Rikkinainen (Sev/Herm(?), K11, luku 5)

[H.P Luvcraft]

Nimi: Rikkinainen
Kirjoittaja: H.P Luvcraft
Beta: Tala Sohalia
Genre: Lievä humour ja drama. Ehkä romance.
Paritukset: Ei vielä varmaa...
Disclaimer: Niin, se hemaiseva blondi siellä kirjan sisäkannessa, J.K Rowling omistaa tietysti kaiken. En tee tätä rahastusmielessä.
Ikäraja: K11
Summary: Hermione yrittää selvitä sodan jälkeisistä traumoistaan, keskellä turvallista jästielämää. Hän on hylännyt taikuuden, ja on siitä onnellinen. Vai onko? Ja miten Severus Kalkaros liittyy siihen?
A/N: En ole vielä varma "paritanko"(kauhea termi, tulee mieleen sellaiset likaiset miehet näyttävien hattujen ja liian monien korujen kanssa) Hermionen ja Severuksen. Joten kaikki on kiinni siitä minkälaisia kommentteja lähetätte. En ole nimittäin vielä varma jätänkö tämän pelkäksi tarinaksi epätavallisesta ystävyydestä. Kiitokset kaikille teille jotka viitsitte kannustaa minua kommenteissanne kirjoittamaan pidempää tarinaa kolmoshaasteraapaleeni taustalle! Tässä sitä on;)


Prologi


Aterimet kalisivat vasten toisiaan, kun Hermione, hänen avomiehensä Mike ja Hermionen vanhemmat söivät myöhäistä päivällistä. Huone oli puhtaita pintoja, sinne tänne aseteltuja viherkasveja, maljakoita ja kynttilänjalkoja. Pöydässä paloivat kynttilät. Hermione nosteli tekemäänsä, tulista, kurpitsaporkkanakeittoa lusikalla kielellä pyöriteltäväksi. Hänen ympärillään ajelehti keskustelu Miken ja Hermionen isän välillä formuloista, jalkapallosta tai jostain muusta urheilulajista, joka ei kiinnostanut Hermionea. Hänen katseensa oli kiinnittynyt liekkiin, joka tanssi vain Hermionelle. Rouva Grangerin katse seurasi tytärtään, loistaen huolesta. Hermione ei itse huomannut sitä, mutta muiden kynttilöiden liekit olivat siivon liikkumattomia, vain silloin tällöin värähtäen, samalla kun Hermionen katseen alla oleva liekki teki hurjia taivutuksia ja piruetteja.

Aterian jälkeen Mike ja Hermionen isä vetäytyivät parvekkeen suojiin tupakalle. Hermionen äiti lähestyi lastaan hermostuneena.
”Tiedän ettet sinä halua puhua tästä mutta…” Hermionen kasvot kivettyivät kesken hymyn.
”En tajua miksi otat sen aina esille. Se on menneisyyttä minulle.”
”Sinä et siis kaipaa…”, Hermionen äiti jatkoi vakuutteluista huolimatta.
”En.” Hermione vastasi päättäväisesti, ja hänen äitinsä kasvoille levisi helpottunut hymy.
”Hyvä vaan että lopetit sen noitailun”, hänen äitinsä kuiskasi hyväksyvästi, kuin olisi puhunut tupakoimisesta ja taputti hellästi Hermionea selkään. Hermione hymyili vaivaantuneesti. Hänen sisällään kirveli, mutta hän tukahdutti lapsellisen äänen sisällään. Noitailu? Hän oli ollut vuosikurssinsa paras! Hän oli saanut huippupisteet kaikista tasokokeista! Mutta Hermione ei ollut sodan jälkeen sama ylimielinen, näsäviisas lapsi. Hän oli aikuinen nainen, joka tiesi ettei taikuutta ollut. Ainakaan maailmassa, jossa hän nyt eli. Noitailu, se oli vain yksi sana. Oli turha tarttua yhteen höpsöön sanaan.

Hermione oli kuitenkin säilyttänyt taikasauvansa. Alun perin niin ei ollut tarkoitus, mutta kun tuli hetki, jolloin hänen piti katkaista se, kaikki vain meni jotenkin toisin. Sauva oli näyttänyt hennolta ja avuttomalta hänen käsissään, ja vaikka Hermione oli sulkenut kätensä sen ympärille tiivisti, kuin olisi murtamassa kanan niskaa, hän ei saanut liikettä loppuun. Hän tunsi joskus huonoa omaatuntoa selän takana tehdyistä taioista, mutta lohdutti itseään sillä että teki kaiken Miken vuoksi. Kaikki ne salaa istutetut loitsut joilla kokkaukset paranivat ja huoneet siistiytyivät. Eikä Mikeen voisi sattua se mitä hän ei tietäisi.

Mike oli insinööri ja jästiksikin hyvin tavallinen ihminen, mikä rauhoitti Hermionea. Se sai hänet antamaan anteeksi vanhemman miehen hieman alentuvan käytöksen. Ja Hermione oli sentään vasta kahdenkympin ylittänyt, se varmasti vaikutti Miken käyttäytymiseen, Hermione selitteli itselleen. Ehkäpä alentuvuus olikin jonkinlaista isällisyyttä, jota nuorempi kumppani aiheutti. Ajatus siitä lämmitti Hermionea, ajatus siitä, että joku halusi suojella häntä. Tietysti Mike kunnioitti sitä miten Hermione oli päässyt huippupisteillä opiskelemaan hammaslääkäriksi, ja miten hän oli valmistunut pikavauhtia. Mutta lukupään lisäksi Mike ei salaa uskonut, että Hermione oli kovinkaan älykäs sellaisissa asioissa jotka tarvitsivat oikeaa, loogista päättelykykyä. Kuten matematiikassa. Ei niin, että Mike olisi koskaan myöntänyt sitä Hermionelle.

Hermionen ja Miken suhdetta varjosti myös toinen ikävä asia. Hermione ei pystynyt saamaan lapsia, sodassa saamansa vamman vuoksi. Joskus kun Mike nukkui jo, kuten samana yönä Hermionen ja hänen äitinsä koodikielisen keskustelun jälkeen, Hermione nousi sängystä ja hiipi kylmien kaakeleiden päältä kylpyhuoneen kokovartalopeilin eteen. Hän katsoi mahastaan irvistävää arpea, joka halkaisi häntä salaman muodossa. Hän silitti sitä, ja huokasi. Joskus hän sulki tiukasti silmänsä, ja muutama kyynel puristui luomien alta.

Tämä oli sellainen ilta.

Hän oli onnellinen. Ehdottoman. Hän tiesi sen. Ja jos Hermionelle tuli olo, ettei hän ollut varma onnellisuudestaan, hän teki sen, mitä hän teki aina pahan olon alkaessa kuristaa hirttosilmukkaansa. Hermione astui pois peilin edestä, irrotti otteensa arvestaan ja käveli Miken työhuoneeseen. Hermione otti liuskan kopiopaperia ja kirjoitti siihen listan kaikista asioita joiden vuoksi hänen kannatti olla:

Miksi minä olen onnellinen?

Koska:

Olen elossa.
Olen terve.
Perheeni on elossa.
Minulla on rakastava miesystävä.
Minulla on katto pään päällä.
Minulla on hyvä työpaikka.
Olen elossa.

[H.P Luvcraft]

Merriadoc: Sev/Herm on ollut aina yksi lempiparituksiani... H/D:n lisäksi tietysti. Katsotaan jos nyt kehtaan kirjoittaa ne...phihi...pussaamaan... Kiitos kun kommentoit.

A/N: Kalkaros on hieman Ooc, mutta siihen on hyvä syy. Kuten myös kappaleessa oleviin tapahtumiin. Minulla on ovela juoni... Niin. Taas.


Luku 1.



Ensimmäinen kesähelle lämmitti Hermionen pientä vastaanottoa, värittäen vaaleat pinnat kelmeän voinkeltaisiksi. Hermionen teki mieli istahtaa potilaille varattuun piinapenkkiin itse. Hän tunsi olonsa väsyneeksi yön valvomisen jälkeen, ja katui ettei ottanut sauvaansa mukaan. Pieni piristysloitsu tekisi terää, mutta ilman sitä piti vain tarttua kahvikupin auttavaan kahvaan. Hermione nosti huumaavasti tuoksuvan kupin huulilleen, mutta ennen kuin hän ehti siemaista siitä, vastaanottoapulainen selvitti kovaäänisesti kurkkuaan ovensuusta.
”Niin Annie?” Hermione kysyi ärtyneenä.
”Sinulle on potilas”, Annie aloitti, hermostuneena.  
”Kaikkea sitä”, Hermione vastasi sarkastisesti. Hän ei erityisemmin pitänyt Anniesta.

”Hän on ilmeisesti jonkinlainen tiedätkös…” Vastaanottoapulainen puristi kädet kansionsa ympärille, ja vilkuili seinälle kiinnitettyä kuvaa nielun rakenteesta. Sitten hän kuiskasi kiusaantuneisuudesta kiemurtelevalla äänellä.
”Transseksuaali.” Hermionen teki mieli haudata pää käsiinsä ja huutaa kämmenilleen, että tytönhupakko oli ärsyttävä, ennakkoluuloinen, tekopyhä lehmä! Sen sijaan hän kampesi hymyn huulilleen ja vastasi kireästi.
”Enköhän minä pärjää. Kiitos vain huolenpidosta.” Tyttö nyökkäsi, ja kipitti korot kopsuen pois. Pian mainittu asiakas koputtikin jo ovelle, ja sivusta seurannut vastaanottoapulainen katsoi neiti Grangerin kauhistunutta ilmettä. Tyttö ei kuitenkin osannut odottaa, mitä hän sanoi seuraavaksi: ”Professori Kalkaros!”

Hermione viittoi entisen professorinsa nopeasti sisälle. Mies pyyhälsi itsetietoisesti Hermionen valkeaan luolaan, tummanvihreä kaapu liehuen kantapäitä vasten. Hermione sulki oven, lukitsi ja asettautui vielä nojaamaan siihen, huomaamatta että hänen suunsa oli jäänyt ammolleen. Kalkaros alkoi tutkailla viileällä mielenkiinnolla Hermionen hoitolaitteistoa.
”Aiotko kysyä mitä teen täällä vai et?” Kalkaros kysyi, heilutellen timanttiporaa kädessään. Hermione kiiruhti ottamaan sen itselleen.
”Älä koske niihin, ööh…”
”Voit sanoa minua Severukseksi.” Kalkaros vastasi sujuvasti julkilausumattomaan kysymykseen.
”Tulitko sinä…” Hermione aloitti, kaikki epäusko ladattuna sanoihinsa.
”Hammashuoltoon?” Hermione lopetti, kulmat kysyen.
”Tulin tapaamaan sinua. Enkä halunnut huolestuttaa miesystävääsi.” Hermione katsoi hämmentyneenä Kalkarosta.
”Miten sinä tiedät, että seurustelen?” Kalkaros etsi olematonta likaa kynsiensä alta.
”Luotettava lähde kertoi minulle. Ajattelin, että on hyvä tiedustella asiaa etukäteen.” Hermionen piti kysyä kuka Kalkaroksen ”luotettava lähde” oli ja mitä mies ylipäätään teki hänen vastaanotollaan, mutta ainoa mikä tuli hänen valmiiksi avonaisesta suustaan oli:
”Olet minua miltei kaksi kertaa vanhempi. Tuskin kukaan olettaa että seurustelen kanssasi.”
”Ollaanpas sitä jästiä”, Kalkaros tuhahti hieman loukkaantuneeseen sävyyn. Hermione katsoi kahvikupissaan olevaa tummaa, kirpeää nestettä, kuin olisi odottanut sen tulevan avuksi.
”Kuules nyt, olen väsynyt, ja minulla on odottavia asiakkaita, joiden ohi kiilasit luultavasti jollain loitsulla.” Kalkaros mittaili viileästi Hermionea, muttei kieltänytkään tämän väitettä.
”Onpa aneeminen paikka”, mies vaihtoi puheenaihetta, kuljettaen kättään tyhjillä pinnoilla.
”Muistaakseni olet yhä liemimestari?” Hermione huomautti pää kallellaan.
”Ei laboratoriotani voi verrata tähän. Se on täynnä paljon mielenkiintoisempia ja harvinaisempia aineksia. Ja niin monimutkaisia laitteita, että pelkkä käynnistys vaatii kuukausien pohjatyön.” Hermione ei huomannut silmiensä paloa, kun Kalkaros ylimalkaisesti kuvaili taikajuomalaboratoriotaan, Kalkaros piti siitä paljon enemmän kuin harmaasta lasista joka oli juuri peittänyt Hermionen silmiä. Se muistutti häntä entisestä huippuoppilaastaan ja tämän imartelevasta, joskin ärsyttävyyksiin menevästä mielenkiinnosta miehen omaa intohimoa kohtaan. Hän päätti, että yrittäisi onkia sitä enemmän irti tytöstä… naisesta. Hiljaisuus kasvoi, ja Kalkaros tiesi että kohta Hermione varmasti yrittäisi toistamiseen häätää häntä. Hän mietti Hermionen hermopistettä, löysi sen loukkauksiin harjaantuneella mielellään nopeasti, ja kajautti:

”Etkö sinä hassu tyttö tiedä että hampaat voi korjata taialla?” Hermionen silmät syttyivät tyydyttävällä tavalla.
”Senkin… Senkin velho!”  Kalkaros ilahtui odottamattomasta tunteenpurkauksesta kuin ainakin henkilö, joka on hionut loukkauksien jakelun omaksi yksityiseksi lahjarituaalikseen. Hän kuitenkin tyytyi vain katsahtamaan Hermioneen alentuvasti.
”Luulisi että sinä olet viimeinen joka ihannoi typerää sauvanheilauttelua. Asioita ei voi vain korjata taikasauvaa huiskauttamalla.” Hermione teki liioitellun kaaren kädellään.
”Yhä täydellinen”, Kalkaros kuiskasi.
”Mistä sinä puhut?”
”Sinun sauvan käsittelystäsi. En ole ikinä itse perustanut siitä, mutta on myönnettävä, että ihailen sitä miten täydellisesti muistat liikekaaret.” Hermione punastui, tajutessaan että oli alitajuntaisesti matkinut kädellään parannusloitsun perusliikeradan.
”En tehnyt sitä tarkoituksella. En enää taio.”
”Minähän sanoin. Täydellistä.” Kalkaroksen suupieliä venytti harvinainen hymy.
”Kutsu minut teille. Päivälliselle.”
Hermione naksautti kieltään.  ”Kutsuitko sinä juuri itse itsesi päivälliselle?”
Kalkaros kohotti kulmiaan. ”Niin taisin tehdä. Nähdään illalla.” Hän nosti taikasauvaansa ja oli poissa ennen kuin Hermione ehti edes väittää vastaan.

Hermione käveli hermostuksissaan edestakaisin pienessä keittiökomerossa.
”Onko se salaatti jo valmista?” Hän kysyi, ja ryysti alas yhdennentoista kupin kahvia sinä päivänä. Hän ei koskisi sauvaan, sillä jos hän selviäisi tästä päivästä ilman piristysloitsuja ja pystyisi olemaan hämmentämättä ruokia sauvallaan, hän selviäisi mistä päivästä vain ilman sitä. Tämä olisi tulikoe, viimeinen siirtymäriitti velhomaailmasta jästimaailmaan.
”Oletpa sinä täpinöissä”, Mike sanoi, nostaen hetkeksi katseensa salaatista, jota hän heitteli sekaisin. ”Sinulla oli niin pitkä päivä töissäkin, luulisi että se vanha professorisi olisi voinut tulla joskus toiste käymään.”

Hermione veti toisen käden ohimolleen, ja hieroi siitä pois etäistä vihlontaa, jota liika kahvin litkiminen aina hänelle aiheutti.
”Hän ikään kuin kutsui itsensä tänne. Vaikea tapaus.” Mike nyökkäsi, ja nosti sitten katseensa kohti ovelta kantautuvaa koputusta.
”Miten hän pääsi portista?” Hermione vältti kohtaamasta Miken kummastunutta ilmettä.
”Annoin hänelle ovikoodin.” Mike rypisti kulmiaan.
”Tuo ei ole ihan turvallista. Ei sitä nyt ihan kenelle tahansa kannata jaella.”, hän vielä jatkoi kävellessään ovelle. Ärtymys sekoittui kahvin ja päänsäryn sekaan, saaden Hermionen kivahtamaan:
”Enköhän minä osaa arvioida itse kuka on luotettava. Hän on sentään vanha professorini, ei mikään koditon, jonka päätin noin vain kutsua päivälliselle.”
”Etkös sinä sa…” Mike aloitti, haastaen, mutta nyt koputus kuului uudestaan ovelta, vaativampana. Hermione käveli kiukkuisesti Miken viereen ja veti oven auki, keskeyttäen näin Miken lauseen. Professori Kalkaros seisoi yksinkertaisessa mutta tyylikkään graafisesti leikatussa, mustassa kaavussa. Miken katse oli epäluuloinen. Hänestä erikoisesti pukeutuvat ihmiset tavoittelivat pintapuolista erilaisuutta, kätkeäkseen lattean luonteen.
”Hyvää iltaa neiti Granger.” Kalkaros tervehti pehmeästi Hermionea joka ojensi kättään. Kalkaros tarttui siihen, mutta nostikin sen huulilleen. Miken omat huulet puristuivat yhteen kun hän näki Hermionen kasvoille nousevan häivähdyksen punaa ja Kalkaroksen sensuellin hymyn.
”Toin sinulle viiniä.” Kalkaros tyrkkäsi viinipullon Miken käsiin, edes vilkaisematta miestä. Hermionea hän tuijotti sen sijaan avoimen ihailevasti.
”Olet erittäin viehättävä tänä iltana”, Kalkaros kommentoi, ääni kehräten. Tässä vaiheessa Mike työntyi vinottain Hermionen ja Kalkaroksen väliin, joka oli hieman vaikeaa heidän pienessä eteisessään.
”Mike Smith. Neiti Grangerin avopuoliso”, hän sanoi painokkaasti ja ojensi kättään. Kalkaros vilkaisi kättä kuin se olisi kuulunut Ankeuttajalle. Hän hymyili niin pikaisesti, että sen saattoi juuri ja juuri havaita.
”Kas. Hei.” Hermione hivuttautui taaksepäin, miehistä ja koko tilanteesta. Kalkaros käyttäytyi todella omituisesti, eikä se koskaan tapahtunut ilman syytä. Pieni huolen liekki syttyi Hermionen sydämeen.
”Voisimmekin jo siirtyä aterioimaan”, Hermione sanoi peitetyn rauhallisesti ja viittasi miehiä siirtymään perässään keittiöön. Kummatkin seurasivat, kyräillen toisiaan Hermionen selän takana.

Ateria sujui hiljaisuudessa, ainakin Miken osalta. Kalkaros keskusteli niitä näitä Hermionen kanssa, osoittaen hämmästyttävää tuntemusta jästien asioita kohtaan.
”…minusta se oli liian tuotteellista”, Kalkaros totesi hyväntekeväisyysjärjestön uusimmasta tempauksesta. Mike ei ollut koskaan edes kuullut järjestöstä.

Hermione siemaili viiniä, vaikka tiesi että olisi hyvä pysyä tarkkaavaisena. Keskustelu Kalkaroksen kanssa oli virkistävää. Miehen äly, hyvä tarkkaavaisuus ja kuiva huumori saivat hänet uppoamaan keskusteluun, vaikka Mike oli koputtanut jo rannekelloaan paljon puhuvasti pariinkin otteeseen. Ja viinikin oli laadukasta, sopien täydellisesti Hermionen tulisten keitosten kanssa. Mike oli jo luovuttanut Hermionen huomion saamisesta ja liikutteli ruuan jämiään happamana pitkin lautasta. Kalkaros vaikeni lopulta, ja Hermione siemaisi viiniään. Mike käytti tilaisuuden hyväkseen ja heitti väliin huolettomasti.
”No, mitäs ainetta sinä muuten opetat? Hermione ei ole nimittäin ennen maininnut sinusta”, hymyillen voitonriemuisesti.
”Hän on muutenkin aina niin salaperäinen opiskeluajoistaan”, Mike jatkoi kiusoitellen, katsoen moittivasti Hermionea, joka piti katseensa tiivisti viinilasissa. Kalkaros tarkkasi Hermionea hetken ennen kuin vastasi:
”Kummallista, hän kävi kuitenkin Britannian hienointa koulua. Työskentelin itse siellä liemimestarina.”

”Liemimestari? Onko se jonkinlainen keittiömestari?” Hermionesta tuntui kuin huoneen lämpötila olisi juuri laskenut muutamalla asteella. Hän kietoi villaneulettaan tiukemmin ympärilleen.
”Ei.” Kalkaros jähmettyi kuin käärme ennen iskua ja hymyili sitten kulmahampaat vilkkuen. ”Ei ole.”
Hermione katui kovasti, ettei ollut repinyt Kalkarosta syrjään, vannottanut olemaan kertomatta Hermionen noloa salaisuutta. Kalkaros pysyi kuitenkin vaiti, ja Hermione huokasi helpotuksesta. Hän voisi varmasti luottaa Kalkaroksen hienotunteisuuteen.
”Mitä se sitten tekee?” Mike kysyi uudestaan. Oli Hermionen vuoro jähmettyä. Hitaasti hän laski viinilasinsa pöydälle.
”Hän...”, Kalkaros aloitti. ”Hän tekee taikaliemiä.”
Hermione alkoi kikattaa hysteerisesti.
”Professori Kalkaros on tuollainen, varsinainen jekkuilija!” Hän yritti selittää hämmentyneelle Mikelle. Kalkaros teki katseellaan selväksi Hermionelle, ettei halunnut enää koskaan kuulla sanoja Professori Kalkaros ja jekkuilija samassa lauseessa. Sitten hän alkoi puhua äänellä joka sai Hermionen ajattelemaan hautausmaita.
”Liemimestari, tekee taikaliemiä. Siinä ei mielestäni ole mitään hauskaa.” Mike katsoi epäuskoisena Kalkarosta ja naurahti, vaikka hänenkään mielestä koko jutussa ei ollut mitään hauskaa. ”Jonkinlainen taikuri sitten vai?” Kalkaros pudisti päätään.
”Velho itse asiassa.” Jos Kalkaros olisi tässä vaiheessa katsonut Hermionea, hän olisi nähnyt heti naisesta, että olisi parempi kuitata koko asia vitsillä. Hermionen ilme oli täynnä kauhua ajatuksesta, että Mike saisi tietää hänen syvimmän salaisuutensa: hän ei ollut Tavallinen.
Vitsin sijaan Kalkaros kohotti kaapunsa kätköistä puisen sauvan, ison nenänsä tasolle, ja lähes pahanilkinen vilke silmissään lausui äänettömän taian. Koko pöytä syttyi siniseen tuleen. Mike kavahti paikaltaan, kiljuen, yrittäen tukahduttaa liekkejä ennen kuin huomasi etteivät liekit sattuneet, lämmittivät vain hellästi. Hermione hautautui kämmeniensä taakse ja päätti olla palaamatta sieltä. Kalkaros hymyili matelijamaisesti, katsoen Miken kauhistuneisiin silmiin.
”Täällä oli niin viileää”, hän selitti.
”Kätevä taika, jota neiti Grangerkin on varmasti näyttänyt sinulle.” Mike seisoi kauhun jähmettämänä, siniset liekit tehden villin punk-kampauksen hänen siivon siilinsä päälle.
”Älä vain sano Hermione, että sinäkin olet… Minun täytyy…”, Mike änkytti, ja katosi sitten makuuhuoneen suuntaan. Kalkaros katsoi teennäisen yllättyneenä Hermionea.
”Voi herttiherjanen sentään, sanoinko minä nyt jotain väärin?” Hermione heitti lautasliinan pöydälle, niin että aterimet kalisivat ja ryntäsi sitten Miken perään.

Hermione kiirehti makuuhuoneen ovelle ja pysähtyi, ovenkarmien kehystämäksi. Mike pakkasi tavaroitaan ja alaston pakokauhu valtasi Hermionen. Hän tunsi jo miten kyyneleet kirvelivät, valmiina putoamaan. Hän ei halunnut tätä, ei halunnut tulla enää hylätyksi. Mike käveli ovensuuhun.
”Anna minulle hetki, ihan yksinään.”, mies kuiskasi ja sulki oven päättäväisesti Hermionen edestä.

Hermione oli palaamassa siivoamaan keittiötä liekeistä, ja suuntasi kohti Miken työhuonetta hakemaan sauvaansa. Hän näki huoneessa jo maagiselle valolle tyypillisen, kylmän sävyisen hehkun, ja entisen professorinsa lukemassa jotain.
”Olet kirjoittanut elossa olemisen kaksi kertaa syyksi”, Kalkaros huomautti kääntymättä Hermioneen päin.
”Anteeksi mitä?” Hermione käveli syvemmälle huoneeseen ja näki tutunoloisen liuskan suoraksi nyhdettyä paperia Kalkaroksen käsissä.
”Hei! Se on yksityinen.” Kalkaros laski paperia.
”En minä olisi voinut tietää. Mielenkiintoista silti.” Hermione marssi miehen eteen ja riuhtaisi paperin Kalkaroksen käsistä. ”Kylläpäs sinä hermostuit.”
”Jos sinä olisit saanut minut oikeasti hermostumaan, et seisoisi siinä juuri nyt.” Kalkaros hymyili kierosti, osoittaen avonaista laatikkoa, josta Hermionen taikasauva pilkisti.
”Ja olet säilyttänyt sauvasi. Vaikka sanoit ettet enää taio.”
”Minä en ole taikonut, ja usko että juuri nyt tekisi todella paljon mieli. Kiitä lupaustani, sen ansiosta raajasi ovat yhä entisissä muodoissaan.”

Hermione käännähti, kuullessaan jonkun raahautuvan lattiaa vasten huoneen ulkopuolella. Hän näki Miken rahtaamassa isoa matkalaukkua kohti ulko-ovea. Parilla juoksuaskeleella Hermione oli Miken edessä, kuin yrittäen asettaa itsensä esteeksi.
”Mitä sinä? Minne sinä olet menossa? Tämä kaikki on vain väärinkäsitystä, usko, minä voin selittää ihan kaiken!” Mike nosti kätensä, pysäyttääkseen Hermionen puhetulvan. Sitten hän aloitti rauhallisella äänellä, sävyllä jota isä olisi voinut käyttää tyttärelleen.
”Minä luulen, että meidän on hyvä pitää taukoa vähäsen.” Hermione ei voinut uskoa Miken sanoja todeksi.
”Miksi?”
Mike ei katsonut häntä silmiin kun vastasi: ”Tässä on ollut niin paljon kaikenlaista, ensin sinun lapsettomuutesi...”
”Minun?” Hermione kysyi terävästi.
”Niin, no. Sinähän se et voi saada lapsia, ei se minun syyni ole.” Hermione tunsi miten hänen sisuksensa hitaasti särkyivät pisteleviksi sirpaleiksi.
”Ja nyt tämä koko noitailu.”

Äkkiä Kalkaroksen kuiskaten lausuttu kysymys lävisti jähmettynyttä ilmaa.
”Noitailu?”

Kalkaros marssi komeasti paikalle huoneesta josta oli salakuunnellut, kaapu liehuen hänen takanaan kuin tiivistynyt pimeys, tuskin kuulunut kysymys yhä leijuen ilmassa.
”Kuka siinä luulet olevasi, jästi?” Hän lausui kuin pidätellen huutoa, niin että sanat sihisivät miehen yhteen puristuneiden hampaiden välistä. Kalkaroksen kylmät silmät olivat syttyneinä vihaan, sauva puristautuneena nyrkin sisälle. Mike kavahti taaksepäin, puristaen matkalaukkunsa kahvaa.
”Juuri tuollaisesta minä puhun! Mihin ihmeeseen sinä olet sekoittanut itsesi Hermione?” Mike kysyi, seuraten samalla Kalkarosta. Nopeasti hän kääntyi, ja kengät kömpelösti jalkoihin tungettuina avasi oven. Hermione olisi halunnut heittäytyä hänen jalkaansa kiinni kuin pieni lapsi, pakottaa miehen jäämään.
”Minä voin selittää kaiken! Ole kiltti jää.” Mike vain pudisti päätään ja katosi ovesta, takitta.

Hermione tuijotti mykistyneenä suljettua ovea. Kyyneleet palasivat salakavalasti hänen silmäkulmiinsa.
”Minä voin siivota.” Kalkaroksen ääni tuli hänen takaansa. Hermione yritti väsyneesti vastustella, mutta Kalkaros sanoi anteeksipyytävästi: ”Se on vähintä mitä voin tehdä.” Hermione nyökkäsi.
”Luulen, että olet oikeassa. Yötä.” Hän sanoi, ja pakeni omaan huoneeseensa, pää käännettynä niin ettei Kalkaros näkisi hänen kyyneleitään. Hitaasti hän sulki oman ovensa, ja rojahti sitten sängylle. Hän luuli että itkisi koko yön, niin onneton ja hylätty olo hänellä oli. Unenpuute ja humalan rippeet ottivat kuitenkin omansa takaisin, ja Hermione nukahti ennen kuin ehti edes murehtia.

[H.P Luvcraft]

A/N: Seuraavan luvun ilmestymisessä kestää valitettavasti ainakin pari viikkoa... Ja se ei luultavasti ole puoliksikaan yhtä pitkä kuin tämä... Minulla on teknisiä ongelmia(äiskän mielestä olen liikaa koneella, joten napsaisi sen pois). Varoituksen sana: Severus on OoC, jälleen. Älkää pelästykö, ihastukaa.

Merriadoc: Voi luoja, et enää ikinä voi ottaa minua vakavissasi Kauheaa. Huomaat kaikki oveluudet mitkä olen sujauttanut tekstin poimuihin. Luin sitä suosittelemaasi ficciä, ja se oli niin kammottava, että sanoin aina välillä itsekseni ääneen, "Kauheaa", heikosti, ja pudistin päätäni. Lopetin kesken. Katsotaan jos seuraavalla kerralla pystyn viemään sen kolmosperälle...ku pesälle...

Nenea: Kyllä kaikki selviää... Minulla on ovela juoni... Muahahahahah... Kirjoitusvirheiden puuttumisesta kaikki kiitos kuuluu Tala Sohalialle, joka myös kiltisti kertoo jos jokin on epäloogista.


Luku 2.



Herätessään Hermione ei muistanut paljoakaan edellisestä yöstä. Kalkaros oli tullut päivälliselle, niin, niin se oli. Hermione käänsi kylkeä ja painoi peiton lähemmäs itseään, etsien kädellään Miken vartaloa. Käsi osui tyhjään ja Hermione kurtisti kulmiaan, silmät ummessa. Hänen mieleensä alkoi palautua lisää muistoja. Riitaa ovikoodista. Sitten jähmeää pöytäkeskustelua, mistäköhän he puhuivat? Niin, hyväntekeväisyysjärjestöjen hallinnointiongelmista.. Mike kysyi sitten jotain Kalkaroksen ammatista ja… Ja sitten Kalkaros sytytti pöydän tuleen. Hermione voihkaisi. Kaikki eilisillasta palasi takaisin, mukaan lukien päänsärky, johon hivenen liikaa nautittu viini antoi vielä kirpeän jälkipotkunsa.

Hermione haistoi tuoreen pekonin, paistettujen kananmunien ja kahvin pyhän kolminaisuuden. Hän tunsi päänsärkynsä väistyvän. Mike oli varmaankin palannut, pyytämään anteeksi niitä kaikkia kamalia asioita, jotka oli sanonut eilen. Hermione kipusi varovasti sängystä. Hän riisui vaatteensa, laittoi seksikkään ja hyvin pitsisen alusvaatesettinsä päälleen. Sitten hän puki ohuen, helmaltaan lyhyen, syvänpunaisen silkkiaamutakin. Hän repi peilin edessä sen niin auki, että paljasta ihoa vilahti anteliaasti.
”Ja sitten sovinnontekoon.” Hermione sanoi itsekseen, nostaen toista kulmakarvaansa vihjailevasti peilikuvalleen.

Hitaasti hän hiipi keittiöön, ja huomasi että pöytäkin oli jo korjattu.
”Hän on ollut todella pahoillaan. Ja syystäkin!” Hermione ajatteli. Hän avasi aamutakin kokonaan ja astui keittiöön. Miken sijasta professori Kalkaros kääntyi katsomaan häntä lieden edestä.
”Kivat rintsikat”, mies kommentoi, osoittaen paistinlastalla mainittuja. Hermione kietoi aamutakin ripeästi ylleen. Hänen kasvonsa olivat sävy sävyyn silkkiaamutakin kanssa.
”Mitä sinä teet täällä?!”
”Aamiaista”, Kalkaros sanoi silmiään pyörittäen, ja käänsi munakkaita lastalla.
”Tiedätkö, aamulla syötävää ruokaa. Jästitkin ovat kai kuulleet?”
”Niin, mutta miksi?” Hermione pyöräytti takaisin silmiään.
”On nälkä.”
”Tehdään tästä simppeliä. Miksi olet vielä täällä kaiken sen vaivan jälkeen, mitä aiheutit eilen.” Kalkaroksen katse oli tiukasti kiinni tirisevissä munissa, kun hän puhui.
”Halusin kai korvata jotenkin sen mitä tein. Ajattelin, ettet ehkä haluaisi olla yksin.”
”Mistä lähtien sinä olet ollut tuollainen pehmo?” Hermione kysyi epäilevästi. Kalkaros kaatoi kananmunat ja pekonin lautaselle niin että ne muodostivat hymynaaman. Sitten mies muutti mieltään ja käänsi pekonin niin että hymynaama muuttui surulliseksi.
”Voi katso, se on surullinen siitä, että puhut entiselle professorillesi noin. Professorille, joka yrittää vain auttaa.”
”Kuinka paljon sinä käytät rasvaa? Aamiaisnaamasi näyttää ihan teini-ikäiseltä pizza-addiktilta”, Hermione kysyi päätään pudistellen ja osoitti lautastaan.
Kalkaros tuhahti happamasti. ”Jos ei kelpaa voin syödä sen itsekin.” Hermione katsoi selvästi loukkaantunutta professoria. ”Kyllä minä sen syön”, Hermione vastasi hätäisesti ja kurotti haarukan itselleen.
”Vaikka se lyhentääkin elinikääni kymmenellä vuodella,” hän mutisi vielä haukkujen lomassa. Kalkaroksen yrmyaamiaisnaama oli silti aika namia.

Lauantai-aamu valkeni hitaasti Hermionen siivoon keittiöön, samalla kun Kalkaros ja Hermione söivät mietteliäinä. Yhtäkkiä Kalkaros laski haarukkansa vielä kesken olevan aamiaisensa päälle. Hän risti sormensa, ja katsoi vakavana Hermionea.
”Sinun täytyy rikkoa taikasauva. Rikkoa se, tai alkaa käyttää sitä uudestaan.”
”Mistä sinä puhut?” Hermione lopetti myös syömisen, palanen munakasta vielä haarukastaan roikkuen.
”Taikasauva ei ole mikä tahansa taikaesine, jota voi vain säilyttää. Jos annat sen latautua, voi tapahtua… räjähdys.”
”Minä en käytä sitä. Ei siis ole huolta”, Hermione sanoi päättäväisesti, ja imaisi munaa haarukastaan. Kalkaros pudisti päätään, ja alkoi puhua painottaen sanojaan.
”Hermione. Taikaa ei voi kytkeä pois kuten sähkää…”
”Sähköä.”
Kalkaros kohotti ylväästi leukaansa, osoittaakseen että oli mokoman pikkuseikan yläpuolella.
”No, oli mitä oli. Taikuus on osa sinua.”  
”Sinullekin voisi tehdä välillä hyvää olla ilman taikuutta.”
”Minä pystyisin helposti elämään ilman taikuutta! Olen kuuluisa siitä, että kritisoin taikuuden turhaa käyttöä!” Hermione naurahti.
”Sinä olet keskivertovelho, luultavasti sinulla on nytkin sauva käden ulottuvilla.”
”Entä sitten? Se on hyvä pitää mukana.” Hermione ahdisti Kalkarosta päättäväisemmin.
”Milloin viimeksi käytit sauvaasi?”
”Tuo on epäreilu kysymys! Minulla oli tilanne, jossa ehdottomasti tarvitsin sitä.” Hermione risti kätensä, ele joka antoi ymmärtää, että hänellä oli aikaa odottaa vastausta.
”Piti suoristaa rypyt aamulla kaavusta. Tiedän, että se ei kuulosta sinusta tärkeältä, mutta haluan näyttää edustavalta.” Kalkaros vastasi, pudistaen näkymätöntä tomua vaatteistaan. Hermionen katsoessa Kalkarosta epäuskoisena, tämä pisti paremmaksi:
”Pystyisin elämään milloin tahansa viikon kokonaan ilman taikuutta.”
”Vai niin. Että ihan kokonaisen, siis ko-ko-nai-sen viikon.” Kalkaros pyöräytti silmiään, ilmentäen, miten kömpelöä Hermionen sarkasmi oli. Varsinkin verrattuna mestariin.
”Milloin tahansa.”
”Aloita sitten tänään”, Hermione pamautti. Kalkaroksen ilme muuttui ovelaksi.
”Haluatko lyödä vetoa?”
”Hah. En.”
”Pelkäät, että häviät.”
”En häviäisi.”
”No, lyödään sitten vetoa, että pystyn elämään viikon ilman taikuutta. Jos häviän, saat haastaa minut tekemään mitä vain. Jos voitan… Sinun täytyy tehdä eräs asia”, Kalkaros lopetti epämääräisesti.
”Mikä asia?” Hermione kysyi epäillen.
”Mitä tahansa pyydän. Kohtuuden rajoissa, tietenkin. En aio pyytää sinua murhaamaan ketään tai juoksemaan alasti korttelin ympäri.”
”Ei sinun tarvitse, ainakaan edellistä, kun olet jo tirkistellyt tarpeeksi.”
”Tirkistellyt? Itse olet tuputtanut itseäsi oikein pitsitarjottimella!”
”Jos viittaat tähän yhteen, ja muuten ainoaan kertaan, niin luulin sinua Mikeksi.”
”Ettet vaan olisi kaivannut lohdutusta?”
”Sinulla on outo käsitys lohduttamisesta.”
”No äläs nyt, en minä ollut tosissani. Älä pahastu, mutta pidän vähän kypsemmistä naisista.”
”Ja minä hieman kypsemmistä miehistä. Joten et täytä kriteereitäni.”
”Silti olet päätynyt sen jästin kanssa yhteen.”

Hermionen silmät täyttyivät kyyneleistä. Hän kumartui äkkiä munakkaansa päälle, peittääkseen silmäkulmissaan näkyvän kimalluksen. Kalkaros liikahti vaivaantuneena. Hermione vaihtoi puheenaihetta, saadakseen Kalkaroksen huomion muualle.
”Minua ei varsinaisesti kiinnosta, mutta miten sinun juttusi kanssa? Sehän oli vireillä kun minä…” Hermione ei tiennyt miten kuvata taikamaailman jättämistä.
”Oikeudenkäynti saatiin viimein päätökseen”, Kalkaros aloitti. Hermione katsoi miestä.
”Totesivat, ettei näyttö riitä. Mutta seuraavana päivänä tuli viesti, että joudun luopumaan talostani ”perintöön liittyvien epäselvyyksien takia”. Ja nyt olen vailla kotia.”
”Etkö voisi mennä jonnekin?”
”Pettämieni kuolonsyöjien luokse? Vai niiden luo jotka uskovat minun vaikuttaneen osaltani rakkaittensa kuolemaan. Vaikea valinta.” Kalkaros sanoi, pystymättä peittämään katkeruutta äänessään. Hermionea ihan kirveli myötätunnosta. Hän oli todistanut läheltä Kalkaroksen rohkeutta, uhraavaisuutta ja vaatimattomuutta. Oli väärin, että tämä sankarivelho joutui kodittomaksi, ja lisäksi vainotuksi vasten tahtoaan.
”Sinä voisit asua täällä.”
Kalkaros tuhahti. ”En halua sääliä.”
”Älä viitsi. Tiedät etten sääli sinua, vaan ihailen. Olen aina ihaillut.”
”Vaikka juuri minä…”
”Minä en syytä sinua. Ja minulla olisi oikeus. Sitä paitsi, enhän minä voi tietää toteutatko vedon ehdot, jos en voi seurata tekemisiäsi.” Hermione ei aamiaiseensa keskittyneenä huomannut, miten voitonriemu pilkahti Kalkaroksen silmissä. Mies muutti ilmeen harmistuneeksi, ja alkoi sitten puhua, vastahakoiseen sävyyn.
”Hyvä on. Mutta vain siihen asti, että löydän asunnon. Korkeintaan viikoksi.”
Hermione hymyili.  ”Tunnen oloni paljon paremmaksi, kun tiedän, ettei sinun tarvitse olla missään kadulla.” Kalkaros urahti kiusaantuneeseen sävyyn.
”Tarvitsetko muuten jotain asunnostasi?”

”Luulen, että käväisen hakemassa vain pari kirjaa.” Kalkaros ilmoitti, ja kohotti jo sauvaansa, kun Hermione tarttui siihen, heristäen sormeaan.
”Ilmiintymällä? En usko...” Kalkaroksen ilme muuttui, jos mahdollista, vielä enemmän murjottavaksi.

Tuntia myöhemmin Kalkaros ja Hermione istuivat tärisevässä bussissa. Läheisen päiväkodin luokkaretki oli sattunut samaan kyytiin.  
”Lapset. Liittyisin mieluummin takaisin kuolonsyöjiin kuin ottaisin niitä riesakseni.” Kalkaros kuiskasi Hermionelle.
”Et kai nyt sentään.”
Kalkaroksen ilme vakavoitui, ja hänen silmänsä palautuivat samanlaisiksi kylmiksi altaiksi kuin ne olivat olleet ennen Voldemortin kukistumista.
”En sentään.”
Hermione katsoi häntä, ja he jakoivat hetkeksi nykyisyyden, kuten olivat joskus jakaneet menneen. ”Mutta ovat ne silti rasittavia. Vuotavat, valittavat, ja ovat muuten vaan ärsyttäviä!” Kalkaros jatkoi matalalla äänellä valitustaan, keventäen synkentynyttä tunnelmaa.
”No, lapset voivat olla hyvin mukavia”, Hermione vastasi, mutta ilman puhtia. Vastapäisellä penkillä pieni poika oli upottanut sormensa niveltä myöten sieraimeen ja teki nyt innokkaita kaivauksia sen syövereihin. Löydökset luonnollisesti syötiin.
”Ehkä toisten lapset, mutta mieti sitä. Haluaisitko lapsen viereesi vuorokauden ympäri? Kantaa vastuuta elävästä olennosta?”
”Minulla on ollut kissa.” ¨
Kalkaros tuhahti. ”Minulla on ollut kissa”, mies toisti matki vakavasti ja katsoi Hermionea kulmat koholla. Hermione pyöräytti silmiään ja väisti Kalkaroksen katseen, hymähtäen tahtomattaan. Hän tunsi olonsa jotenkin kotoisaksi entisen professorinsa tutun sarkasmin edessä. Se sai hänet palaamaan niihin päiviin, jolloin hän oli vielä opiskellut Tylypahkassa.

”Miksi sinulla ei muuten enää ole sitä valtavaa oranssia petoa, jolla oli tapana käydä herkuttelemassa liemitarvikevarastossani?” Hermionen kasvot kiristyivät. Hermione ei nähnyt Kalkaroksen silmissä läikähtävää myötätuntoa, mutta saattoi erottaa häivän siitä, kun mies peruutti kysymyksensä uudella.
”Oletko muuten ajatellut, mitä minä teen koko sen ajan, kun olen teillä? Kotiäidin rooli ei oikein ole mieleeni. Vai olenko sinusta ”jonkinlainen keittiömestari”?” Hermionen kasvot rentoutuivat. Se sai Kalkaroksen sisukset tekemään pienen iloisen voltin.
”Liemimestari voi olla aika lähellä keittiömestaria. Aamiaisnaamasi voisi laskea myrkyksi.”
”Draamaa. Juuri sitä olet varmasti kaivannutkin elämääsi.”

Äkkiä Hermione nosti kädet kasvoilleen ja päästi ähkäisyn.
”Voi ei! Minä unohdin Kirken.”
”Joku ystäväsi?”
”Ei vaan kissani.”
”Höpsö minä”, Kalkaros totesi kuivasti.
Hermione naurahti. ”On minulla ystäviäkin.”
Kalkaros näytti epäuskoiselta. ”Muita hammaslääkäreitä?”
”Niin.”
”Hammaslääkäreillä on varmasti hurjimmat juhlat.”
”Hurjimmat? Heti liemimestareiden jälkeen.”
”Hah. Tietäisitpä millaisia juomia osaan keitellä!” Kalkaros sanoi, hieman haikeasti. Hän kaipasi jo nyt taikajuomien keittoa. Hermione sivuutti Kalkaroksen kommentin.
”Eikö tämä ollut lähellä?” Hän kysyi, osoittaen valotaulun näyttämää paikannimeä. Kalkaros nyökkäsi ja painoi punaista nappia, näyttäen hieman ylpeältä.
”Niin, ihan itse osasit painaa pysähdyksiin bussin.” Kalkaros oli kuin ei olisi kuullutkaan, ja purjehti bussin ovelle. Hermione seurasi perässä, laittaen pahoittelutekstiviestiä äidilleen, jolla kissa oli vahdittavana. Hän ei jaksanut selittää koko tilannetta, ei nyt kun kaikki oli vielä sekaisin.

Kalkaroksen asunto oli pieni kirjoilla päällystetty kolo. Hermionen oma asunto olisi näyttänyt samalta, jos hän olisi saanut päättää. Mutta Mike oli saanut hänet suostuteltua muuttamaan mielensä. Kirjat kun keräsivät hirvittäviä määriä pölyä. Hermione vilkuili ympärillään asunnossa, hämmentyneenä näkemästään. Kalkaros oli ulkopuolelle niin hillitty ja hallittu, mutta hänen asuntonsa oli luova kaaos. Toisaalta, Hermione oli nähnyt lyhyessä ajassa vilauksen hieman erilaisesta Kalkaroksesta ja alkoi epäillä josko oli oppilaana ja rintamatoverina saanut kovin kieroutuneen kuvan miehestä. Kalkaros katosi jonnekin kirjahyllyjen lomaan, mulkaistuaan ensin murhaavasti ministeriön velhoja. Yksi tummanviolettiin kaapuun sonnustautunut, jolla luki rinnassaan ”Tutkintavastaava”, vinkkasi Hermionelle. Kalkaroksen, ja lievän torailun äänet kantautuivat pian asunnon sisästä. Salakuljetus ja omistusoikeus olivat kauneimpia niistä sanoista joita Hermione erotti seinän lävitse.

Hermione kosketti hajamielisesti kulunutta ensipainosta ”Liekitetyt liemet, palava vesi, valuva taivas ja muita olomuotojen kummajaisia”-kirjasta, Lugvid Liehukielen liemipiireissä tunnetuksi tehtyä teosta. Äkkiä hän näki räiskyvän punaiset hiukset. Sekunnin, ihanan sekunnin ajan, Hermione tosissaan kuvitteli, että se oli Ron. Sitten hän käänsi päänsä ja näki herra Weasleyn, laittamassa kirjoja huolimattomiin pinoihin. Hermione harkitsi hetken nopeaa syöksyä piiloon, mutta samassa herra Weasley nosti katseensa Hermioneen.
”Hermione.” Mies räpytteli silmiään, ja ne näyttivät epäilyttävän kosteilta.
”Herra Weasley”, Hermione vain totesi. Hän oli luullut Arthurin kohtaamisen kiusalliseksi tilanteeksi, mutta pelkkää lämpöä säteili nopeasti suoristautuvan miehen silmistä. Arthur pudisteli vielä hieman kirjojen kuivaa pölyä kaavustaan.
”Hermione, niin pitkästä aikaa. Miten sinä olet voinut?”
”Oikein hyvin.” Hermionen sanat olivat hänen silmistään näkyvän surun kanssa ristiriidassa. Sama suru lainehti herra Weasleyn silmissä.
”Minäkään en ole voinut kovin hyvin.” Herra Weasleyn katse ajelehti aavistuksen normaalia pidempään Hermionen vatsan tietämillä, ja naisesta tuntui kuin velho olisi nähnyt hänen vaatteidensa läpi. Hämmentyneenä Hermione hipaisi paidan ohuen kankaan läpi tuntuvaa arpikudosta.
”Minä olen pahoillani Hermione.” Nainen vain pudisti päätään.
”Minäkin olen pahoillani”, hän kuiskasi.
”Mitä sinä teet täällä?” Hermione kysyi, rykäisten kyyneleet pois.
Herra Weasley näytti kiusaantuneelta. ”Öh, he tarvitsivat jonkun joka tietää jästitavaroiden väärinkäytöstä, jos täällä vaikka olisi jotain. Kuolonsyöjiltä jää usein ikäviä tavaroita.” Hermione tunsi vihan nousevan sisällään. Vanha riita Kalkaroksen osuudesta Voldemortin kukistumiseen leijui ilmassa.

 Kalkaros marssi äkisti keskelle tunteita tihkuvaa kohtausta, kantaen neljää pahvilaatikkoa.
”Pari kirjaa?” Hermione kysyi epäuskoisena, kääntäen katseen herra Weasleysta. Kalkaros vain kohautti huolettomasti olkapäitään, ja lähti kävelemään kohti ovea, tehden hoputtavan eleen kädellään. Hermione katsoi vielä kerran herra Weasleyta, joka hymyili väsyneesti hänelle, ja lähti sitten seuraamaan Kalkarosta.

[Hazandra]

No niin, mainostuksestasi eksyin sitten tänne! :roll:

Sanotaanko, että mielenkiintoiselta vaikuttaa... Tämä voi vielä mennä vaikka mihin suuntaan...

Tekstissä oli joitakin pikkuisia kirjoitusvirheitä. Eivät ne kuitenkaan vakavia olleet... Tosin nyt on jo niin myöhä, että en kyllä enää edes itse erota tekstiä hiiren papanoista...

Jään odottamaan jatkoa... toivottavasti saamme nauttia siitä pian

[H.P Luvcraft]

Merriadoc: En ole vieläkään lukenut Tarua penisrenkaan herrasta. Viimeksi kun aloitin söin ranskiksia majoneesin ja kurkkusilpun kanssa, ja majoneesit nousi vähän kurkkuun jos tiedät mitä tarkoitan... Laitoin muuten uutta roskaa tuonne Halkinaurukseen. Käy ihmeessä traumatisoimassa itsesi. Ymmärsin kyllä mitä tarkoitit viestilläsi, olen nimittäin kielellisesti kanssasi yhtä yhtynyt kuin Harry ja Draco luutakomerossa. En uskalla olla silti kanssasi eri mieltä. Saatan vielä saada kirjepommin tai... voi ei... ilkeän kommentin... Eivätkä kommenttisi ole ikinä turhia, vaan se kaasu josta sieluni retkikeitin ammentaa tulensa!

Nenea: Hyvä kuulla, että pidit Hermionen "vilautuksesta", epäilin jo menneeni hieman yli sen kohtauksen kanssa...

Hazandra: Outs, ne jostain syystä kummittelevat. Kärsin lievästä lukihäiriöstä. Eli valikoivasta dylseksiasta. Heh. Hyvä, että eksyit Rikkinaisen luo, toivottavasti harhailet tänne toistekin...

A/N: Pari viikkoa kului, mutta valkoisen näytön kammo alkaa jo kaikota sen verran, että uutta kappaletta pukkaa. Seuraavaan saattaapi mennä parikin viikkoa. Kiitokset Tala Sohalialle kirjoituskammosolmun aukaisusta, kieliopin kanssa auttamisesta ja aina yhtä rakentavasta palautteesta.


Luku 3.



Hermione antautui lämpimälle vedelle, joka levitti miellyttävää raukeutta läpi koko pitkän bussimatkan runteleman kehon. Herra Weasley huuhtoutui kylpyveden mukana hänen mielestään ja kaikki huoli Mikesta leijui pois saippuakuplien untuvina. Kuuma kylpy oli yksi parhaista pakopaikoista pahalta maailmalta. Taivaallisen pakopaikan lävisti kuitenkin työpuhelimen kimeä pirinä.

”Kalkaros, et viitsisi vastata?” Hermione kailotti, harmistuneena äkillisestä keskeytyksestä.
”Hupelimeen?” Kalkaroksen vastaus sekoittautui uuteen pirahdukseen.
”Niin juuri, puhelimeen”, Hermione vastasi kärsimättömänä.
”Ahaa, olen kuullut niistä.” Kalkaroksen ääni kantautui kylpyhuoneeseen. Hermione nousi niin kiireesti kylpyammeesta, että kolautti ikävästi häntäluunsa. Hän kietoi nopeasti vanhan froteekylpytakin päälleen ja kiirehti olohuoneeseen. Kalkaros paineli siellä vanhanaikaisen puhelimen nappeja, sätkähtäen hiukan aina, kun kosketti jotain niistä.

”Anna minä”, Hermione sanoi ja poimi kuulokkeen. Kalkaros vain käveli pois huoneesta, kuin olisi vain odottanut, josko Hermione ehtisi ajoissa vastaamaan.

”Oh, hei odotinkin, että soittaisit! Minun täytyy heti ensiksi sanoa siitä eilisestä…” Kalkaros ilmestyi salamana Hermionen viereen ja pudisti päätään. Hermione teki kysyvän eleen, avaten suunsa äänettömään kysymykseen.

Miken ääni kantautui kaiuttimesta, jotka Kalkaros oli laittanut vahingossa päälle. ”Niin, minä olen todella pahoillani Hermione, ylireagoin, tiedän sen.” Hermione sulki nopeasti suunsa. Hän oli juuri ollut pyytämässä itse anteeksi. Kalkaroksen kasvoille nousi hienoinen, vino virne, aivan kuin hän olisi saanut odottamattoman anteeksipyynnön aikaan.

Mike oli vielä hetken hiljaa, kuin olisi odottanut Hermionen sanovan jotain, ja jatkoi sitten syyttävään sävyyn. ”Mutta ymmärräthän, että järkytyin kovasti. Tuo oli iso asia kerralla kerrottavaksi. Etenkin kun sen kuuli jonkun vieraan miehen suusta.” Kalkaros katsoi merkitsevästi Hermionea, mutta Hermione ei tiennyt mitä katse mahtoi merkitä.

”Ymmärrän…” Kiivasta päänpudistelua Kalkarokselta johon Hermione pudisti takaisin päätään ja yritti elehtiä Kalkarosta palaamaan keittiöön. Mike jatkoi äkisti, ”Niin, onhan se ymmärrettävää, että tuollainen, okkultismi, tuollainen yliluonnollisella pelleily voi pelottaa ihmisiä, jotka elävät normaalia elämää.” Kalkaros näytti taas ylimieliseltä ja kohotti kulmiaan mitäs-minä-elehdin-tyylisesti.

”Mike, ensinnäkin, se ei ole mitään ”yliluonnollisella pelleilyä””, Hermione aloitti painottaen viimeisiä sanoja sarkastisesti.
”Ja toiseksi, sinä se tässä ylireagoit.”

”Ylireagoin? Siitä, että joku sytyttää pöytäni palamaan.” Kalkaros liukeni keittiöön, mutta Hermione ei edes huomannut sitä.

”Sitä ei voi kutsua palamiseksi, kuten itsekin huomasit. Ja sinun pöytäsi?”
”Minähän sen ostin.” Hermione ei pitänyt lainkaan siitä mitä Mike sanoi. Kuin he jo jakaisivat tavaroita. Hermione perääntyi henkisesti,
”Niin sinähän sen ostit”, hän myönsi.

Mike oli hetken hiljaa, yllättyneenä suunnanmuutoksesta.

”Hermione, sinun pitää lopettaa tuo noitailu”, hän iski napakasti.

”Minä olen jo lopettanut sen, kauan aikaa sitten”, Hermione vastasi, sovittelevasti. Mike oli taas hiljaa, käänteestä hämillään. ”Miksi sinä sitten olet muitten yliluonnollisella pelleilijöiden kanssa?”

Hermione puri poskeaan jotta ei olisi huutanut kiukusta. ”Sanoinhan itsekin, että hän kutsui itse itsensä.”

”Jäi varmaan yöksikin.” Hermione tunsi miten veri lennähti hänen kasvoiltaan, jättäen kuvottavan huimauksen. Tilanteen voisi käsittää todella väärin. Mike oli ehtinyt jo vetää johtopäätöksen Hermionen vaikenemisesta.

”Hän jäi yöksi, eikö jäänytkin?”

”Ei, ei tietenkään!” Hermione kimitti hätääntyneenä. Kalkaros katsoi häntä keittiön ovelta, osoittaen itseään, elävää todistetta Hermionen valheesta, paistinlastalla. Hermione elehti raivokkaasti Kalkarosta perääntymään. Hän tiedosti vasta nyt, että puhelimen kaiutin oli tosiaan päällä, vuotaen jokaisen sanan keittiöön asti.

”Jaahas. Ymmärrän. Eiköhän tässä ollut kaikki.”
”Odota Mike, kulta, eikös voitaisi puhua vielä…” Mutta ainoastaan puhelimen varattu ääni vastasi Hermionen hätäiseen aneluun.

Hermione käveli hitaasti kohti keittiötä, valmiina kaatamaan kiehuvan raivonsa entisen liemimestarinsa päälle. Hän näki miehen yrttipuskan ja maustepurkkien vieressä, paistamassa pannulla munakasta, josta kauniit, täyteläisen oranssit keltuaiset erottuivat.

”Onko sinun pakko tulla viereeni kuuntelemaan, kun koetan selvitellä henkilökohtaisia asioita!” Hän aloitti, selin kääntyneelle Kalkarokselle.

”Ne olisivat joka tapauksessa kuuluneet tuonne keittiöön, huusit niin kovalla äänellä.” Kalkaros ripotteli hieman mustapippuria pannussa valmistuvalle omeletille.

”Taasko sinä teet munakasta?” Hermione kysyi, katsahtaen Kalkaroksen kokkausta.

”Se on erilaista munakasta kuin aamulla.”

Hermione huomasi eksyneensä aiheesta. ”Jos luulet, että sinulla on oikeus…” Hermione aloitti, ääni väristen raivosta, mutta Kalkaros keskeytti hänet:

”Et ole syönyt pitkään aikaan mitään, siksi olet lohikäärmeenä. Otapa tästä vähän munakasta”, Kalkaros sanoi ja kaatoi reilun annoksen tuoreiden yrttien täplittämää omelettia Hermionen eteen katetulle lautaselle. Hermione loi murhaavan katseen Kalkarokseen, mutta ei saanut siihen kunnon paloa. Omeletti tuoksui herkulliselta.

”Munakas tuntuu olevan sinun vastauksesi kaikkeen. Jos karkoitat avomieheni sytyttämällä pöydän tuleen, millä se korjaantuu? Munakkaalla. Jos salakuuntelet parisuhdeongelmiani…”

”Lohikäärme puhuu nyt, ei Hermione. Ota munakasta.” Hermione söi muutaman palan ja ärsyyntyi huomatessaan olonsa paranevan, kuten Kalkaros oli ennustanut.

”Sitä paitsi minun oli pakko sekaantua. Olit niin pehmona, että sitä ihan ellotti kuunnella.”

”Kyllä minä olin kovana!” Hermione huudahti, santsaten paistettuja perunoita pannulta.

”Yhtä kovana kuin märkä paperipussi. Ihan kuin sinun olisi tarvinnut puolustella olemassaoloasikin.”

Hermione mulkaisi Kalkarosta. ”Haluan hänet takaisin.”

”Isoisälläni oli tapana sanoa, että sylkykuppiinkin kiintyy, jos sitä tarpeeksi kauan katselee. En ole tätä ennen ymmärtänyt mitä hän tarkoitti.”

”Ja ilmeisesti häneltä opit myös tekemään parisuhdeanalyysin parin lauseen perusteella. Tiedoksesi, hän on harvoja niistä ihmisistä jotka todella tuntevat minut.”

”Eleittesi perustella enemmänkin. Olisit nähnyt itsesi eilen illalla. Elekielesi toi mieleen kotitontun. Etkä ole edes uskaltanut kertoa, että olet noita.”

”Emme edes ole olleet niin kauan yhdessä”, Hermione sanoi vältellen.

”Hassua, juuri äsken sanoit, että hän todella tuntee sinut.”

”Niin hän tunteekin!”

”Muttei tiennyt, että olet noita?”

Hermione punastui. ”Kaikki informaatio ei ole relevanttia suksessiiviselle parisuhteelle.”

”Huomaatko, että muutut sanakirjaksi aina kun olet väärässä? Ehkä yrität nojautua siihen vanhaan kaikentietäjään, joka sentään osasi sanoa vastaan.” Kaikki tämä tuli Kalkarokselle ominaisella hyytävällä kiivaudella. Hermione otti lisää perunaa, niin raivokkaasti, että haarukka kirahti rumasti lautasta vasten.

”Huomaatko, että sinä muutut suuttuessasi siksi henkisellä väkivallalla päteväksi professoriksi, jota jostain käsittämättömästä syystä puolustin ystävilleni!” Hän kirkui takaisin, ja murskasi sitten perunan hampaillaan, kuvitellen Kalkaroksen kallon sen tilalle.

Kalkaroksen jähmeillä kasvoilla liikahti jotain, mikä kiinnitti Hermionen huomion, se oli kuin epäröivää lempeyttä. Kalkaroksen eleet eivät kuitenkaan kavaltaneet mitään, mies jatkoi omelettinsa tuhoamista, sanomatta mitään takaisin. Lopulta mies kokosi lautasensa, ottaen Hermionenkin tyhjän, ja laittoi ne mitään sanomatta lavuaariin. Sitten hän poistui kylpyhuoneen suunnille.

Kaakelimainen loiskaus oli kuultavissa yllättävän pian Kalkaroksen poistumisen jälkeen.

”Kylpyvesi on vähän viileää.” Kalkaroksen syyttävä ääni kaikui kylpyhuoneesta.

”Totta kai se on viileää, se jäi minulta.” Hermione huusi läpi keittiön seinän kylpyhuoneeseen.

”Hurmaavaa. Onneksi en ehtinyt mennä siihen.” Uusi loiskahdus ja märkiä askeleita kaakeleilla.

”Hermione, tule tänne.” Kalkaroksen ääni kantautui uudestaan kylpyhuoneesta. Mainittu askelsi sinne, löytäen hallitun, mutta selvästi hieman ärtyneen Kalkaroksen. Hermionen katse kulkeutui tahtomatta pitkin miehen paljasta, kosteaa ylävartaloa. Hänelle tuli hieman tunkeileva olo. Kalkaros osoitti kiukkuisena kylpyammeen hanoja. Hermionen katse jumittui jänteikkääseen vartaloon, joka kimalsi kylpyhuoneen valossa.

Kalkaros oli kumartumassa ottamaan kotoaan tuomaansa kylpytakkia, kun huomasi Hermionen ja pysähtyi se kädessään, katsomaan häntä. Hermione huomasi jonkun verran tummaa karvoitusta, joka peitti Kalkaroksen rintaa ja jatkoi sitten vihjailevasti lanteille kiedotun pyyhkeen piiloihin.

Mike ajeli aina omat rintakarvansa, ja nyppi myös kulmansa huolellisesti. Hermione tajusi, ettei ollut nähnyt kovinkaan montaa miestä yläosattomana. Kalkaros käveli hänen eteensä, hivenen pidempänä kuin Hermione, ja osoitti sitten kahdella sormella silmiinsä.

”Voisit katsoa tännekin.”

”Kivat rintakarvat.” Hermione virnisti, ja pieni nytkäys oli havaittavissa myös Kalkaroksen huulilla. Mies kiskoi kuitenkin kiireesti kylpytakin päälleen, selvästi vaivaantuneena vähäpukeisuudestaan.

”Mistä tuolta saa vaahtoa?” Mies osoitti hanaa.

”Sitä pitää tehdä itse”, Hermione vastasi, eikä voinut olla lisäämättä, hiukan ylimielisesti, ”Me jästit emme tarvitse kaikenlaisia turhia apukeinoja.”

”Ja sitten vielä, mikä tämä esine on?” Kalkaros kysyi, nostaen pientä, Miken jäljiltä jäänyttä laitetta. Hermione katsoi esineen sijasta kylpyhuoneen pöytää.

”Se ei ole relevanttia informaatiota.”

”Älä taas leiki sivistyssanakirjaa vaan vastaa kysymykseeni.”

Hermione nuolaisi alahuultaan hermostuneena. ”No, se on nenäkarvannyppijä.”

”Voi, me hemmotellut velhot emme ole koskaan edes kuulleet koko laitteesta. Mitä se tekee?” Kalkaros kysyi teennäisen kiinnostuneena.

”Hah, hah. Sen kyllä huomaa ettette ole.”

Kalkaros siristi silmiään, ”Vihjailetko sinä jotain?” Hän kysyi hyytävästi.

”En. Sanon suoraan, että sinun pitäisi ajella tuo pöheikkö”, Hermione vastasi ja ojensi laitetta. Kalkaros jäi kylpyhuoneeseen kaksin nenäkarvannyppijän kanssa.

Kymmenen minuuttia myöhemmin:

”Auh, auh! Lopeta nainen!”

”Se pitää desinfioida. Pysy paikallasi.”

”Olisi helpompaa, jos et tökkisi minua tuolla myrkyllä.”

”Liemimestarina tiedät vallan hyvin, ettei se ole myrkkyä. Ja tämä on ihan omaa syytäsi.”

”Sinä yllytit.”

”En. Tarkalleen ottaen kehotin nyppimään nenäkarvat, en saksimaan. Olisit pyytänyt minulta neuvoa, jos et osaa käyttää laitetta.”

”Ei se siitä ollut kiinni. Kyllä minä nyt yhtä jästihärveliä osaan pörryyttää. Ajattelin vain.”

”Tai sitten et.”

”Voisin tehdä tuon kyllä itsekin.” Kalkaros sanoi, sävähtäen kun Hermione puhdisti desinfiointiaineeseen kastetulla vanulapulla hänen sieraimiaan.

”Ja vetäisit vanulapun vahingossa sisääsi? En halua syytettä kuolemantuottamuksesta.”

”Sanoit muuten ajella, et nyppiä.” Kalkaros huomautti.

”En tajua miksi teet tämän.” Hermione puuskahti.

”Sinä sanoit, että ne kaipaavat nyppimistä.”

”Ei, vaan miksi olet täällä.”

”Koska tunnen syyllisyyttä. Ja olen oppinut vaikealla tavalla, ettei vihaa ja syyllisyyttä kannata jättää vellomaan. Ne löytävät purkautumistiensä.” Kalkaros katsoi Hermionea moittivasti. ”Kuten taikuuskin.”

Hermione puristi huulensa viivaksi. ”Outo tapa lievittää syyllisyyttä, tulla terrorisoimaan toisen elämää.”

”Ei sen oudompi tapa kuin sinun.”

”Minä olen sinut syyllisyyteni kanssa.”

”Miksi sitten piileksit taikamaailmaa näiden keskinkertaisten jästien kanssa? Ja seurustelet jästeistä jästeimmän ääliön kanssa.” Hermione nousi rajusti, pudottaen verestä punertavan vanulapun roskien joukkoon.

”Hän on minun jästini, joten ole hiljaa. Eikä hän ole ääliö.”

”Sinä ansaitsisit parempaa.” Severus kuiskasi ääneksi Hermionen salaisimman ja kielletyimmän ajatuksen.
”Mutta tunnet syyllisyyttä. Joten ajattelet, ettet ansaitse parempaa”, hän jatkoi armotta.

”En ole muistaakseni pyytänyt missään vaiheessa ilmaista terapiaa.” Hermione tiuskaisi ja kääntyi lähteäkseen.

”Pakene vaan!” Kalkaros korotti ääntänsä ja nousi pystyyn. Hermione naurahti, ja käännähti nopeasti takaisin.

”Paraskin puhuja!”

Kalkaros nousi, ja astui kasvokkain Hermionen kanssa. ”Niin olenkin. Siksi sinun kannattaisi kuunnella minua.” Hermione sulki oven Kalkaroksen kasvoille.

[H.P Luvcraft]

Nenea: Kalkaros on kyllä yksi palapeli... Mietin muuten hetken ennen kuin uskalsin laittaa sen nenäkarvakohtauksen, se oli vähän ja vähän ylikin hyvän tekstin rajan, hyvä että pidit siitä kuitenkin! Ja kiitos kun jaksoit taas kommentoida
Merriadoc: Munakas on hyvä vastaus, siksikin, että toinen on suu täynnä kyvytön vastakommenttiin... Ja kuka ei haluaisi Severus Kalkaroksen munakasta maistaa? Luulen, että muutama vegaanikin olisi valmis vaihtamaan porkkanansa kuumaan, reunoista juuri sopivan rapeaan alkiomössöön jos nimenomaan Sevvie sitä lupaisi tarjota...

A/N: Tauon jälkeen laitan nyt sitten tekstiä, pari viikkoa varmaankin taas ennen kuin kuulette minusta seuraavan kerran... Varoituksen sana, tämä kappale on lyhyt, eikä yhtä kepeää kuin nuo edelliset kappaleet. Kiitokset Tala Sohalialle todella perusteellisesta ja hyvästä betauksesta!


Luku 4.



Hermione jäi lepäämään ovea vasten, kuunnellen miten Kalkaros laittoi veden päälle ja kolisteli. Hän päätti tarvitsevansa hetken aikaa ajatuksilleen ja etsi housut ja kengät jalkaansa, heitti takin niskaan. Pian Hermione käveli raikkaassa ulkoilmassa. Lumi leijaili hitaasti hänen yläpuolellaan, välähdellen katulamppujen valossa. Hermione katui, ettei ottanut paperia mukaan, se olisi voinut saada jotain tolkkua keskelle hänen päässään pyöriviä tunteita, kuvia, sanoja.

Severus Kalkaros asui hänen luonaan. Siitä ajatuksesta olisi hyvä aloittaa. Se oli tavallaan soveliasta, olivathan he tutustuneet sodan aikana, ja Kalkaros tarvitsi majapaikkaa joksikin ajaksi. Hän tunsi täysin pakkaseen liittymättömän punan nousevan kasvoilleen. He olivat tutustuneet, liiankin läheisesti.

Syyllisyys nousi pintaan, saaden hänet tuntemaan olonsa kestämättömäksi itsensä kanssa. Hermione oli ollut se joka teki aloitteen, sodan jättämän sekaannuksen keskellä. Joka teki aloitteen monta kertaa. Ja joka myös lopetti sen, mitä ikinä heidän välillään olikaan ollut. Pari kuukautta, mitä se muka merkitsi kahdelle aikuiselle? Hermione yritti rauhoitella itseään. Mitä se muka merkitsi Kalkarokselle? Ei mitään.

Hän harhaili pitkin tuttuja katuja, koettaen saada pyörivät ajatukset pysähtymään. Silti, mitä ankarammin hän yritti keskittyä niiden järjestämiseen, sitä enemmän ne tuntuivat hajoavan ja haarautuvan. Kaiken alta alkoi nousta yhä tuskallisempia ajatuksia, kiellettyjä, poisheitettyjä muttei koskaan unohdettuja. Hän katsoi lunta, ja äkkiä silmäluomien takana välähti kuva kuin lyönti. Verta lumella, tuskissaan kiemurteleva Ron, ja sitten Bellatrixin nauru. Bellatrix oli sanonut paljon asioita, toinen toistaan pahempia, leikkinyt hänen ja Ronin tuskalla. Silti nauru, se oli pahin. Miten se tuntui mitätöivän heidän kipunsa.

Hermione tunsi miten tärinä alkoi, levottomuus jolle ei ollut sanoja. Hän nopeutti askeliaan, kunnes juoksi. Hermione oli jo puistoalueella, eikä kukaan katsonut kahdesti raivokkaasti juoksevaa naista. Lumihiutaleet iskeytyivät hänen kasvoilleen, ja Hermione tunsi sisällään kiemurtelevan sähkön purkautuvan kiivaiksi askeleiksi. Hänen hengityksensä oli jo katkonaista, ei vain juoksusta vaan myös kiihtymyksestä. Hermione ei välittänyt siitä, vaan antoi hapenpuutteen polttaa itseään. Katulamppujen valot vilahtelivat hänen kasvoillaan, ja lumi tyrskähteli jalkojen alla. Lopulta, Hermione ei kestänyt enää hetkeäkään, vaan istui yhdelle puistonpenkeistä, kooten henkeään. Tärisevä vartalo ja ehtynyt olo helpottivat oudosti häntä, ja ajatuksetkin olivat salaperäisesti kirkastuneet.

 ”Minä olen ollut väärässä”, Hermione sanoi puoliääneen.

”Mistä?” Tuli utelias kysymys. Hermione käänsi katseensa. Hän jäi tuijottamaan vieressään istuvaa miestä. Hän olisi halunnut nousta, kävellä pois, ehkä juostakin, mutta oli liian väsynyt.

”Mitä sinä teet täällä?” Hermione tyytyi kysymään häntä viileästi mittailevalta Draco Malfoylta.

”Asun lähistöllä. Etkö aio tervehtiä?” Mies nosti tupakan huulilleen, sytytti sen, ja jatkoi, ääni suussa olevan savukkeen kömpelöittämänä. ”Luulisi, että olet edes sen velkaa.”

Hermione pudisti päätään. ”Minä en ole sinulle mitään velkaa.”

”Paitsi ehkä henkesi.” Draco totesi.  

”Tuo on tahditonta”, Hermione puuskahti.

”Velhot ovat tarkempia näistä asioista. Ja minusta tahdittomampaa on olla pitämättä parhaaseen ystäväänsä mitään yhteyttä, mitä, neljään vuoteenko jo? Pitkä aika kaivata toista.” Dracon sävyssä oli pidätettyä katkeruutta.

”Oletko sinä puhunut Harryn kanssa?” Hermione kysyi epäuskoisena.

Draco katsoi silmät pyöreinä tuijottavaa Hermionea huvittuneena ja puhalsi savua pakkasta vasten. ”Sota on ohi. Olemme kaikki aikuisia nyt, joten koulukin on ohi. Ei ole luihuisia, rohkelikkoja, kuolonsyöjiä, kiltalaisia, vain ihmisiä jotka yrittävät saada järjestykseen Voldemortin jättämän sotkun.”

”Sanoit juuri, että olen velkaa”, Hermione muistutti. Draco talviset, kylmät silmät kohtasivat Hermionen lämpimät, syksyiset.

”Etkö sitten ole?” Mies kysyi hiljaa, katsoen hyvin tarkasti Hermionea. Katse tuntui taas näkevän liian syvälle, liian paljon, kuten herra Weasleynkin. Hermione kohottautui penkiltä, mutta ennen kuin hän oli ehtinyt liikkeelle, Draco nousi hänen viereensä.

”Vielä yksi asia Hermione.” Hän ojensi helmiäisenvalkoiseen, läpinäkyvään koteloon pakattua korttia, jota ympäröi hopeakoristelu. Draco ojensi sitä uudestaan. ”Se on porttiavain. Jos haluat joskus vierailla minun ja Harryn luona.” Hermione otti sen epäröiden, ja katsoi siihen kirjoitettua tekstiä: Olette lämpimästi tervetullut vierailemaan Malfoyden sukukartanossa, Draco Malfoyn ja Harry Potterin… Hermione keskeytti lukemisen, rypisti kulmiaan.

”Oletteko sinä ja Harry…” Hän kohotti katseensa, vain nähdäkseen tuulen joka leikitti lumihiutaleita tyhjällä puistokadulla.

[Puhpallura]

Jes vihdoin jatkoa  Ei mitään valitettavaa  Koukuttava on

[Kajo]

Heipsrallaa taasen H.P.Luvcraftiseni!

Mielestäni Rikkinainen on paras kirjoittamasi ficci, pidin älyttömästi. Hyödynnät upeasti oman sarkastisuutesi, ja käsittelet hahmoja todella hyvin.
Ahmin kaikki putkeen, vaikka olinkin osan lukenut jo :>

Kalkaros on munakasmies >8D

Tosiaan joo, kirjoitustyylisi pääsee ehkä parhaiten arvoonsa tässä ficissä! Saat käytettyä huumoria, mutta myös hyvää juonentajuasi jne jne.
JOO EN TAHDO KARKKEJASI (*naur*), vaan tahdoin antaa "rakentavaa" palautetta.
Toivottavasti tämä piristää iltaasi, sillä mun iltaa ainakin piristi ihana ficcisi.

Ja toistan itseäni; Maailman nerokkain otsikko! 8D

[H.P Luvcraft]

Puhpallura: Ja vihdoinkin taas jatkoa... Merlin olen hidas...

Merriadoc: Hermione/Dracoa?! Minä sinä oikein pidät minua? Voldemortina? Ja oikein arvasit, Harry ja Draco ne yhteen soppii, huomenna pannaan luutakoppiin...

Nenea: Tähän tulee uutta lukua niin hitaasti, ettei mikään ihme jos unohtaa...

Kajo: Maailman nerokkain kirjoittajakin, vaikka itse sanon...

A/N: Olen yhä elossa. Niin myös tämä ficci.



Luku 5, Huumaavaa



Hermione soitti omaa ovikelloaan, tehtyään turhan etsinnän taskuihinsa. Pian ovea kolisteltiinkin, ja Hermione oli juuri nuhtelemassa Kalkarosta hidastelusta. Hän jähmettyi huomatessaan katsovansa äitinsä kasvoja, joilla oli juuri kerrotun vitsin jättämä halju hymy.

”Ai hei”, Hermione sanoi, tuntien olonsa yllätetyksi. Hän astui sisään, ja näki olohuoneessa Kalkaroksen, jonka syliin Kirke oli käpertynyt.

”Toit kissan hoidosta”, Hermione totesi, riisuessaan takkiaan. Hänen äitinsä nyökkäsi. ”Severus keitti meille ystävällisesti teetä. Haluatko sinäkin?” Hän kysyi, hössäten tyttärensä omassa talossa. ”Tee olisi erittäin hyvä juuri nyt.”

Hänen äitinsä kääntyi olohuonetta kohti. ”Arvasit ihan oikein Severus, kun laitoit hänellekin kupin”, hän aloitti ja lisäsi sitten. ”Mitä sinä sanoitkaan, että laitat noihin pikkuleipiin?” Hermione katsoi ihmeissään äitiään, jota ei yleensä saanut koskemaan mihinkään sokeripitoiseen edes hiilihangolla.

Kalkaros hymyili yhtä itsetyytyväisesti kuin sylissään oleva kissa. ”Ammattisalaisuus. Mutta Hermione, ota sinäkin toki.” Hermione istuutui sohvalle, yrittäen selvittää josko kyse oli oudosta pilasta. Hän kurotti itselleen pikkuleivän ja nosti teekupin huulilleen.

”Tuoksuu ihanalta!” Hermione huudahti, pystymättä hillitsemään itseään. Tee tuoksui tumman mausteiselle, mutta siinä oli terävä sitrushedelmän raikkaus yhtaikaisesti. Hermione tunsi punan nousevan kasvoilleen, ja toivoi, että muut pitäisivät sitä ulkoilman aiheuttamana. Hän peitti epävarmuutensa haukkaamalla keksiä. Rapea kuori rikkoutui unelmanpehmeäksi täytteeksi hänen huulilleen. Maut säkenöivät suussa.

 ”Miten sinä saat kuoren näin rapeaksi, ja täytteen näin pehmeäksi!” Hermione aloitti, ja otti nopeasti uuden haukun. Keksi oli yhtä hyvää kuin ensimmäisellä kerralla. Kalkaros hymyili arvoituksellisesti, silittäen kissaa hellästi.

Äkkiä hänen äitinsä alkoi puhua. ”Juttelimme Kalkaroksen kanssa kaikenlaisesti, anteeksi kaikenlaisesta. Öh, Hermione, Mike tuli pyytämään kissaa eilen. En antanut sitä hänelle. Onko teillä jokin riita?” Hermione otti uuden keksin, ja hörppäsi teestään, saadakseen aikaa vastaukselle. Se ei auttanut. ”Oli. On.”

Jostain syystä Hermionea ei enää häirinnyt se, että Kalkaros kuunteli. Mies tiesi joka tapauksessa mitä oli käynyt, ja mikä tilanne oli. Kylmyys ja jäykkyys hänen vartalostaan sulivat lämpimän teen avulla, ja Hermione asettui mukavammin pehmeälle sohvalle. Hän huomasi, että Kalkaros oli poistanut siinä ennen olleen, ruman, jäykän suojuksen, jonka Mike oli laittanut kissankarvojen varalle. ”Sinä ja Mike ette ole vaikuttaneet kovin onnellisilta viime aikoina. Keskustelimme siitä juuri Severuksen kanssa.”

”Keskustelitte, sepä erikoista”, Hermione sanoi, hämmentyneenä. Hän kurotti itselleen vielä yhden keksin, voittaakseen aikaa. ”No, Mike ei oikein ole ollut niin tyytyväinen tähän yhdessä asumiseen, ja nyt kun tuo noit…”

”Mike, Mike, Mike!” Hermionen äiti keskeytti, vihaisesti. Hermione laski järkyttyneenä teekupin pöydälle. ”Minä puhun sinusta, en Mikesta! Minä haluan tietää miltä sinusta tuntuu.” Hermione tunsi olonsa liian väsyneeksi tähän. Hän voisi kävelyttää äitinsä ulos. Sanat tulivat kuitenkin suoraan suusta, kysymättä lupaa aivoilta. ”Miltäs luulet, että minusta tuntuu?”

Kysymyksessä oli enemmän uhmaa kuin Hermione oli aikonut. Hän katsoi äitiään, joka näytti epätoivoiselta. ”Kun en minä voi lukea sinun ajatuksiasi.”

Hermionella oli epämääräinen tunne siitä, että jokin oli vialla. Hän ei kuitenkaan löytänyt syytä siihen, ja alkoi jälleen rentoutua, vaikka keskustelu oli jonkun verran kiihkeätä. Hän tuijotti teekuppiaan ja ajatteli vaivalloisesti, että siitä nouseva höyry oli oudon väristä, kuin helmiäishuurua. Hermione katsoi Kalkarosta ja sitten kuppia. Hermione katsoi kuppia, ja yritti katsoa Kalkarosta, mutta hänen keskittymisensä horjahti taas kun hänen äitinsä jatkoi. ”Minä haluan vain, että sinä olet onnellinen. Minä haluan, että sinä olisit taas onnellinen.”

”Äiti. Lähde nyt”, Hermione sai sanottua päässään olevan sumun läpi. Hän näki epäselvästi miten hänen äitinsä mykästi totteli, kolisteli hetken eteisessä ja sulki oven perässään.

”Minä tiedän mitä sinä teit Kalkaros. Äläkä luule, että selviät siitä.” Hermione onki pienen pullon taskustaan, jonka lasinen pinta liukui hänen käsissään. Hän avasi vaivalla korkin ja veti sen kirpeän sisällön yhdellä kulauksella sisäänsä.

Kalkaros katsoi Hermionea, kulmakarvat hieman kohotettuina. ”Vieläkin vainoharhainen?”

”Ihan syystäkin”, Hermione vastasi, antaen liemen poistaa toisen vaikutuksen. ”Minun olisi pitänyt tajuta aiemmin. Olen mennyt samaan ansaan jo kerran.”

Hermionen aistit alkoivat terästyä. Hän suoristautui, nosti hiukset korvien taakse silmiltään. ”Toivottavasti et pannut paljon äidille.”

”Hän tarvitsi vain pari tippaa.”

Hermione selvitti kurkkuaan jota terävän makuinen liemi poltti:
”Huumasit minut ja äitini. Kalkaros, mikä helvetti sinua vaivaa?”

”Te tarvitsitte kunnollista äidin ja tyttären välistä juttutuokiota.”

”Emme ainakaan tarvinneet sinua kuuntelemaan”, Hermione aloitti. Hän ei kuitenkaan ollut niin vihainen kuin järjen mukaan olisi säädyllistä. Ehkä Kalkaroksen liemi vaikutti vielä vähäsen.

”En kuullut mitään sellaista, mitä en olisi jo etukäteen tiennyt.”

”Se ei ole mikään syy! Sota on ohi, joten voit lopettaa vakoilijan tehtävät. Voisin ilmoittaa tuosta Ministeriölle.” Hermione vielä uhkasi, mutta ilman suurta tunnetta. Ei hän oikeasti ilmoittaisi Ministeriölle, ja Kalkaros tiesi sen. Mies aloitti uudestaan, Hermionen vanhemmista:

”Sinä ehkä ajattelet, että teet heidät onnellisiksi, mutta se ei ole totta. He ovat varmasti olleet sinusta huolissaan.” Hermione puri huultaan, muistaen äitinsä epävarmuuden ja isänsä salassa luodut katseet. Kalkaros jatkoi,

”He toivovat sinulle vain parasta, ja koska sinua sattui niin paljon velhojen maailmassa, he ajattelevat, että jästien parista voisit löytää onnen. Mutta sinä tiedät ettet voi olla kokonainen, jos et hyväksy myös noitaa itsessäsi.” Hermione halusi juosta pois. Kalkaros meni aina vain sietämättömämmäksi tunkeilevilla mielipiteillään. Silti Hermione istui paikallaan, odottaen mitä mies keksisi sanoa seuraavaksi.

”Jos sinä olet onnellinen, hekin ovat. Mutta vain sinä tiedät miten se on mahdollista.”

”Vai niin. Puheistasi sain kuvan, että se olet nimenomaan sinä joka tietää miten voin olla onnellinen.”

”Ei, vain sinä voit tietää sen. Mutta minä olen se joka voisi tehdä sinut onnelliseksi.”

Hermione katsoi Kalkarosta, joka katsoi takaisin, värähtämättä. ”Ole hyvä, ja lähde. Huomenna. Minä tiedän mitä yrität tehdä. Luulen, että voit mennä muuallekin. Olen ollut typerä kun uskoin näinkin kauan, että tarvitset tätä.”

”Sinun ympärilläsi on ihmisiä jotka todella välittävät, tiedätkö miten harvinaista se on? Sillä minä tiedän, minä…”

”Lopeta!” Hermione kiljui Kalkarokselle. Hän tunsi olonsa välittömästi ikäväksi sen takia. Ilman mitään syytä. Hermione vakuutti itselleen. Kalkaros se oli tässä tehnyt väärin. Niin käsittämättömän, törkeän, epärehellisen, röyhkeän väärin, että sitä ei voinut edes käsittää. Hermionen olisi pitänyt sanoa se Kalkarokselle, ei, huutaa se miehelle joka oli pettänyt hänen luottamuksensa. Hänen ei tehnyt kuitenkaan mieli. Hermione oli oikeastaan enemmän suuttunut Kalkaroksen sanoista kuin oudosta tempauksesta.

Kalkaros katsoi kun Hermione nousi ja käveli pois. Kissa miehen sylissä oli lopettanut kehräämisen.

 Hermione kääntyi makuuhuoneensa ovella. ”Sinä muuten hävisit sen vedon.”

[Puhpallura]

Oih, ihanaa, jatkoa oli tullut  
Kyllä sitä jaksaa odotella jatkoa, jos lopputulos on näin hyvä
Mitään järkevää kommenttia en taaskaan vaihteeksi saa aikaiseksi  Mutta tykkäsin tosi paljon tästäkin luvusta, ja totta kai toivon seuraavan luvun mahdollisimman nopeasti luettavaksi

Puhpallura kiittää ja kumartaa

[Sabriel]

Olen Merrin kanssa pelottavan samalla aaltopituudella.   Minun piti lainata ihan samat kohdat kuin Merri, mutta nyt laitan sitten vain jälkimmäisen niistä, koska tein vähän pidemmän lainauksen sitten:

”Se on erilaista munakasta kuin aamulla.”

Hermione huomasi eksyneensä aiheesta. ”Jos luulet, että sinulla on oikeus…” Hermione aloitti, ääni väristen raivosta, mutta Kalkaros keskeytti hänet:

”Et ole syönyt pitkään aikaan mitään, siksi olet lohikäärmeenä. Otapa tästä vähän munakasta”, Kalkaros sanoi ja kaatoi reilun annoksen tuoreiden yrttien täplittämää omelettia Hermionen eteen katetulle lautaselle. Hermione loi murhaavan katseen Kalkarokseen, mutta ei saanut siihen kunnon paloa. Omeletti tuoksui herkulliselta.

”Munakas tuntuu olevan sinun vastauksesi kaikkeen. Jos karkoitat avomieheni sytyttämällä pöydän tuleen, millä se korjaantuu? Munakkaalla. Jos salakuuntelet parisuhdeongelmiani…”

”Lohikäärme puhuu nyt, ei Hermione. Ota munakasta.” Hermione söi muutaman palan ja ärsyyntyi huomatessaan olonsa paranevan, kuten Kalkaros oli ennustanut.

”Sitä paitsi minun oli pakko sekaantua. Olit niin pehmona, että sitä ihan ellotti kuunnella.”

”Kyllä minä olin kovana!” Hermione huudahti, santsaten paistettuja perunoita pannulta.

Minäkään en taida osata ottaa tekstejäsi kovin vakavasti, koska tuo aiheutti minussa yhtä suuria repeämisiä kuin ficisi Halkinauruksessa. Olet ehkä suosikkikirjoittajani siellä. Siksi päädyin tätäkin lukemaan. Osaat kirjoittaa siis vakavampaa tekstiä myös hyvin. Bongasin kyllä pilkkuvirheitä, mutta yritän vähentää pilkunnussintaani.

Sevvie tännekin keittelemään teetä! Severus ja Hermione yhteen soppiin. Yritä nyt uskaltaa laittaa ne pussailemaan.   Taidan aina kirjoittaa kommenttini joko valvotun yön jälkeen tai keskellä yötä, eli voin leikkiä, että siitä näiden kommenttien laatu johtuu.

[Sirina Black]

Luin ficin ja mietiskelin et jatkuuko vai oletko lopettanut taman kirjoittamisen... Harmi jos olet, pidan nimittain kovasti..

[nekku]

Onkos tämä ficci loppu? Olisi kiva saada lukea tätä  vieläkin niin hyvä tämä on
Kalkaros on hauska, repesin sille nenäkarva-jutulle. Kirjoita lisää, tai muuten....laitan sulle yskäriä. Mä taidan olla tosi kiva kommentoija. 

[José]

Ilmoittudun näin ensin lukijaksi. Sitten kysyisin, että ei kai tämä ole loppu? Pidin tästä kovasti ja toivoisin sille jatkoa.

Severus on tässä ficissä ihana. Onneksi Mike poistui kuvioista, en pitänyt hänestä. Severus ja Hermione kuuluu yhteen.

[eFFy]

JJuu, mie tykkäsin tosi paljo. Luin tän vähä aikaa sitte ja miekii toivoisin jatkoo..??

[Kuurankukka]

Kirjoittaja ei ole käynyt finissä yli puoleentoista vuoteen, mutta päätin nyt kuitenkin nostaa tämän, onhan mahdollista että ficin kirjoittamista vielä joskus jatketaan, toivottavasti et ole lopettanut tätä...

Pidän ficistä valtavasti, siitäkin huolimatta vaikka se olisi lopetettu. Paritus on tietenkin mitä parhain, ja juoni hyvin mielenkiintoinen. Useassa kohdassa tuli naurettua ihan ääneenkin, hahmotkin ovat hyvin omia itsejään enkä niitä kirjoitusvirheitäkään paljoa löytänyt. Eipä tässä mitään muuta, pelkäksi ihkuttamiseksi lipsahti. Kiitos hienosta lukunautinnosta.