Nimi: Arvet
Kirjoittaja: tinna
Ikäraja: pääosin K-11
//zougati muokkasi ikärajan vastaamaan uusia ikärajojaGenre: drama, paikoitellen angst, romance
Paritus: George/Angelina + sivussa muita (en halua spoilata ;'DD)
Summary: Yli 20 vuotta on kulunut kaksoisveljen kuolemasta, mutta George ei ole vieläkään päässyt kunnolla yli. Jaksaako Angelina tukea miestään kaikkien näiden vuosien jälkeen?
A/N: Olen todella pitkään suunnitellut kirjoittavani tällä parituksella tästä aikakaudesta, mutta jotenkin on aina lykkääntynyt. Kolme ensimmäistä osaa ovat olleet valmiina viime toukokuusta lähtien, mutta sen jälkeen ajatus on jäänyt muhimaan. Jos saisin vähän uutta potkua julkaisemalla ensimmäiset osat ja mahdollisen palautteen voimin sitten myös jatkoa aikaiseksi.
Tämä fic toimii täysin itsenäisenäkin, mutta on osittain jatkumoa
Itkemätön kyynel-ficilleni. Juonen kannalta tuon lukeminen ei ole välttämätöntä, mutta se ehkä hieman valaisee pääparin tilannetta ja taustoja sekä Georgen mielentilaa.
---
Arvet1. osa: ShakkimattiAngelina pyyhkäisi käsivarrellaan hikeä valuvaa otsaansa ja varoi sotkemasta kasvojaan käsiä peittävään pesuvaahtoon. Hän oli kuluttanut koko iltapäivän lasten kaapujen jynssäämiseen. Perheen rahatilanne oli heikohko eikä varaa uusiin koulukaapuihin ollut, joten Angelina oli kaivanut edellisenä vuonna ostetut vaatteet esiin ja parilla yksinkertaisella parsintaloitsulla sekä muutamalla kangastilkulla saanut hihoja jatkettua ja helmoja pidennettyä. Etenkin Fred oli kesän aikana kokenut sellaisen kasvupyrähdyksen, että uutta kaapua olisi todella kaivattu.
Mutta kun rahaa ei ollut. George oli veljensä kuoltua sulkenut Weasleyn Welhowitsit eikä ollut sen jälkeen tehnyt muuta ansioita kartuttavaa kuin pätkätöitä silloin tällöin. Angelina oli jättänyt ammattiuransa huispaajana, kun alkoi odottaa Frediä, mutta saanut työpaikan huispaustoimittajana
Päivän Profeetasta. Palkka ei ollut kovin kaksinen, mutta riitti kohtalaiseen toimeentuloon.
”Äiti, joko sinä kohta olet valmis?” Fredin punainen hiuspehko vilahti ovensuussa ja kesän aikana äidistään ohi kasvanut poika tapittikin jo uteliaana pyykkivatia. Angelina hymyili, huvittuneena pojan kiinnostuksesta veden pintaa halkovia saippuakuplia kohtaan, ja nosti kätensä pois vedestä kuivaten ne pöydälle varaamaansa pyyhkeeseen.
”Melkein valmista. Ne täytyy vielä kuivata”, nainen ripusti kostean käsipyyhkeen seinällä olevaan naulakkoon ja tarttui puhtaisiin kaapuihin aikomuksenaan puristaa ne kuiviksi ja viedä ulos narulle kuivumaan.
”Miksi et käytä taikakonsteja tuohon?” Fred kysyi ja nyökkäsi kohti äitinsä käsissä lepääviä, vettä tippuvia vaatekappaleita. Pojan äänensävy ja ilme kielivät tämän ihmettelevän asiaa suuresti. Angelinan huulet hymyilivät, mutta silmiin nousi surumielinen katse.
”Koska haluan tehdä sen näin. Omin käsin pyykkääminen saa ajatukset muualle ikävistä asioista.”
”Ai mistä ikävistä asioista?” Fred käänsi katseensa märistä pyykeistä äitinsä tummiin silmiin ja näytti hämmentyneeltä.
”Esimerkiksi siitä miten nopeasti te lapset kasvatte”, Angelina virnisti, pörrötti pojan punertavia hiuksia ja katosi ulos keittiön sivuovesta ennen kuin kasvot olisivat kavaltaneet hänet. Poskelle vierähti kyynel, jonka Angelina kuitenkin pyyhkäisi välittömästi pois. Hänellä ei ollut varaa ruveta itkemään keskellä päivää, eikä varsinkaan lasten nähden.
Kahden märän kaavun ripustamisessa pyykkinarulle ei kulunut muutamaa minuuttia kauempaa. Angelina palasi sisälle taloon ja yhdellä sauvan heilautuksella pesuvesi haihtui ilmaan ja vati palautui takaisin omalle paikalleen työtason alle. Terävä nykäisy hihasta sai Angelinan katsahtamaan alaspäin.
”Koska syödään?” Roxannen tummanruskeat silmät tarkkailivat äidin vastaavia ja odottivat miellyttävää vastausta.
”Eikö isä ole laittanut ruokaa?” Angelina kohotti toista kulmaansa kysyvästi ja tunki sauvansa housuntaskuun, vaikka hyvin tiesi sen olevan varsin riskialtista – hän tunsi useamman takalistonsa käräyttäneen henkilön.
Roxanne pudisti päätään, niin että tummat kiharat seilasivat kasvojen eteen ja niiltä pois. Sisäiset höyrykattilat vihelsivät äänekkäästi Angelinan pään sisällä, mutta hän ei antanut sen näkyä ulospäin.
”Vai niin. Minäpä katson, jos jääkaapista löytyisi vielä eilistä lasagnea. Mene sinä sillä välin katsomaan, ettei veljesi yritä taas luistaa menninkäisten kitkemisestä. Tällä kertaa hän saa luvan hoitaa sen kerralla pois alta.”
Kiharapäinen tyttö teki työtä käskettyä ja katosi pian yläkertaan arvattavasti raahaamaan isoveljensä korvista pihalle. Mielikuva sai huvittuneen hymynkareen viivähtämään Angelinan suupielissä, mutta se hyytyi nopeasti pois hänen lähestyessään olohuonetta ja sohvalla velhoshakkia pelaavaa aviomiestä.
”Eikö sinun pitänyt valmistaa illallinen tänään?” Angelina tiedusteli Georgelta. Hänen äänensävynsä oli toistaiseksi neutraali, mutta sanat sihahtivat ulos suusta nopeammin kuin kepeästi keskustellessa. Kädet hän oli asettanut lanteilleen. Entisaikojen George olisi luultavasti huomauttanut jotain nalkuttavan aviopuolison valmiusasennosta. Tämä George vain kohotti katseensa viimeisimmästä siirrostaan ja kallisti päätään kuin ei olisi lainkaan ymmärtänyt kysymyksen tarkoitusta. Kesti hetken ennen kuin hoksottimet alkoivat pelaamaan kuten kuuluu.
”Ai niin. Minä taisin unohtaa.”
”Todellako?” Angelina hymyili ivallisesti ja tunsi poskiaan kuumottavan ärtymyksestä. Kerrankin hän oli onnellinen tummasta hipiästään. Edes osa punoituksesta jäi häivyksiin.
”Todella”, George vastasi lyhyesti, hymyilemättä. Mies hymyili muutenkin kovin harvoin. Lasten seurassa hänen kasvoillaan saattoi nähdä onnellisen ilmeen, mutta muulloin kasvot tuntuivat jämähtäneen ykkösvaihteelle. ”Minä korvaan tämän. Vien lapset aamulla Viistokujalle ja saat omistaa päivän itsellesi”, George kohautti olkiaan. ”Voit vaikka kutsua ystäviäsi kyläilemään.”
Ystäviä. Angelina tuhahti, mutta ei tuonut ajatuksiaan julki asti. Ainoat ihmiset, joita hän saattoi edes joten kuten kutsua ystävikseen, olivat Ginny, Fleur ja Hermione. Hekin pitkälti siitä syystä, että sattuivat kuulumaan perheeseen ja naiset tapasivat toisiaan säännöllisesti. Kouluaikaiset ystävät olivat yksi kerrallaan kadonneet Angelinan elämästä. Jopa Alicia Spinnet, joka oli sentään ollut hänen paras ystävänsä Tylypahkassa, oli vähitellen harventanut vierailujaan ja lopulta myös yhteydenottojaan. Osittain ystävien menetys oli hänen omaa syytään. Hän oli Tylypahkan taistelun jälkeen keskittynyt täysin Georgeen ja itseensä, eikä muihin tuttaviinsa. Sen seurauksena välit viilenivät.
”Hmm. Ehkäpä”, Angelina hymähti hivenen leppyneemmällä äänellä ja kohautti hänkin harteitaan. Ainakin George yritti. Angelina tiesi, että miehen ajatukset harhailivat herkästi sivupoluille. Ne eivät olleet pysyneet kunnolla kasassa sen kohtalokkaan illan jälkeen, kun yhteys kaksoisveljeen katkesi lopullisesti. Sen vuoksi tälle oli vaikeaa muistaa tiettyjä asioita. Läheisten merkkipäiviä, ostoslistoja, ruuanlaittovuoroja.
”Angie?” Angelina havahtui huomattuaan uponneensa liiaksi omiin ajatuksiinsa. George katsoi häntä kysyvästi kuin varmistaakseen naisen olevan vielä tässä maailmassa.
Angelina ravisti kevyesti päätään ja hymähti välinpitämättömästi. ”Äh, unohduin vain ajattelemaan, mitä kaikkea voisimme tyttöjen kanssa huomenna tehdä”, hän sanoi ja astui pari askelta lähemmäs sohvaa silmäillen mietteliäästi shakkilautaa. Yksi harkittu siirto. ”Shakki ja matti. Menen lämmittämään eilistä ruokaa”, nainen kääntyi kannoillaan ja suuntasi keittiöön. Ovella hän kääntyi vielä vilkaisemaan olkansa ylitse olohuoneeseen. George istui edelleen sohvalla ja tuijotti shakkilautaa. Katse oli tyhjä, mitäänsanomaton. Angelina huokaisi. Näky ei ollut hänelle vieras.
Joskus Angelinasta tuntui, että koko heidän elämänsä oli yhtä suurta shakkipeliä. Sitä teki kaikkensa suojellakseen omaa kuningasta, mutta lopussa vääjäämättä koittaisi shakkimatti, jonka jälkeen mitään ei ollut enää tehtävissä ja nappulat jäävät paikoilleen seisomaan.
Jääkaapista löytyi edellisen päivän lasagne. Riittäisi juuri ja juuri neljälle hengelle.
*
Illallispöydässä kukaan ei puhunut halaistua sanaa. Tilanne ei ollut ennenkuulumaton perheen keskuudessa.
Lapset näykkivät tyytymättöminä annoksiaan, koska olivat jo ehtineet innostua isän lupaamasta herkkuillallisesta. George kun valmisti paljon epäterveellisempiä, ja lasten mielestä maittavampia, ruokia kuin äiti, joka suosi terveellisempää linjaa.
”Miksi te ette puhu toisillenne?” Roxanne kysyi saatuaan lautasensa tyhjäksi ja katsoi kysyvästi vuoroin molempia vanhempiaan.
Angelinalla oli vaikeuksia nielaista juuri suuhunsa nostama haarukallinen lasagnea. Silmät seilasivat pöydän yli ja tavoittivat Georgen. Kummankin katseet laskivat pöydän pintaan yhtä nopeammin kuin olivat kohdanneet.
”Niillä on taas riita”, Fred totesi ja pisteli hyvällä ruokahalulla suihinsa loputkin annoksestaan. Ilmeisesti pikkusiskon valistaminen vaati sen verran kovia ponnistuksia, että ruuantähteetkin maittoivat. Äiti sai viimein nieltyä kihapalan kielensä päältä. Hän loi poikaansa toruvan katseen.
”Emme me ole riidoissa. Ei vain ole mitään puhuttavaa.”
”Mutta minä kuulin, kun sinä kirosit ruokaa lämmittäessäsi”, intti Fred.
Angelina avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta nipisti sen kuitenkin kiinni vilkaisten pikaisesti Georgea. Mies katsoi häntä tutkivasti, mutta katseesta ei kyennyt lukemaan tämän mietteitä.
”Mitä sinä tarkkaan ottaen kuulit, Fred?” George avasi suunsa ensimmäistä kertaa koko iltana ja jatkoi samalla tyynesti ruokailuaan. Salaatinlehteä leikkaavat kädet pysyivät täysin vakaina, ilmekään ei värähtänyt.
Fred vältti äitinsä katsetta, koska tiesi sen kehottavan häntä olemaan jatkamatta pidemmälle. ”Hän käytti voimasanoja – niitä, joita meillä ei Roxien kanssa ole lupaa käyttää – ja mutisi jotain sellaista, että
aina saa olla raatamassa itsensä hengiltä eikä hän viitsi sormeaan liikauttaa muuta kuin shakkinappulan siirtoa varten.”
Angelina sulki silmänsä ja laski päätään, niin että kasvot olivat pöytää kohden. Hän alkoi lappaa ruokaa suuhunsa puolta nopeampaan tahtiin kuin aiemmin.
”Vai niin. Niinkö hän sanoi?” George mutristi huuliaan ja nyökytteli päätään kuin olisi juuri kuullut jotain, mitä piti kunnioitettavana saavutuksena. Hän käski lapsia kiittämään äitiä ruuasta ja antoi luvan poistua pöydästä. Molemmat painoivat suukon yhä pää painoksissa ruokailevan Angelinan poskille ja painuivat keskenään nahistellen yläkertaan.
Hiljaisuus vallitsi herra ja rouva Weasleyn välillä vielä siinäkin vaiheessa, kun molemmat olivat saaneet lautasensa tyhjiksi. Angelina keräsi lautaset yhteen pinoon ja kuljetti ne tiskialtaaseen. Hän kaivoi sauvansa takataskusta ja loitsi tiskiharjan jynssäämään likaisia astioita, vesihanan huuhtelemaan ja astiapyyhkeen kuivaamaan ne. Lopuksi hän lennätti puhtaat, kuivatut astiat takaisin kaappiin.
Tällä välin George oli korjannut ruokatarpeet pöydältä ja nojasi kylmään lieteen, katse kengänkärjissään. Angelina laski sauvansa pöydälle ja kääntyi lyhyen rohkeuden keräyksen jälkeen miestä kohti.
”George, minä...” hän ei ehtinyt jatkaa pidemmälle ennen kuin tuli keskeytetyksi.
”Älä sano mitään. Ole kiltti, äläkä sano mitään”, George sanoi tyynellä, hiljaisella äänellä, mutta ei onnistunut peittämään sitä pientä vivahdetta, josta tavallisesti tunnistaa loukatuksi tulleen ihmisen.
Angelina pysyi vaiti ja laski katseensa maahan. Vaikka hän olikin tarkoittanut sanojaan, ainakin niiden lausumishetkellä, ei hänestä tuntunut mukavalta nähdä niiden vaikutusta Georgen silmistä. Hän ei halunnut tarkoituksella loukata tätä. Hän ymmärsi miehensä tilanteen. Hän ei vain aina olisi jaksanut sitä.
Pitkän hiljaisuuden, jonka rikkoivat vain satunnaiset yläkerrasta kantautuvat kolaukset ja lasten äänet, George nosti katseensa lattiasta. Angelina vilkaisi varovasti tämän silmiä, mutta mies katsoi häntä kuin hän olisi pistänyt jonkun kuoliaaksi. Sitten George poistui. Sanaakaan sanomatta hän katosi makuuhuoneeseen ja sulki oven perässään.
Angelina jäi yksin keittiöön. Hänelle tuli äkkiä vilu. Täytyi hieroa paljaita käsivarsia, ettei olisi tuntunut niin jäätävältä. Hierominen ei auttanut, koska luita ja ytimiä myöten kalvava kylmyys kumpusi sisältä.
Taas yksi kyynel vierähti poskelle.
*
Lapset olivat jo aikaa sitten vaipuneet unten maille. Angelina oli viivytellyt iltatoimissaan niin pitkään kuin suinkin mahdollista. Hän oli käynyt lämpimässä suihkussa ja viimein saanut Georgen reaktion aiheuttaman palelun hellittämään. Hän oli kuivannut itsensä perusteellisesti, pukenut ylleen satiinipyjamansa, jonka oli saanut joululahjaksi Hermionelta ja Ronilta, ja kammattuaan ensin hiuksiaan kaksi kertaa normaalia kauemmin punonut ne vielä kahdelle paksulle palmikolle.
Lopulta hänellä ei enää ollut mitään tehtävää jäljellä, oli pakko sipsutella makuuhuoneen ovelle. Empien Angelina koputti oveen, mutta ei saanut vastausta. Hän raotti varovasti ovea. Huone oli pimeänä. Verhot oli vedetty ikkunan eteen eikä pöytälampuissa ollut valoja päällä.
Angelina hiipi varpaisillaan omalle puolelleen leveää parisänkyä ja pujahti yhteisen peiton alle välttäen koskemasta Georgeen tai kiskomasta peittoa tämän päältä.
Hengityksen tiheydestä nainen pystyi päättelemään Georgen olevan yhä hereillä, mutta mies ei tehnyt elettäkään osoittaakseen jotenkin huomioivansa toisen läsnäolon.
”George?” Angelinan ääni ei ollut juuri kuiskausta kuuluvampi. Mies pysyi vaiti kuin muuri, mutta tämän hartia nytkähti melkein kuin hän olisi säikähtänyt naisen ääntä.
”Anna anteeksi.”
Ei vastausta.
”Tiedät, etten tarkoittanut sitä mitä sanoin.”
George veti peittoa tiukemmin ympärilleen.
”Minä rakastan sinua.”
Hiljaisuus.
Angelina tukahdutti huokauksen. Ei hän ollut halunnut, että kävisi näin. Pitäisi opetella pitämään ajatukset omana tietonaan lasten ollessa kotosalla. Ainakin ne negatiiviset. Hän kosketti varovaisesti Georgen olkaa. Mies ravisti käden pois samantien ja hilautui entistä kauemmas vaimostaan. Niin kauas kuin mahdollista ilman, että jättäisi toisen ilman osuutta jaetusta peitosta. Ele oli pieni, mutta tuntui Angelinasta suunnattoman pahalta.
Rouva nielaisi palan kurkustaan ja kääntyi selin mieheensä.
Sinä iltana molempien unen tulo otti aikansa.
---
A/N2: Tekstiä ei ole betattu, joten siitäkin syystä saa (ja pitää) antaa palautetta. Luonnollisesti aivan kaikenlainen palaute ja kommentointi on tervetullutta, jos vaikka auttaisi saamaan takaisin kadonneen inspiraation tämän jatkon suhteen.
