Nimi: Naamio
Kirjoittaja: MyName
Beta: Jekaterina (suuret kiitokset hänelle, mahtava betaaja), alun "naisen" PoVia ei ole betattu
Genre: angst, one-shot
Ikäraja: K-11 // Frederica muoksi ikärajaa
Warnings: viitataan femmeen (tosin voi tulkita miten tahtoo), hahmo kuolee, kidutusta
Disclaimer: Harry Potter-universumi kuuluu J.K.Rowlingille, muut oikeudet kustantajille ja blaa blaa blaa. En saavuta tällä taloudellista hyötyä.
Summary: Onko Voldemort sittenkään niin paha kuin luullaan?
A/N: Eka ficcini siis kyseessä, koettakaa kestää. Älkää välittäkö huonosta alusta, loppu on parempaa. Ja kommata saa.
***
"Naisen" PoV:
Istuin huteralla puisella tuolilla ajan tummentaman pöydän ääressä. Olin taas viettänyt pienessä talossani kuukausia. En ollut varma ajasta ajantajuni kadottua ainoan itseäni koossapitävän voiman kadottua, sinun kadottuasi. En ollut syönyt juuri ollenkaan, mikään ei velvoittanut minua lähtemään.
Niin oli ollut lähdöstäsi saakka.
Olimme viettäneet aikaa yhdessä, olimme olleet molemmat yksinäisiä ja hyljeksittyjä. Yhdessä pystyimme unohtamaan, kumpikaan ei välittänyt.
Sitten sinä lähdit, jätit minut yksin. Mutta enää vain minä olin yksinäinen, sinulla oli hänet. Ei aidosti, ei hänen tahdostaan, mutta kuitenkin.
En pystynyt estämään sinua lähtemästä, mutta toivoin, että palaisit vielä.
Hän palasi, sinä et. En saanut tietää hänen paluustaan pitkään aikaan, ennen kuin joku juorunkipeä naapuri tuli luokseni.
Jos olisit palannut, olisit kyllä tullut luokseni. Et olisi hylännyt minua enää toiste.
Niinpä lähdin etsimään sinua.
Etsin kaikkialta ja kaikilla tavoilla, kunnes viimein sain tietää sinun kuolleen. Kuolleen teidän lapsenne vuoksi.
Kaikenvoittava huoli oli vaihtunut suruksi, karvaiksi kyyneleiksi, ja siitä lopulta kylmäksi katkeruudeksi ja vihaksi.
Olit antanut hänelle kaiken, elämäsikin, ja jättänyt minut yksin. Ja hän antoi sinulle vain kuoleman, teidän lapsenne.
Minun täytyy kostaa. Maailmalle, joka antoi sinun kuolla, ja hänelle, joka tappoi sinut. Elämälläni ei ole enää muuta tarkoitusta. Kun sinä olet poissa, miksi olisikaan?
Mutta en voi kostaa itse, en ole enää tarpeeksi vahva. Veit elämäni menessäsi.
Ja kuka on paras kostamaan puolestani?
Teidän lapsenne. Lapsenne saa tappaa hänet kuten tappoi sinutkin, ja kostaa. Kaikille.
***
Mustaan kaapuun pukeutunut laiha mies seisoi ikkunan ääressä. Hänen kalpeat kasvonsa olivat kuin kuolleella. Tutkimattomat, kuin niille olisi valettu naamio. Suureen, pimeään huoneeseen toi valoa vain sadepisaraisen ikkunan läpi tunkeutuva kuunvalo. Ulkona oli harmaata ja märkää, mutta mies ei katsonut ulos, vaan seurasi vesipisaroiden mutkaista polkua ikkunaa pitkin. Hän huomasi vertaavansa niitä itseensä.
Kulkevat ajan mukana, mies ajatteli. Voimattomana muuttamaan mitään.
Hän upposi jälleen muistoihinsa.
Tummahiuksinen nainen istui pienessä huoneessa puisella tuolilla. Hänen edessään sängyllä oli nuori, ehkä seitsemän- tai kahdeksan-vuotias poika.
"Tom, sinun täytyy auttaa minua. Tiedäthän, äitisi oli minulle läheinen ja..."
"Läheinen? Tunsitko sinä minun äitini?" poika keskeytti kasvot loistaen innostuksesta, mutta silmissään epäilyksen häivä.
"Tunsin. Olimme hyviä ystäviä." Naisen kasvoilla häivähti katkeruutta, mutta se pyyhkiytyi nopeasti pois.
"Kuitenkin, voin kertoa sinulle kaikenlaista äidistäsi ja hänen menneisyydestään. Mutta..."
Miehen silmissä kiilsi hetken sekoitus ahdistusta ja katkeruutta, mutta kukaan ei olisi voinut huomata sitä. Eihän kukaan voinut edes kuvitella, että hänellä olisi tunteita. Pelkkä kylmä naamio.
Hän oli pelkkä naamio.
Nainen vietti tuntikausia pojan huoneessa, salaa, ilman lupaa. Hän opetti pojan valehtemaan, sanoen, että näin tämä oppisi hallitsemaan puhumisiaan, muut eivät voisi määrätä häntä. Hän kertoi pojalle pimeästä taikuudesta, ihmisten ilkeydestä ja itsekkyydestä ja tällaisten henkilöiden hallitsemisen viehätyksestä. Välillä hän kuitenkin puhui pojan äidistä, kertoen juuri ne asiat, jotka poika halusikin tietää.
Poika oli hänen otteessaan.
Mies puristi toista kättään, mutta mikään muu ei paljastanut hänen hermostuneisuuttaan. Sillä ei tosin ollut väliä, olihan hän yksin huoneessa, mutta hän ei halunnut naamionsa rikkoontuvan. Mies pelkäsi, ettei voisi enää korjata sitä. Hänen ajatuksensa palasivat taas muistoihin.
Hän muisti vielä hyvin, liian hyvin, sen päivän...
"Tom, tehdäänkö sopimus?"
"Minkälainen sopimus?"
"Rikkumaton vala."
"Miksi?"
Poika oli epäileväinen, vaikka naisesta oli tullut hänelle kuin äiti. Aiemmin hän olisi suostunut empimättä, mutta nainen oli opettanut häntä olemaan varovainen ihmisiä kohtaan.
"Jotta tiedän, ettet kerro vahingossakaan kenellekään. Vaikka ethän sinä niin tekisi, ethän? Tämä voisi olla meidän yhteinen pikku salaisuutemme. Ja voimme luottaa toisiimme täysin."
Ja poika oli, jälleen kerran, suostunut naisen pyyntöön.
Se jatkui seuraavana kesänä. Ja sitä seuraavina. Joka kerta nainen pyysi yhä enemmän, tekoja sanojen sijaan, ja vahvisti sitten heidän lupauksensa taikuudella.
Voldemort kääntyi ovelle päin, kun sieltä kuului koputus.
"Sisään", hän sanoi kylmällä äänellä, tuntien melkein vilunväristykset selässään.
Oviaukosta kompuroi toinen kaapuun pukeutunut mies kumarrellen nöyristelevästi.
"Herrani, olen saanut tietoja."
"Vihdoin."
"Olisin kyllä tullut jo aiemmin, mutta..."
"Älä selitä."
"He-herrani... Se ei ollut minun syytäni... Vannon sen, älä rankaise minua, pyydän, herrani..."
"Kidutu."
Ovesta tullut mies kaatui kiljuen lattialle. Voldemortista tuntui, että mies oli kuin marionetti, jota kipu veti naruista saaden tämän kouristelemaan. Mies huusi, mutta Voldemort ei välittänyt. Oikeastaan millään ei ollut enää väliä. Kuolonsyöjien rankaisemista hän miltei nautti. Mokavat aivottomat nuoleskelijat, jotka jättäisivät hänet kuitenkin heti tilaisuuden tullen... Heidän lojaalisuutensa ei ollut aitoa.
Kun miehen huohotus oli hieman rauhoittunut, Voldemort puhui.
"Kerro."
"Minä...", mies piti tauon huohottaakseen, "olen saanut tietää lisää asioita, jotka helpottavat suunnitelmaa." Ja hän kertoi tietonsa.
"Loistavaa, loistavaa", Voldemort sanoi voitonriemuisella äänellä, vaikkei tuntenut lainkaan tyytyväisyyttä.
"Saanko... Saanko sitten... Hieman... Kiduttaa häntä?" mies kysyi epävarmalla äänellä, josta kuitenkin kuulsi läpi innokkuus.
Voldemortin kasvoille ilmestyi inho, ainoa oikea tunne, jonka hänen kasvoistaan oli voinut lukea monen vuoden aikana. Ainoa rehellinen tunne, joka oli päässyt hänen naamionsa läpi.
"Voit, mutta haluan, että hän on järjissään, kun tapatte hänet", hän sanoi miltei kehräävällä äänellä. Valetta jälleen. Sitähän oli melkein koko hänen elämänsä ollut.
"Hyvä on, herrani."
"Voit mennä."
Voldemort oli aina inhonnut kuolonsyöjien hillitöntä himoa tuottaa tuskaa toisille. Toki hän toimi itsekin niin, mutta vain olosuhteiden pakosta, jotta kuolonsyöjät arvostaisivat häntä.
Hän piti vallasta ja mahdollisuudesta hallita muita, mutta se ei ollut ongelma. Ongelma, joka hallitsi hänen elämäänsä.
Ongelma oli se, että hän pelkäsi kuolemaa. Pelkäsi niin paljon, että tunsi kauhua vain ajatellessaan sitä. Kuolema, kaikki lopussa, pelkkää tyhjyyttä. Muut eläisivät ja ajattelisivat häntä vain inhoten. Kukaan, kukaan ei jäisi suremaan häntä. Hän olisi kuin kuollut hämähäkki, vailla arvoa, pieni ja mitätön. Vaikka ei hänen elämänsä nytkään mitenkään kadehdittavaa ollut. Hän olisi kuitenkin vielä varmemmin yksin, edes kuolonsyöjät eivät olisi hänen puolellaan. Hän ei halunnut kuolla. Ei ainakaan vielä.
Sen takia hänen oli pidettävä samaa linjaa yllä, taisteltava jästejä, verenpettureita ja heidän puolustajiaan vastaan, haalittava valtaa, tuotettava kauhua. Hän oli nimittäin vannonut rikkumattoman valan. Eikä halunnut rikkoa sitä.
Voldemort huokaisi. Hänen oli vain jatkettava.
~~~
Noin kahden vuoden päästä:
Voldemort tunsi elämän pakenevan ruumiistaan. Nyt se oli ohi. Kaikki, ohi. Hän ei enää tulisi tekemään vääryttä. Ja ihmeekseen hän tunsi jäytävän pelon rinnalla hippusen rauhaa.
A/N: Aika epäselvä tuo idea kai oli, joten selvennämpä sitä: tuo "nainen" oli rakastunut (tai ainakin hyvin läheinen, jos ei muuten käy) Voldun äitiin, Meropeen, ja on nyt katkeroitunut, kun Merope on kuollut ja hänen (Meropen siis) rakastamansa mies hylännyt hänet. "Nainen" päättää kostaa maailmalle ja Meropen pojalle mainitun pojan avulla. :DD Hulluksi kun tuli. Ovelaksi hulluksi.
Eli näin hän manipuloi poikaa ja saa tämän pelkäämään kuolemaa ja vannomaan rikkumattomia valoja (ja sivuhuomautuksena: yhdessä Tomin tulee tappaa perheensä). Viimeisessä Tomin siis tulee tavoitella maailman mahtavimmaksi velhoksi, jota kukaan ei uskalla vastustaa (=kaikki ovat hänen alamaisiaan) tms. Mutta Harry tappaa hänet ennen sitä.