Nimi: Häät - yksi elämän suurimpia katastrofeja
Kirjoittaja: Juulia
Pairing: Draco/Hermione, Ron/Hermione
Ikäraja: S
//zougati muokkasi ikärajan vastaamaan uusia ikärajojaGenre: draama, het, onehot
Vastuuvapaus: En omista hahmoja, ne on Row-tädin omaisuutta, minä vain tykkään lainailla
A/N: Eli tämän ficin idea lähti puhtaasti Kilahtaneiden heinäkuun haasteesta, johon sain
Sirinan kuvan. Lisäksi tämä osallistuu sataseen omavalintaisella sanalla
häät, osastoon, genreen draamalla ja aakkoseen.
Häät - yksi elämän suurimpia katastrofejaTänään minusta tulisi rouva Hermione Weasley. Ei enää mitään hölmöjä kuvitelmia Malfoy-nimestä. Ei, ne kuuluivat entiselle Hermionelle. Nyt, uutena Hermionena, olin päässyt jo yli nuoruuden päättömästä ihastuksestani, ja tunsin syvää kiintymystä tulevaa miestäni kohtaan.
Tai, jos ihan rehellisiä olemme, niin en suoranaisesti rakastanut Ronia, vielä. Rakkaushan tulisi suhteeseemme yhteisen elon myötä. Draco Malfoy sen sijaan ei enää vaeltelisi mielessäni. Ei, sellaisten haaveiden aika olisi ohi, lopullisesti. Se oli sitä paitsi helppoa, enhän tulisi näkemään Dracoa enää. Tai jos näkisinkin, se tapahtuisi joskus, kun olisimme Ronin kanssa vakiintunut pari eikä mikään enää vaikuttaisi väleihimme.
Olimme Ronin kanssa päättäneet pitää häämme rantahuvilalla. Se oli erittäin romanttinen ele Ronilta, sillä hän tiesi, kuinka paljon rakastin merta. Nytkin olin tullut rantaan, nauttimaan viimeisistä hetkistäni Hermione Grangerina. Ron oli ymmärtänyt tarpeeni hetken yksinäisyydestä. Suloinen, kultainen Ron. Hänkin oli jo hääpaikalla, tosin virallisessa tilassa, ei rannalla niin kuin minä. Mollyn varoituksista huolimatta olimme nähneet tullessamme. Itse asiassa olimme vain nauraneet Mollyn varoituksille epäonnesta.
”Äiti kulta, kuinka meillä voisi olla epäonnea avioliiton suhteen, kun sovimme niin täydellisesti toisillemme?” Ron oli nauranut ja kietonut minut syliinsä.Molly oli tuhahtanut, ja todennut vain, että ainakin hän oli varoittanut.
”Oletpa sinä harvinaisen kaunis morsian”, pehmeä ääni säpsähdytti minut miettistäni. Ääni oli jotenkin niin tuttu, niin kaivattu..
”Etkö sinä aio edes tervehtiä vanhaa tuttavaasi?” ääni kuului jo aivan korvani vierestä. Käänsin päätäni ja kohtasin jäänharmaat silmät. Silmät, joita en koskaan uskonut näkeväni.
”Draco”, henkäisin. Hän ei voinut olla oikeasti siinä, ei nyt.
”Ai, sinä muistat minun nimeni vielä”, Draco naurahti.
”Mitä sinä täällä teet?” kysyin kuiskaten karheasti. Kurkkuni oli yhtäkkiä kuin pelkkää santapaperia ja sydämeni hakkasi kuin olisin juossut maratonin.
”Tulin juhlimaan häitänne”, Draco vastasi reippaasti.
”Ei, en sitä… Vaan mitä sinä teet nyt siinä, tässä rannalla?” selvensin, vaikken edes tiennyt, miksi kysyin sitä. Tietenkin minun olisi pitänyt käskenyt hänen lähteä heti sillä hetkellä, mutta en vain kyennyt muodostamaan oikeita sanoja.
”Tulin tapaamaan sinua.”
”Minua? Miksi?”
”Minä haluaisin kertoa sinulle jotain”, Draco aloitti pehmeällä äänellä, ottaen käteni omaansa.
”Eikö se voisi odottaa seremonian jälkeen?” vastasin nopeasti, irrottaen hänen otteensa. Aavistin, että sanoisi Draco mitä tahansa, hänellä olisi suuri valta tuhota loppuelämäni.
"Ei, Hermione, ei voi", Draco vastasi pehmeästi.
”Draco, älä.”
”Miksi minun pitäisi vaieta? Kaikki nämä vuodet olen hiljaa kärsinyt rakkaudestani, ja nyt tiedän, että tämä on viimeinen mahdollisuuteni. Tunnin kuluttua sinä olet jo rouva Weasley, joten jos en nyt kertoisi sinulle rakkaudestani, katuisin sitä loppuelämäni.”
”Draco, et sinä voi rakastaa minua”, yritin vastata tyynesti, vaikka välillä tuntui etten saanut henkeä.
”Miksi en? Oletko sinä muka jotenkin ei-rakastettava?” Draco kysyi silittäen poskeani.
”Ei, ei se sitä ole. Me vain… Ei meistä koskaan tulisi mitään. Olemme liian erilaisia.”
”Olemmeko?”
”Olemme, tekisimme toisemme vain onnettomiksi”, vastasin jo hiukan varmemmalla sävyllä.
”Tekisimmekö? Todella?” Draco kysyi pehmeästi, sivellen etusormellaan alahuultani. ”En usko. Ajattele, millaista olisi herätä vierestäni, kokea jokainen päivä uutena seikkailuna..”
”En minä halua sellaista, jonon perässä odottelua”, vastasin katkerasti, mikä oli kyllä hieman vaikeaa Dracon sormien vuoksi.
”Minä en koskaan satuttaisi sinua.”
”Niinhän sinä nyt sanot. Me olemme liian erilaisia, ei siitä tulisi kuin kipua”, selitin toivoen todella, että Draco ymmärtäisi kantani. Minä en halunnut ihmissuhdedraamaa elämääni, en nyt, kun olin menossa naimisiin.
”Hermione, me olisimme täydellisiä toisillemme. Et sinä tule olemaan onnellinen Ronin kanssa. Hän on se perusmies, joka ei koskaan ole sinulle tarpeeksi. Älä aseta itseäsi ennenaikaiseen kuolemaan, vaan tartu hetkeen ja tee, niin kuin sydämesi sanoo.”
”Minun sydämeni on Ronille uskollinen. Hyvästi, Draco.”
”Hermione…” Dracon ääni oli pyytävä, ja hän oli tarttunut käteeni.
”Ei, Draco.”
”Hyvä on. Hyvästi, Hermione”, Draco kuiskasi painaen suudelman kämmenelleni, lähtien päinvastaiseen suuntaan kuin missä seremoniapaikka oli. Minä jäin jähmettyneenä seisomaan paikoilleni, tuntien käteni poltteen. Kuin perhoset olisivat tanssineet siinä…
Viimein, en tiedä kuinka pitkän ajan kuluttua, sain jalkani johdatettua kohti vihkiäispaikkaa. Minä hetkenä hyvänsä urut alkaisivat soittaa maagista säveltään, ja minä kävelisin kohti alttarilla odottavaa Ronia. Kaikki olisi juuri niin kuin ajattelin aamulla… paitsi kohtaus Dracon kanssa. Mitä ihmettä hän oli siellä? Ei hänen pitänyt mitenkään kuulua elämääni, ei nyt, ei enää, kun viimeinkin olin päässyt yli hänestä.
”Missä sinä olet ollut? Hui kamala kun minä pelästyin, ettet ehdi ajoissa!” Ginny huudahti heti minut nähdessään.
”Minä olin kävelemässä, rannalla”, vastasin, mutta Ginny ei ehtinyt kuunnella.
”Nyt menoksi, Ron odottaa sinua jo alttarilla!”
Niin lähdin kulkemaan kohti alttaria isäni käsipuolessa, uskomatta hetkeä todelliseksi. Mikäli vain Dracoa ei olisi ollut, olisin tällä hetkellä iloinen ja luottavainen tulevasta avioliitostani, ja jännittänyt tätä tilannetta. Nyt oloni tuntui täysin turtuneelta, kuin en olisi edes olemassa.
Alttarilla kohtasin Ronin, hymyilin hänelle epävarmasti. Hän vastasi hymyyni, puristaen kättäni pehmeästi.
Ja niin pappi aloitti seremonian, johon en kovin hyvin kyennyt keskittymään. Olisin kyllä halunnut, mutta liikaa asioita oli tapahtunut liian lyhyessä ajassa. Ajatukseni keskeytyivät rajusti ja heräsin todellisuuteen, kun pappi sanoi juhlallisesti:
”Jos jollakin on jotain tätä liittoa vastaan, puhukoon nyt tai vaietkoon iäksi.” Pappi veti jo henkeä mennäkseen seuraavaan kohtaan. Valitettavasti hän ei päässyt niin pitkälle, kun takapenkistä kuului:
”Minä vastustan!”
”Mitä?” Ron älähti viereltäni, kääntyen katsomaan yleisöä. Minä pidin katseeni tiukasti alttaritaulussa. Minä en voisi katsoa häntä silmiin, en nyt.
”Mikä syy sinulla on, nuori mies?” pappi toipui odottamattomasta yllätyksestä.
Ei, älä kysy sitä! halusin huutaa, mutta suuni ei tuottanut äännähdystäkään.
”Se, että morsian ei kuulu miehelle, kenen kanssa hän on menossa naimisiin.”
”Hermione, mitä helvettiä Malfoy tekee täällä selittämässä tuollaista soopaa?” Ron kysyi minulta sihahtaen. Minä vain katsoin avuttomasti Ronia suoraan silmiin, en kyennyt sanomaan sanaakaan.
”Malfoy, mitä hel-” Ron aloitti, mutta papin kiivaan rykäisyn kuullessaan pysäytti sanomisensa. ”Mitä ihmettä sinä kuvittelet selittäväsi?”
”Totuuden, Weasley.”
”Hetkinen, onkohan tämä nyt aivan järkevää…” pappi aloitti, mutta Draco keskeytti hänen puheensa.
”Itse sinä sanoit ne kuuluisat sanat: puhukoon nyt tai vaietkoon iäksi. Minä vain vastasin siihen.”
Käännyin vihdoin kohti järkyttynyttä yleisöä. Draco oli kävellyt jo ensimmäisen penkkirivin kohdalle, ja katsoi suoraan minuun silmissään lempeääkin lempeämpi katse.
”Hermione, ei Weasley ansaitse sinua. Sinä tarvitset jonkun, joka rakastaa sinua enemmän kuin mitään koskaan, ja jota sinä voit rakastaa samalla voimakkuudella.”
”Hän on MINUN morsiameni! Minä annan hänelle kaiken tuon!” Ron huusi raivoissaan.
”Ei, et anna. Olet liian tavallinen, turvallinen.. tylsä. Et koskaan saa Hermionessa syttymään sitä liekkiä, minkä takia hän olisi valmis tekemään mitä hyvänsä.”
”Ei ole totta! Hermione, sano hänelle, että me aiomme mennä naimisiin, sanothan kultaseni?” Ron käänsi pyytävän katseensa minuun. Tuijotin häntä, ja siirsin empivän katseeni Dracoon. Draco katsoi minua selittämätön ilme kasvoillaan, odottaen tuomiotani. Vaikka olin sanonut hänelle rannalla, että menisin naimisiin Ronin kanssa, hän silti toivoi, uskoi rakkauteensa… Minäkin olisin halunnut uskoa siihen, mutta kaikki oli tapahtunut niin äkkiä. Liian pian, jotta se voisi olla sitä, mitä olin aina toivonut.
”Draco, olen pahoillani. Päätökseni pysyy samana.” Ron katsoi minuun jännittyneenä, hänhän ei tiennyt aiemmasta keskustelustamme.
Draco katsoi silmiini, uskomatta korviaan. ”Oletko tosissasi? Ihan oikeasti vakavissasi?”
”Olen, tietenkin. Minä aion mennä Ronin kanssa naimisiin”, vastasin kipakasti. Ron kiljaisi riemuissaan ja halasi minua.
”Selvä, minua ei sitten tarvita. Hyvää loppuelämää, Hermione.” Niine hyvineen Draco käveli ulos kirkosta. Koko vierasjoukko tuijotti miehen perään, kun käännyin takaisin alttaria kohti kääntäen katseeni pappiin, jonka silmät olivat muiden tavoin naulautuneet oville.
”Jatkaisimmeko?” Ääneni ei ollut niin vakaa kuin olisin halunnut, mutta ainakaan sanani eivät jääneet kitalakeen kiinni. Tartuin Ronia hellästi kädestä ja muutaman rykäisyn jälkeen pappi jatkoi:
”Tahdotko sinä, Ronald Bilius Weasley, ottaa vaimoksesi Hermione Jean Grangerin rakastaaksesi häntä myötä- ja vastoinkäymisissä?”
”Tahdon”, Ron vastasi vakaasti, suoden minulle pikaisen hymyn. Yritin vastata hymyyn, mutta vatsani oli lähes solmussa jännityksen vuoksi, ja uskon ilmeeni näyttäneen lähinnä irvistykseltä.
”Tahdotko sinä, Hermione Jean Granger, ottaa mieheksesi Ronald Bilius Weasleyn rakastaaksesi häntä myötä- ja vastoinkäymisissä?”
Tiesin, mitä minun piti vastata. Tiesin, että halusin vastata niin. Kuitenkaan en saanut itsestäni irti äännähdystäkään. Ron kääntyi katsomaan minua.
”Hermione, nyt täytyy sanoa se tahdon”, hän kuiskasi suupielestään. Hiljaisuuteni alkoi aiheuttaa reaktioita myös vieraissa. Aukaisin jo suuni, halusin todella muodostaa sen sanan, jota minulta niin odotettiin, mutta en kyennyt siihen. Sana ei suostunut ilmaantumaan suustani ihmisten ilmoille. Ainut sana, minkä suuni olisi suostunut muodostamaan, oli mahdollisimman epäsopiva tähän tilanteeseen.
Draco. Siinä, seisoessani alttarilla ihmisten odottaessa minun vastaavan papin kysymykseen, jouduin katsomaan peiliin. Minä tahdoin vain Dracon, en mitään muuta.
”Voi helvetti”, Ron mutisi, välittämättä papin älähdyksestä. Käänsin katseeni häneen, rukoillen ymmärrystä.
”Sinä petät minut? Koko saatanan suvun edessä sinä hylkäät minut?” Ronin ääni kohosi jokaisen sanan myötä.
”Ron, anna anteeksi. Ron, minä en olisi halunnut… Minä yritin…” selittelin yrittäen koskettaa Ronin käsivartta. Kiivaasti hän kiskaisi kätensä läheisyydestäni.
”Mene. Painu helvettiin tuosta ovesta, äläkä näytä enää naamaasi minulle. Sinä olet…” En antanut Ronin enää jatkaa, vaan lähdin juoksemaan kohti ovia. Enää kaksikymmentä metriä… viisitoista… kaksitoista… kymmenen… viisi… Vieraat huutelivat perääni, mutta en välittänyt siitä. Minun piti vain päästä pois, niin nopeasti kuin mahdollista.
Vihdoin olin ulkona kirkosta. Vesisateessa, yksinäisenä, hylättynä. Kaikki se kylläkin oli ihan omaa syytäni. Vaikka kuinka haluaisin syyttää Dracoa ja Ronia tästä, vika oli minun. Minä rakastin Dracoa, en Ronia, mutta minä se päätin jäädä alttarille Ronin kanssa. Ja kaikki sen näkivät, mitä siitä seurasi.
Pääsin vihdoin kotiin asti, paikkaan missä Ron ei onneksi ollut koskaan asunut. Minä pyörin huoneesta toiseen, osaamatta rauhoittua. Mielessäni pyöri vain Draco. Halusin nähdä hänet, pyytää anteeksi ja katsoa, mitä sitten tapahtuisi. Tämä kaikki tosin oli helpommin sanottu kuin tehty.
Illalla olin yhä samassa tilanteessa. Viimein en nähnyt muuta vaihtoehtoa mielenrauhani takaamiseksi kuin ottaa pöllöni Millin ja kirjoittaa Dracolle.
"Olen pahoillani, erehdyin täydellisesti. Minä haluan sinut, ja jos sinä edelleen haluat minut, tule luokseni. Hermione."Sitten minulla ei ollutkaan enää muuta tehtävissä kuin istua odottamaan.
Tiedän, tämä jäi inhaan kohtaan, mutta se oli tarkoituskin
Kommenteista elän
No en oikeasti, mutta olisin hirmu iloinen, kun niitä raapustelisitte
