Author: Minäpä minä... siis Cherina
Beta: Eips oo, jos virheitä löytyy, olisin erittäin iloinen jos kertoisitte mistä (lukijoiden hyväksikäyttäjä : P)
Ikäraja: kaippa tää S on
Fandom: Fruits Basket
Yukimura lisäsi fandomin myös otsikkoon.Genre: Draamaa löytyy, ja jos löydätte muita, niin niitä kai sitte
Paritus: Viittauksia Yuki/Haruun, ja niitähän löytyy paljon myös ite mangasta <3, ja sitten Kagura hakkaamassa Kyoota, eikös sekin oo paritus? XP
Summary: Mä huolehdin susta.
A/N: Oli ihan pakko tehä tällä parituksella <3. Eli joo, osallistuu
Multifandom-haasteeseen. Eipä sitte muuta. Enjoy!
Mä huolehdin sustaSyksyinen ilma oli saanut puiden lehdet punertamaan ja tehnyt kaikesta värikkäämpää. Eräs yksinäinen vaahteranlehti lipui ilman halki kohti maata. Maan sijasta se kuitenkin putosi penkillä makaavan pojan kasvoille. Nukkuvan pikkupojan hengitys sai lehden liikahtelemaan ilmavirran mukana. Auringon valossa violettiin vivahtavat hopeiset hiukset kiiltelivät kauniisti, ennen kuin tumma sadepilvi purjehti auringon eteen. Oli tulossa sade.
Jossain kauempana ukkonen jyrähteli pahaenteisesti ennustaen huonoa ilmaa. Tuuli alkoi yltyä, ja ulkona tuntui jo kylmemmältä kuin hetki sitten. Penkillä nukkuva poika vaihtoi hieman asentoa ja ynähti unissaan, kun kylmä ilma pääsi pujahtamaan hänen hihastaan sisään ja kutittelemaan paljasta ihoa. Kylmät väreet kulkivat pitkin pojan selkäpiitä, kun ensimmäiset sadepisarat osuivat hänen otsalleen, mutta hän ei herännyt.
Vaahteroiden reunustamalta hiekkapolulta alkoi kuulua askelia, kun sade vielä yltyi. Nyt jo litimärkä, mustavakoiset hiukset omistava poika asteli ripeästi selvästi hennomman ja pienikokoisemman pojan luo peittäen hänet omalla takillaan ja nostaen tämän syliinsä. Hopeisten hiusten ympäröimä pää painui vuotta nuoremman, mutta isokokoisemman pojan rinnalle ja mumisi tyytyväisesti unissaan selvästi mielissään uudesta nukkumapaikasta. Poika, jonka päältä valkoiset ja alta mustat hiukset olivat jo litistyneet märkinä päätä myöten, kumartui sylissään makaavan pojan puoleen ja antoi hänelle suukon otsalle.
”Älä huoli, Yuki. Mä huolehdin susta.”
---------
”Hei rotta! Mä haluun tapella sun kanssa!” oranssitukkainen poika huusi toiselle. Hopeiset hiukset heilahtivat, kun niiden omistaja kääntyi katsomaan huutajaa.
”Älä ole lapsellinen, senkin älytön katti. Emme ole tulleet tänne tappelemaan, vaan harjoittelemaan.”
Porkkanapäisen pojan silmät kaventuivat viiruiksi. Lyhyen pinnan omaava poika otti nokkiinsa pienimmästäkin ivasta, ja muutenkin hän halusi saada syyn tapella toista vastaan.
Juuri kun näytti siltä, että tappelu tosiaan olisi väistämätön paha, pitkätukkainen mies astui saliin pieni tyttö kannoillaan. Tyttö, jonka ruskeat hiukset olivat poninhännällä, juoksi nopeasti oranssipäisen pojan luokse ja rutisti tätä niin kovasti, että poika ei meinannut saada henkeä.
”Kyoo, et saa tapella Yukin kanssa. Se on rumaa”, tyttö torui samalla kun antoi suukon pojan poskelle. Kyoo vetäisi äkkiä päänsä pois tytön ulottuvilta, mutta tyttö oli jääräpäinen ja voimakas. Ja kovaääninen. Ja väkivaltainen, mikä oli huono juttu Kyoon kannalta.
”Sähän et käännä päätäs pois kun mä yritän pussata sua!” tyttö huusi ravistellen ja melkein hakaten poikaa edessään.
”Kagura, lopetapas nyt. Äläkä aina jokaisen tilaisuuden tullen haasta riitaa Yukin kanssa. Varsinkaan täällä. En halua että tappelette minun talossani.”
Kagura päästi vastahakoisesti irti Kyoosta kääntyen katsomaan kanssaan tullutta miestä. Kyoo näytti hieman vaivaantuneelta, hän ei olisi halunnut, että mies näkisi hänen niin sanotun häviönsä naiselle. Ja vaikka nainen olikin pieni tyttö nimeltä Kagura, ja jonka Kyoo oli tuntenut melkein koko pienen ikänsä, Kaguran riepottelu nolotti ja hänen itsetuntonsa laski.
”Olen pahoillani, mestari. Kyoo vain on niin jäärä.”
”Minä mikään jäärä ole!”
Mestariksi kutsuttu mies naureskeli ja erotti lapset toisistaan, ennen kuin he ehtivät tappaa toisensa.
Sen aikaa, kun Kagura oli pahoinpidellyt Kyoota, Yuki oli vain laiskasti katsellut sivusta, ja oli nyt valmis lähtemään kotiin. Tai jos sitä nyt pystyi kodiksi kutsumaan. Yuki inhosi kotiaan.
Joka kerta, kun harjoitukset Mestarin luona loppuivat, Hatsuharu tuli Yukia vastaan, sillä Yukin äiti ja Akito, suvun päämies, eivät halunneet Yukin kulkevan yksin kaupungissa. Kotiin päästyään hänet lukittiin aina huoneeseen, josta hän ei päässyt pois. Hänellä ei ollut ketään, jolle puhua, ei ketään, jolle hän olisi voinut avautua. Hän ei tuntenut muuta maailmaa kuin Soomien talon kaytävät, oman huoneensa ja Akiton huoneiston, jonne hänet välillä kutsuttiin. Kaikki muu oli hänelle täysin tuntematonta, satuja kaukaisista maista, joista voi vain haaveilla.
Sekään kerta ei poikennut muista. Yukin astuessa ulos ovesta, hän näki pitkän pojan nojailemassa seinään. Hänen hiuksensa, alta mustat ja päältä valkoiset, peittivät hänen tummat silmänsä. Vaikka Hatsuharu oli Yukia vuotta nuorempi, oli hän paljon pitempi ja rotevampi.
”Mennäänkö?”
”Tietysti, niin kuin aina.”
Koskaan kävelymatkan aikana he eivät puhuneet enempää, kuin oli pakko. Yleensä pakko oli enintään lauseen kummankin suusta. Koko matkan Hatsuharu käveli Yukin vieressä tuijottaen tämän sieviä kasvoja. Yukin kasvot olivat siron tyttömäiset, ja Hatsuhau piti niiden muodosta. Joskus ensimmäisillä kerroilla heidän yhdessä kävellessään Yuki oli mulkaissut toista pahasti tämän jäätyä kiinni tuijotuksesta, mutta muutaman kerran jälkeen Yuki oli tottunut siihen, ja käveli vain konemaisen kylmästi ja välinpitämättömästi kohti määränpäätä.
Hatsuharun yllätykseksi, noin puolessa välissä matkaa Yuki avasi suunsa ja kysyi:
”Haru, millaista ulkona on?”
Hatsuharun pasmat menivät hetkeksi sekaisin, yleensä Yuki ei sanonut sanaakaan matkan aikana. Ja jos sanoikin, se oli aina jotain sellaista, jonka saattoi vain antaa mennä menojaan, lentää sanojen avaruuteen sitä sen enempää huomioimatta.
”Ulkona? Tällaista, mehän ollaan nyt ulkona”, poika vastasi, ja jatkoi tavalliseen tapaansa matkakumppaninsa kasvojen tuijottelua sen kummemmin kysymystä miettimättä.
”Ei, millaista on tämän kadun ulkopuolella? Millaista on maailmani ulkopuolella? Kun kaikkien satukirjojen kulissien kaatuvat, millainen on maailma sen takana?”
Se oli jo Hatsuharulle liikaa. Hän oli tottunut Akiton oikutteluihin ja Ritsun anteeksipyytelyyn, mutta uteliaisuus oli Yukille yhtä epäominaista kuin Aayalle tavalliset vaatteet.
”Juuh, no… ulkomaailma on… ulkomaailma. Siellä ei oo mitään, mitä täällä ei olisi. Puita teiden reunoilla, lintuja ja hyönteisiä, erivärisiä taloja, aivan kuin tälläkin kadulla.”
”Haluaisin olla lintu. Lintu, joka voisi lentää pois täältä, lentää noiden talojen yläpuolelle, nähdä kaiken, jota minä en ikinä tulisi näkemään, kuulla ihmisten naurun ja elämän hengityksen ihmisjoukossa.”
Kyyneleet alkoivat valua pienemmän pojan kasvoille. Ensimmäistä kertaa Hatsuharu näki Yukin suojamuurien murtuvan ja kaiken sen sisällä häntä syöneen pääsevän ulos hyökyaallon tavoin.
”Minä haluan pois.”
Hatsuharu tunsi, kuinka hänenkin silmiään alkoi kutittaa myötätunnosta vanhempaa kohtaan. Poika veti pienikokoisemman syliinsä ja puristi tätä lujasti itseään vasten. Hän ei kestänyt nähdä pienten suloisten kasvojen kastuvan suolaisista kyyneleistä. Hän halusi lohduttaa tätä, antaa tälle kaiken, mitä hän halusi.
”Mä vien sut pois”, nuorempi kuiskasi itkevän pojan korvaan, luvaten jotain, josta tiesi joutuvansa itse vastuuseen ja kärsimään rangaistuksen.
”Mutta minua pelottaa.”
”Älä huoli, mä huolehdin susta.”
--------
A/N2: Siinä. Ja sitten iänikuinen klisee: Kommentteja?
