Title: Ystävänpäiväsuudelma
Author: Death Eater
Raiting: K11
Fandom: Harry Potter
Genre: Drama, fluff
Pairing: Remus/Sirius
Disclaimer: Rowling omistaa hahmot ja paikat, vaikka kovasti haluaisinkin ne omistaa
A/N: Kirjoitin tämän ystävänpäivänä mutta en julkaissut, nytpä sitten päätin julkaista. Ei ehkä ihan parhaita tekstejäni, mutta mukiinmenevä silti? Te saatte kertoa kun olette lukeneet, tosin kaikkihan tuosta parituksesta ja otsikosta päätellen tietävät mitä tässä tulee tapahtumaan c:
Ystävänpäiväsuudelma
”Se, kuka saa ensimmäisenä suudelman tänään, on voittaja”, James ilmoittaa juhlallisesti kiskoessaan paitaa paljaan ylävartalonsa peitoksi.
”Mitä järkeä meidän on edes kilpailla? Kaikki tietävät, että minä voitan”, Sirius pistää väliin ja pöyhii laineikasta, mustaa hiuspehkoaan.
Minä olen hiljaa ja yritän saada hiukseni näyttämään siltä, etten olisi juuri noussut sängystä. Peter istuu onnettoman näköisenä sänkynsä päällä ja vikisee jotain, mistä ainakaan minä en saa mitään selvää – Sirius naurahtaa koiramaisesti ja kommentoi Peterin sanomisia jollain tavalla, mutta minä en kuuntele tarpeeksi tarkasti ymmärtääkseni. Katseeni lipuu kuitenkin pian Siriukseen, joka on kohottanut aavistuksen toista kulmaansa.
”Kuutamo? Tuletko?” hän kysyy ja minä tajuan, että James on jo häipynyt makuusalista, varmaankin metsästämään suudelmaansa Lilyltä – voi parkaa, ei hänkään tule sitä saamaan tänä vuonna ainakaan Lily Evansilta.
”Joo”, mutisen epämääräisesti, ponkaisen ylös sänkyni reunalta ja lähden Peterin sekä Siriuksen perässä alas kierreportaisiin.
Kun Sirius oleskeluhuoneessa ryntää valtavan ja kikattavan tyttöporukan luokse, minä suuntaan kulkuni Peterin perässä muotokuva-aukolle. Katselen ystäväni hieman kumaraa selkää ja onnetonta olemusta ja mietin, että ainakaan Peterin ei tarvitse olla ihan niin onneton illalla. Hän ei ole ainoa, joka jää vaille ystävänpäivänsuukkoa – tuskin minäkään sellaista saan, enkä totta puhuen haluakaan. James ja Sirius saavat revittyä suudelmat melkein keneltä tahansa vastaantulevalta tytöltä, mutta minä ja Peter tyydymme vain seuraamaan sitä hiljaa sivusta. Niin kuin joka vuosi.
Loppupäivä kuluu ainakin minulla koulutuntien parissa, Siriuksella ja Jamesilla ei niinkään. Peter sanoi jo aamupalalla voivansa huonosti, joten hän lähti potemaan sairauttaan makuusaliin. Minä istun muodonmuutosten luokassa ja kuuntelen, kuinka Sirius ja James tulevat räminällä sisään. He kiistelevät jostain, ja kun he tulevat lähemmäs, minäkin kuulen mistä.
”Niin mutta Anturajalka, piti saada suudelma, ei antaa suudelmaa!” James inttää ja istuu takarivin penkille viereeni – olen antanut heille jo aikoja sitten periksi ja lyöttäytynyt heidän seuraansa takariviin, vaikka välillä se haittaakin opiskeluani.
”Eikö se nyt ole ihan sama asia?” Sirius väittää ja istuu minun toiselle puolelleni. ”Se lasketaan joka tapauksessa, joten minä olen voittaja!”
”Ei sitä lasketa!” James sanoo, ja he alkavat muistuttaa minusta yhä enemmän kinastelevia ensiluokkalaisia. ”Sinä suutelit Sophieta väkisin, eikä hän vastannut suudelmaasi! Eikä varsinkaan antanut sinulle sitä suudelmaa!”
McGarmiwa tulee luokkaan, ja sen jälkeen James ja Siriuskaan eivät viitsi kinastella tai pitää meteliä – ja se on jo aika paljon. Siriusta kai ärsyttää, ettei hänen voittoaan lasketa, ja James myhäilee omahyväisenä päästessään voitolle heidän pikku kinassaan.
Minä kävelen kaikkien tuntien jälkeen yksin kohti Rohkelikkotornia, pari kirjaa kainalossani ja loput täyteen ahdetussa laukussani. Huomaan sivusilmällä kaikki muut tylypahkalaiset, jotka yhä jakavat halauksia ja suudelmia käytävillä, toivottavat toisilleen hyvää ystävänpäivää ja nauravat makeasti joillekin vitseilleen. Pari kertaa jotkut viitosluokkalaiset puuskupuhit jopa huutelevat minulle jotain ja hihittävät heti perään, mutta minä en anna sen häiritä itseäni. Ajatukseni ovat sillä hetkellä ainoastaan siinä läksymäärässä, jonka McGarmiwa tänään antoi välittämättä siitä, miten James ja Sirius protestoivat (”Et voi olla noin epäreilu, nyt on ystävänpäivä! Antaisit mieluummin ystävänpäiväsuukon!” ”Hyvä idea, Sarvihaara! Hei Minerva, saanko sinulta suudelman? Mitä – hei, älä nyt raivoa, sehän oli vain vitsi... Joo joo, minä kyllä teen ne läksyt! Unissasi...”)
Mutisen lihavalle leidille tunnussanan ja astelen melko tyhjään oleskeluhuoneeseen, jonka takassa rätisee väsymättömänä iloinen ja kirkas tuli. Menen istumaan sohvalle, joka tuntuu upottavalta ja aivan liian mukavalta läksyjen tekemiseen. Huokaisen ja alan kaivaa kirjoja laukustani, kun hiljainen kuorsaus saa minut vilkaisemaan erääseen nojatuoliin. Peter makaa puoliksi nojatuolilla ja puoliksi lattialla, suu avautuneena kuorsaukseen ja raajat retkottaen joka suuntaan. Hän ei siis päässyt makuusaliin asti.
Oleskeluhuone alkaa käydä pian liian meluisaksi, joten minä pakkaan tavarani ja lähden hieman kompuroiden makuusaliin. James ja Siriuskaan eivät ole siellä, joten saan kerrankin keskittyä läksyjeni tekemiseen ilman mitään häiriötekijöitä – ei sillä, kyllä Jamesin ja Siriuksen juttuja on yleensä ihan mukava kuunnella. Minä vain satun välittämään koulumenestyksestäni paljon enemmän kuin he.
Juuri kun alan nauttia makuusalin rauhasta, ovi riuhtaistaan auki ja Sirius ryntää täyttä vauhtia omalle sängylleen, joka narahtaa varoittavasti. Minä kohotan kulmiani ja tuijotan Siriusta, joka pistää kätensä itsepäisesti puuskaan ja näyttää paria vuotta nuoremmalta kuin oikeasti onkaan.
”Helvetin Sarvihaara”, Sirius mutisee ja käy pitkäkseen sängylleen.
”No mitä nyt?” kysyn, koska tiedän että Sirius haluaa valittaa minulle ongelmistaan – jotka eivät usein ole kovin suuria.
Sirius kääntyy sängylle mahalleen ja tapittaa minua tummilla silmillään, kulmat hieman kurtussa. ”Hän ei suostu myöntämään, että minä voitin tämän kisan jo.”
”Ai, siitä kisastako sinä olet vielä noin tuohtunut?” Olisi tietenkin pitänyt arvata. ”Älä välitä, minä ja Peter ollaan yhä häviöllä.”
Sirius ei vastaa mitään, hän vain tuijottaa minua yhä pieni ryppy kulmiensa välissä ja näyttää miettivän jotain erittäin tärkeää. Tosiasiassa uskon Siriuksen miettivän niitä yhdeksää tyttöä, joita hän on tänään sattunut suutelemaan, tai sitten hän ajattelee ruokaa tai sitä, että voisi mennä heittämään Peterin päälle jääkylmää vettä. Olen yleensä aika hyvin perillä hänen ajatuksenjuoksustaan, sillä se ei ole kovinkaan monimutkaista tai yllätyksellistä.
Alan kirjoittaa puoliksi tehtyä taikajuomaesseetäni, mutta Sirius on aivan oma itsensä eikä anna minun tehdä läksyjä rauhassa. Kuulen, kuinka hän hypähtää vaimeasti tömähtäen alas sängyltään, tassuttelee sitten minun sänkyni luokse ja istuu viereeni. Yritän olla välittämättä Siriuksesta, jonka katseen tunnen käyvän hajamielisesti esseeni riveillä, mutta joka tuskin jaksaa lukea tai ainakaan sisäistää siitä yhtäkään sanaa.
”Eikö sinusta ole kurjaa, kun jäät ilman suudelmaa ystävänpäivänä?” Sirius kysyy ja minä keskeytän kirjoittamiseni, pitäen katseeni kuitenkin vielä pergamentissa.
”Ei oikeastaan”, totean ja kohautan olkapäitäni. ”Ei ollenkaan.”
”Minusta tuntuu ainakin kurjalta sinun puolestasi”, Sirius sanoo mietteliäästi. ”Sinun täytyy saada edes yksi suudelma tänään.”
Alan taas kirjoittaa esseetäni. ”Eikä tarvitse. Enkä varsinkaan halua mennä nuolemaan niitä sinun tyttöjäsi.”
Sirius huokaisee siihen tyyliin, etten minä nyt tajunnut jotain asiaa. Kohotan katseeni kohdatakseni Siriuksen tutkivan katseen kasvoissani. Hänen tummat silmänsä tuijottavat minua tiiviisti ja läheltä, ja minä vastaan hieman hämmentyneenä niiden katseeseen. Sirius näyttää kumman totiselta, enkä olekaan vähään aikaan nähnyt häntä sen näköisenä.
Seuraavat asiat mitkä tajuan, ovat Siriuksen kädet kasvoillani ja huulet omillani. Hän suutelee minua. Otteeni sulkakynästä herpoaa, ja se tipahtaa sängylleni. Aivoni raksuttavat pikavauhtia, huuleni eivät osaa vielä vastata suudelmaan ja käteni ovat avuttomasti ilmassa minun ja Siriuksen välissä. En voi mitenkään väittää, ettenkö pitäisi siitä – Siriuksen huulet tuntuvat ihanan lämpimiltä ja pehmeiltä, hänen kätensä kuumottavilla poskillani siirtyvät haromaan hiuksiani. Tajuan vastaavani yllättävään suudelmaan vasta joskus silloin, kun Sirius on jo lopettamassa sitä. Hänen suunsa ei yhtäkkiä enää olekaan minun suudeltavani, ja näen hänen virnistävän täysin viattoman näköisenä.
”En minä mistään tytöistä puhunutkaan”, Sirius sanoo rennosti.
”Miten sinä saatoit?” kysyn muka kauhistuneena, mutta tajuan Siriuksen kasvojen venähtävän ja mieleni tekee tyrskähtää – tai suudella häntä pian uudestaan. ”Jos James ei ole vielä saanut suukkoa, minähän voitin tämän kisan”, lisään ja Siriuksen ilme muuttuu täysin.
”En tajunnut”, hän sanoo muka harmissaan. ”Voihan paska.”
”Mutta sinä voit aina tulla toiseksi, eikö niin?”
Ja sitten suutelen Siriusta, joka kaataa minut alleen sängylle ja vastaa suudelmaani innokkaasti. En kuvitellut saavani tänään ystävänpäiväsuudelmaa, enkä varsinkaan tällaista. Mutta silti se on paras suudelma, minkä voin saada.
