Title: Jääkyynel
Author: Smile^
Rating: k-11??
Genre: hurt, fluffy? one-shot.
Beta: ei ole
Disclaimer: Hahmot kuuluvat Stephenie Meyerille, enkä saa tästä mitään rahallista korvausta.
Fandom: Twilight, Houkutus
Pairing: Edward/Bella
Summary: Bella kuolemassa parantumattomaan sairauteen.
Aurinko paistoi kirkkaasti puhtaista isoista ikkunoista. Lämpö kohdistui kasvoihini, ja sai minut huokaisemaan syvään. Olin niin heikossa kunnossa, että en ollut voinut käydä ulkona muutamaan viikkoon. Nyt kun kerrankin aurinko paistoi, olisin halunnut mennä tuntemaan pienen tuulenvireen kasvoillani, kuulla lintujen viserrystä ja lehtien kahinaa. Miksen voisi mennä? Kuolisin kumminkin.
”Edward?” Kuiskasin, tiedän että hän kuulee kyllä. Maailman kaunein näkemäni henkilö saapui salamana viereeni.
”Mitä, Bella kulta?” Hän sanoi huolissaan, kullanruskeiden silmien porautuessa omiini.
”Haluaisin käydä ulkona. Edes parvekkeella. Ole kiltti.” Henkäisin katsoessani häntä anovasti. Edward näytti epävarmalta. Hän ei haluaisi tilanteeni pahenevan. Hän ei vieläkään vastannut mitään, joten jatkoin, ”Edward, kuolen kumminkin ja sinä tiedät sen. Antaisit minun käydä katsomassa viimeisen kerran aurinkoa, kun sellainen sattuu edes paistamaan. Ole kiltti.” Hän näytti epätoivoiselta, mutta näin että hän kallistui vastaukseni puoleen.
”Hyvä on.” Hän oli nousemassa vierestäni ja hakemassa pyörätuolin, mutta tartuin hänen kauluspaitansa rinnukseen.
”Tiedätkö mikä olisi vielä ihanampaa? Käydä vielä kerran sinun niitylläsi. Meidän niityllämme.”
”Bella rakas. Sinä olet liian heikossa kunnossa. Se olisi liian vaarallista.” Edward sanoi huolestuneesti, karhealla äänellä, silittäen hiuksiani.
”Edward. Ole kiltti. Minun vuokseni.” kuiskasin anovasti, yrittäen saada hänet suostumaan. Edward näytti ahdistuneelta. Arvasin jo mitä hän ajattelin. Sitä että se olisi minulle vaarallista ja sitä että hän toisaalta haluaisi toteuttaa toiveeni.
”No hyvä on. Mennään vain.” Hän suuteli otsaani, nosti minut sängystä syliinsä ja lähti kävelemään inhimillistä vauhtia portaikkoon.
”Pystyn minä kävelemään itsekin.” Sanoin voipuneena, nojaten hänen rintaansa vasten.
”Etkä pysty. Minä tiedän että sinä et jaksa. Pääset hädin tuskin vessaan ilman apua.” Edward hymyili ilottomasti kantaen minut ulko-ovesta ulos autoon. Hän köytti minut turvavyöllä matkustajan puoleiseen etupenkkiin ja kiersi itse ajajan puolelle, käynnisti moottorin ja peruutti taitavasti pihalta pois. Huokaisin ääneen.
”Sattuuko sinua johonkin?” Edward kysyi huolissaan.
”Ei satu. Olen kunnossa.” Sanoin katse ikkunasta ulos.
”Mikä sitten on?” Edward tivasi hermostuneena.
”Minä mietin… Kuolemaa. Ja sitä että joudun sanomaan sinulle hyvästit. Se tulee olemaan vaikeinta koko jutussa. En haluaisi sanoa sinulle hyvästejä.” Mutisin, vieläkin katsoen ikkunasta ulos. Edward ei tiennyt mitä vastaisi minulle. Tunsin hänen katseensa selässäni, mutta en silti kääntynyt. Tietäisin että rupeaisin itkemään jos kääntyisin katsomaan.
”Tiedäthän sinä, Bella, että minä rakastan sinua ja minäkään en haluaisi sanoa sinulle hyvästejä.” Edward kuiskasi hyvin hiljaa, niin, että en edes melkein kuullut. Hän kuulosti hyvin surulliselta.
”Mikset sitten muuta minua?” Sanoin karheasti ja käännyin vedet silmissä. En antaisi niiden vuotaa yli.
”Bella, tiedähän sinä jo. En anna sinun menettää sieluasi. Ja sinä tiedät senkin että tulen pian perässäsi sinne minne ikinä menetkin.” Edward sanoi pysäyttäen auton, olimme perillä.
”Ei, Edward. Lupaa minulle että jäät tänne. Lupaa. Sinä et saa kuolla minun takiani.” Anoin häneltä, kyynel valuen poskeani pitkin. Edward pudisti päätään.
”En voi luvata sellaista sinulle. Olemassa olollani ei ole mitään järkeä enää, jos olet poissa.” Hänkin näytti itkuiselta. Hän varmaan itkisikin jos voisi. Huokaisin syvään rauhoittuakseni, en jaksaisi riidellä. En haluaisi riidellä.
”Mennäänkö?” Edward kysyi varovaisesti. Hänenkin äänestä kuului että hän ei haluaisi riidellä.
”Joo, mennään vain.” Vastasin. Hän nousi autosta, kiersi sen pika vauhtia, avasi minun puoleisen oven ja nosti minut pois. Hän lähti juoksemaan minun maatessani hänen käsivarsillaan. Olimme jo muutaman minuutin päästä niityllämme. Se oli yhtä kaunis kuin ennenkin, yhtä symmetrinen ja yhtä valoisa. Edward loisti auringon valossa, ihan niin kuin häneen olisi upotettu tuhansia timantteja. Hän oli niin kaunis että henkeni oli pakahtua. Edward laski minut maahan ja kävi itse viereeni.
”Tämä paikka on niin kaunis.” Huokaisin hiljaa katsoen ympärilleni. ”Ja sinä olet niin kaunis.”
”Niin sinäkin.” Edward vastasi katsoen kasvojani ahnaasti, ihan niin kuin ei koskaan olisi saanut niistä tarpeekseen. Silmäluomeni alkoivat painaa, mutta en haluaisi pistää niitä kiinni, sillä tietäisin että jos nyt nukahdan, niin en enää heräisi.
”Suutele minua.” Pyysin Edwardilta hiljaa. Hän kumartui lähemmäksi ja suuteli minua hellästi, pitkään. Olin pyörtyä, niin ihanalta se tuntui. Kun hän viimein irrottautui, syvä horros alkoi painaa minua pimeyteen. Haluaisin sanoa hänelle vielä yhden asian.
”Rakastan sinua Edward.” Kuiskasin voipuneena.
”Älä jätä minua.” Hän kuiskasi minulle tukahtuneena, hädissään, ihan niin kuin olisi itkenyt.
”Edward, minä en jaksa enää. Anna minun mennä.” Anelin hiljaa. Hengitin vaikeasti ja olin jo syvällä pimeässä.
”Rakastan sinua.” Hän kuiskasi. Se oli viimeinen asia minkä kuulin. Olin jo liian syvällä unessa, en voisi herätä enää vaikka haluaisinkin. Hengitin syvään vielä kerran Edwardin ihanaa tuoksua. Tiesin että se jäisi viimeiseksi. Olin menossa valoon, taivaaseen.
A/N: Ensimmäinen ficcini jonka tänne pistän
Ite uskon että jos Bella olis kuolemassa, niin Edward muuttais hänet, oli vampyyreilla sielua tai ei. Halusin kumminkin kirjottaa ficin jossa Bella kuolee.
Kommentoikaa, olkaa kilttejä!
