
Ikäraja: S
Paritus: Ron/Harry
Kirjoittaja: minä
Tyylilaji: Draama, fluffy
Tiivistelmä:
Ron ei välittänyt siitä, juuri tällä hetkellä hän päätti, että hän lakkaisi välittämästä muista ihmisistä ja kamalan monimutkaisista perhekuvioista ja jätetystä tyttöystävästä joka sattui olemaan hänen siskonsa.A/N: Osallistuu FF100:n sanalla 061.Talvi. ja Aina eka kerta -haasteeseen kohdalla Ensimmäinen suudelma. Tämä on jatkoa ficilleni
Hiljaisuuden ääni, S, vaikka voi tämän lukea ilmankin, että on lukenut sen edellisen.
Kommentit olisivat kivoja! (:
Se on aina ollut sinä. Typerys.
Se on aina ollut sinä. Mitä hän oikein ajatteli?
Se on aina ollut sinä. Kannattiko noin sanoa parhaalle ystävälleen, joka oli kaiken lisäksi parisuhteessa hänen siskonsa kanssa? Ei tosiaankaan.
Se on aina ollut sinä. Paras tapa pilata joululoma.
Se on aina ollut – Nyt Ronin oli pakko lopettaa ajatteleminen ja itsensä syytteleminen. Harry oli itse kysynyt. Kaikki oli itse asiassa Harryn syytä. Miksi hänen oli pitänyt olla niin kamalan utelias? Mikä pakko hänellä oli tietää, oliko hänen paras ystävänsä rakastunut häneen? Ei sellaisia asioita kannattanut paljastaa. Nyt he olivat tuskin katsoneet toisiinsa koko loman aikana, vaikka viettivät sen samassa talossa. Ei Harry kyllä tainnut katsella kauheasti tyttöystäväänsäkään, mutta se taas ei ollut Ronin asia. Eräänä aamuna Ginny istui itkuisena keittiönpöydän ääressä kun Ron tuli alas aamupalalle. Molly halasi tytärtään takaapäin, mutta kun huomasi Ronin irrotti otteensa ja lähti takaisin tiskaamaan. Hän vilkaisi poikaansa merkitsevästi,
Puhu hänelle, se tarkoitti. Ron istui vaivaantuneesti siskoaan vastapäätä. Ginny ei katsonut häneen.
"Mitä tapahtui?" Ron kysyi ja näpersi samalla pöytäliinan reunaa. Ei hän muutenkaan ollut kovin hyvä lohduttaja, mutta nyt se oli vielä hankalampaa, Ron kun oli melko varma, että tämä liittyi jotenkin Harryyn.
"Se idiootti jätti minut", Ginny sanoi.
"Haluatko, että lyön häntä?" Ron kysyi ja kurotti tönäisemään veljellisesti siskonsa olkapäätä. Ginny vilkaisi häneen ja melkein hymyili. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja turvonneet.
"Ei hän oikeasti ole idiootti", Ginny sanoi. "Kyllä minäkin tiesin, ettei tämä oikein toiminut, ei ole toiminut varmaan puoleen vuoteen. Silti minä yllätyin. Minä tässä olen idiootti."
"Etkä ole", Ron sanoi yllättävän hellästi. "Voin minä lyödä häntä, jos sinä haluat."
"Ronald", Molly sanoi varoittavasti keittiöstä.
"Minä vain vitsailin", Ron sanoi, mutta Ginny katsoi häntä otsahiustensa alta ja tiesi, että hänen veljensä todella löisi parasta ystäväänsä siskonsa puolesta, jos tarvitsisi. Se oli mukava ajatus.
"Tein sen jo itse", Ginny sanoi niin hiljaisella äänellä, ettei Molly kuullut sitä. Seuraava nyyhkäisy olisi saattanut olla naurahduskin.
"Hän varmasti ansaitsi sen", Ron sanoi. Ginny kohautti olkapäitään.
"Minä taidan kirjoittaa kirjeen Hermionelle. Hän tietää, miltä tuntuu, kun idiootti jättää."
"Hei!" Ron huudahti. Ginny katsoi häntä ja virnisti. Kyynel tipahti hänen nenänpäältään pöytäliinalle ja levisi pyöreäksi läiskäksi. Ron nousi pöydästä ja taputti siskoaan olkapäälle. "Annan tuon heiton anteeksi vain sen takia, että sinä itket."
"Voi miten jaloa", Ginny sanoi. Ron lähti keittiöstä. Hän oli unohtanut syödä aamupalan.
*
"Sinä jätit siskoni", Ron sanoi. Se oli ainoa asia, mitä hän oli sanonut Harrylle
Se on aina ollut sinä –fiaskon jälkeen. Harry oli löytynyt helpommasta paikasta kuin Ron oli ajatellut, nimittäin Ronin huoneesta, Ronin sängyltä istumasta. Ilmeisestikin hän oli halunnut tulla löydetyksi.
"Petasin sänkysi."
"Jätit siskoni ja sitten petasit sänkyni", Ron sanoi. "Voi kiitos. Miksi jätit siskoni?"
"Koska", Harry sanoi ja keskeytti. Hän pudisti päätään. Ron istui sänkyä vastapäätä olevalle rähjäiselle nojatuolille ja katsoi parasta ystäväänsä, joka oli pyjamahousuissa ja reikäisessä t-paidassa, hiukset sekaisin ja kasvoilla ilme, josta Ron ei oikein ottanut selvää, oliko se katuva vai häpeämätön tai jotain aivan muuta. Harrylla ei ollut silmälaseja päässään.
"Ginny itkee keittiönpöydän ääressä", Ron sanoi. "Mutta ilmeisesti hän ainakin löi sinua. Hyvä juttu, minun ei tarvitse."
"Aioin kosia häntä", Harry sanoi ja Ron oli tipahtaa nojatuolilta. Tuntui, niin kuin heidän keskustelunsa olisi mennyt täysin ristiin, kumpikin vain laukoi asioita katsomatta toista silmiin. Välissä roikkui painostava hiljaisuus, roikkui
Se on aina ollut sinä, ja tuhat sanomattomaksi jäänyttä asiaa.
"Mutta päätitkin jättää hänet?" Ron kysyi.
"Tajusin, että olen ollut järjetön", Harry sanoi. "Tajusin, ettei hän ole ihminen, jonka kanssa haluan viettää koko loppuelämäni."
"Kuka sitten on?"
Harry kohautti olkapäitään. Ron katsoi Harryn selän takana olevaa tapettia, Harry katsoi Ronin selän takana olevaa tapettia. He taisivat loppujen lopuksi olla aika samanlaisia.
"Ehkä minun ei edes kannata sanoa mitään", Ron sanoi. "Se olisi aika tekopyhää, kun ajatellaan Hermionea."
"Luuletko, että Ginny voisi vielä pysyä ystävänäni, niin kuin Hermione sinun?"
"Ei ehkä ihan heti."
Se siitä, asiat oli puhuttu, ja Ron ja Harry jäivät istumaan paikoilleen hiljaa, katsellen salaa toisiaan.
*
George oli ostanut uudeksi vuodeksi niin paljon ilotulitusraketteja, että niillä olisi voinut räjäyttää koko Kotikolon. Koko porukka kokoontui Kotikolon takana olevalle aukealle katsomaan ilotulitusta, kun kello oli kahdeksan illalla. Neljä tuntia tätä vuotta jäljellä, ja Ron halusi tavattomasti tehdä jotakin, joka ei olisi ollut kovin viisasta. Niinpä hän pysyi kaukana Harrysta. Oli ollut itsestään selvää että Harry oli jäänyt Kotikoloon huolimatta Harryn ja Ginnyn erosta. "Sinä olet muutenkin jo perhettä meille", Molly oli sanonut kun kantoi varapatjaa Ronin huoneeseen. Ginnykään ei näyttänyt enää niin vihaiselta saatuaan vastauskirjeen Hermionelta, mutta eivät hän ja Harry kauheasti puhuneet. Ron oli salaa iloinen siitä, vaikka tiesi, ettei olisi saanut olla. Tuntui, kuin hän olisi saanut ystävänsä takaisin kolmen vuoden tauon jälkeen.
George oli hyvä rakettien ampumisessa, muut vain seurasivat häntä kauempaa. Jossain vaiheessa ihmiset alkoivat jo kyllästyä, raketteja tuntui riittävän vaikka koko yöksi, ja ulkona oli kylmä pakkanen. Ginny lähti ensimmäisenä sisälle monen muun seuratessa häntä melko pian. Lopulta paikalla olivat vain Harry, Ron ja George. George katsoi edessään olevaa ilotulituskasaa, joka ei ollut vielä pienentynyt kovinkaan huomattavasti, ja katsoi sitten veljeään ja Harrya, jotka seisoivat hangessa kädet taskuissaan ja välttelivät toistensa katseita.
"Haluatteko ampua loput?" George kysyi. Ron kohautti olkapäitään, ja George otti sen myöntävänä vastauksena. "Minä lähdenkin sitten sisälle. Alkaa olla aika jäätävää." Ronilta ja Harrylta jäi Georgen merkitsevä katse näkemättä.
Georgen lähdettyä Ron päätti, että nyt hän käyttäytyisi aivan normaalisti. Hän hymyili vähän liian leveästi Harrylle ja kiskoi hänet rakettien luo.
"Tämä näyttää hyvältä", Harry sanoi ja nosti yhden pienen raketin ylös kasasta. Hän käveli vähän kauemmaksi ja Ron tuli hänen mukanaan. Harrylla oli vaikeuksia saada tuli syttymään rakettiin, joten Ron avusti häntä. Yhtäkkiä raketti syttyikin ja lähti voimalla maasta. Harry älähti ja tunki peukalon suuhunsa.
"Poltitko sinä sen?"
Harry nyökytteli kiivaasti ja Ron nauroi, tällä kertaa ihan aidosti. Harryakin alkoi hymyilyttää ja pian hänkin remahti nauramaan. Hän otti peukalon pois suustaan ja heilutti sitä ilmassa. Vuotta oli kai enää pari tuntia jäljellä, Ron ei ollut aivan perillä ajasta. Hän tarttui Harryn heiluvaan käteen käsivarresta ja Harry hiljeni. Ron katsoi häntä ja hän oli aivan varma, että Harry tiesi, mitä hän suunnitteli. Ron ei välittänyt siitä, juuri tällä hetkellä hän päätti, että hän lakkaisi välittämästä muista ihmisistä ja kamalan monimutkaisista perhekuvioista ja jätetystä tyttöystävästä joka sattui olemaan hänen siskonsa. Sen sijaan hän välitti Harrysta ja tämän palaneesta sormesta ja hullunkurisesta jästien karvahatusta joka oli vinosti Harryn päässä. Ron suoristi sen toisella kädellään, toinen käsi puristi yhä Harryn rannetta. Raketti oli jo räjähtänyt taivaan tuuliin kaksikon huomaamatta sitä. Harry hymyili, ja Ron piti sitä kutsuna. Hän astui askeleen eteenpäin ja teki sen, mitä oli niin monena vuonna halunnut tehdä, mutta ei ollut voinut. Hän suuteli Harrya, joka kaiken järjen vastaisesti suuteli takaisin. Suudelma maistui joulusuklaalta ja glögiltä ja vähän palaneelta, tai ehkä Ron vain kuvitteli sen. Lopulta hän hymyili vasten Harryn huulia ja irtaantui. Harry katsoi häntä kirkkain silmin ja hymyili takaisin. Monimutkaisista asioista ehtisi puhua myöhemminkin, suuteleminen oli yksinkertaista ja kertoi aivan tarpeeksi asioita.
